Kerrankin elokuvasalista poistuessani olin onnellinen, etten tiennyt mitään enempää: Saatoin luoda oman kokemukseni aivan itse, pelkästään omine havaintoineni, ja upottautua elokuvan maagiseen maailmaan kokonaan.
Call Me By Your Name on lumoava. Se on valtavan aistillinen, älykäs ja juuri niin riipivä kuin vain ensirakkaus on. Se onnistuu kuvaamaan jotain äärettömän henkilökohtaista ja samalla täysin universaalia syvän tunnistettavasti, ja se tekee sen osoittelematta ja alleviivaamatta, eleettömän koskettavasti.
Kesäinen Italia on huikentelevainen ja ryöppyävä, sen kaikkinainen ylenpalttisuus synnyttää kiihkoa ja särkee sydämiä.
Kuulin juuri taannoin jonkun pohtivan ensirakkauden käsitettä, esittävän väitteen että eikö olekin niin, että koko käsitteeseen on sisäänkudottuna sen päättyminen, rakkauden menettäminen? Että ensi viittaa siihen, että tulee vielä muitakin, ettei tämä ole lopullista?
Tämän elokuvan nähtyäni olen taipuvainen allekirjoittamaan tuon analyysin. Tulee vielä lisää, tulee vielä muitakin. Eikä mikään enää koskaan tunnu samalta.
Sitten on vielä sekin, että jokaikisen ihmisen pitäisi saada syntyä Perlmanien kaltaiseen perheeseen. Älykkäät, sivistyneet, empaattiset vanhemmat, jotka antavat tilaa ihmisen kasvaa ja löytää omat rajansa. Jotka tarjoavat autonsa ja loputtoman myötätuntonsa, ja hienotunteisesti kaiken tilan maailmassa. Jotka kiteyttävät kaiken olennaisen monologiin, joka viimeistään pirstoo myös minun sydämeni.
We rip out so much of ourselves to be cured of things faster than we should that we go bankrupt by the age of thirty and have less to offer each time we start with someone new. But to feel nothing so as not to feel anything - what a waste!- -
How you live your life is your business, just remember, our hearts and our bodies are given to us only once. And before you know it, your heart is worn out, and, as for your body, there comes a point when no one looks at it, much less wants to come near it. Right now, there's sorrow, pain. Don't kill it and with it the joy you've felt.
Kotimatkalla yritän saada kiinni nykyhetkestä. Ilmassa tuoksuu kiristyvä pakkanen; seison ratikkapysäkillä, kun yhtäkkiä kaupungin katuvalot syttyvät. Se tuntuu taianomaisesti täydentävän omituisen epätodellisen tunnelmani, pehmentävän laskua helmikuiseen iltaan.
Ajatukseni palaavat elokuvan maailmaan vielä pitkään.
Nature has cunning ways of finding our weakest spot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!