Huomaan kevättalven olevan minulle usein tarmokasta ja toiveikasta uuteenryhtymisen aikaa. Tänä vuonna toki ymmärrän vimmaisen kokemusten janoamiseni olevan osin suoraa seurasta derbyeläköitymisestäni, mutta tunnistan saman muutoksen- ja uudistumisentarpeen myös aiemmilta vuosilta. Tuntuu, että nyt vapaa-ajan lisäksi elämääni on yhtäkkiä ilmestynyt henkistä tilaa, joka mahdollistaa liikkeen - ehkä myös vähän voimia, joilla muutosta tehdä.
Viime viikonloppuna näin The Shape of Waterin. Olin varautunut lumoutumaan, kuten aikanani Pan's Labyrinthistä - tarina ja siten itse elokuva eivät kuitenkaan vieneet mukanaan, ja jouduin tästä suorastaan ymmälleni. Jälkikäteen menin kansainväliseen internettiin tutkimaan, millaisia ulottuvuuksia muut olivat saaneet irti filmistä. Arvioissa leffaa luonnehditaan paitsi saduksi myös fantasiakauhuksi: Kauhun elementtejä en varsinaisesti löytänyt (joskin lähes täydellinen tietämättömyyteni kyseisestä genrestä saattaa vaikuttaa asiaan); sen sijaan elokuva sisälsi mielestäni yllättävää, brutaalia väkivaltaa, johon en ollut varautunut ja jota ilman olisin pärjännyt varsin mainiosti.
Kokonaan oma juttunsa on sitten se, miten La La Landin jymymenestyksen myötä musikaaliaineksia tuntuu olevan välttämätön ujuttaa jokaiseen box office -hitiksi tähtäävään rainaan, ja miten päälleliimattuna ja väsyneenä itse moista pidänkään.
Näyttelijöiden roolitöiden arvoa ei missään tapauksessa käy kiistäminen. Pidin itsestäänselvänä, että tarinan eteläamerikkalainen vesihirviö Amphibian Man olisi tyyten digiteknologian tuotos - niinpä yllätyinkin pahan kerran, kun jälkikäteen luin kyseessä olevan oikean näyttelijän työn tuloksen. Sally Hawkins puolestaan oli roolistaan ehdolla parhaan naispääosan palkintoon sekä Golden Globeissa että Oscareissa 2018, ja vahvaa todistusta hän toki esittääkin.
Eilen toteutin omaa #livealittle2018-kampanjaani ja menin taas elokuviin, arki-iltana! (Vaikka työaikani ja siten arkiset aikatauluni eivät ole muuttuneet mihinkään, oivalsin juuri voivani viikollakin satunnaisesti lipsua nukkumaanmenoajasta, kun univajeen nyt voi kuroa kiinni viikonloppuisin! Kun ei tarvitse joka aamu herätä treeneihin!) Olin lukenut ylistäviä arvioita The Florida Projectista, ja kun Finnkinokin käyttää nettisivujensa synopsiksessa sanaa pakahduttava, tuntui välttämättömältä nähdä se.
Elokuva jätti jälkeensä typertyneen hämmennyksen ja niin monien tunteiden mylläkän, etten eilen vielä osannut pukea sanoiksi niistä yhtäkään. En ehkä osaa yhäkään, mutta yritän vähän.
Ennakkotietojeni perusteella kuvittelin näkökulman olevan vahvemmin Mooneen, tarinan 6-vuotiaan rääväsuisen ja huimapäisen sankarin, aina kamerakulmaa ja aikuisten käytösten observointia myöden. Sean Bakerin ratkaisu on kuitenkin kattavampi, ulkopuolisen silmän, ja tuo siis näkösälle aikuistenkin toilailuja luulemaani enemmän. Luonnollisesti tämä laajentaa katsojan vastuun koskemaan myös kokonaiskuvaa ja niitä aikuisia, mikä oli omiaan synnyttämään minussa näköalatonta maailmantuskaa ja lannistunutta surua.
Multiongelmaisten yksinhuoltajavanhempien kurittomat pennut, Disney Worldin slummiliepeiden psykedeelinen värimaisema, Floridan tukahduttava bensankatkuinen helle sekä kaiken yllä alituisesti väkivaltaisen äänekkäästi lätkyttävät helikopterit; muunneltua maissitärkkelystä ja E-aineita tihkuvat valmisruuat, aivoja syövyttävä niljainen r'n'b ja metreittäin ihmislihaa näkösälle jättävät narutopit; ihmiset tomuisissa ikkunattomissa takahuoneissa, vinoonliimatuilla paperiröyhelöillä somistettujen tiskien takana, kainaloihin saakka vyötetyissä pussittavissa khakihousuissaan, jonkun crackiä polttelevan muinaisen poikaystävän raaputtamat rumat tatuoinnit nahassaan. Ja sen kaiken yllä leijuva toivottomuus, epämääräinen pysähtynyt tunne nalkkiin jäämisestä, kun horisontissa siintää vain seuraava sätkä, seuraava poka, seuraava lauantai. Eikä kukaan koskaan pääse pois.
Muistan kouluikäisenä tunteneeni vastentahtoista ihailua ja kunnioitusta kapinallisia kovistyttöjä kohtaan. Niitä viittä vaille tarkkislaisia, joiden ongelmat kulminoituivat julkeaan salaröökaamiseen ja keskisormen näyttämiseen opettajille. Niitä, jotka värjäsivät tukkaa jo ala-asteella, kulkivat revityissä farkuissa ja ilman pipoa pakkasessa ja joutuivat kaupungilla nyrkkitappeluihin toisten kaltaistensa kanssa.
Hieman vanhempana tunsin salaista, syyllisyyden värittämää vetoa strippariestetiikkaan: tolkuttomiin silikonirintoihin, näyttäviin hiuslaitteisiin ja voimakkaaseen meikkiin. Usein moinen habitus kytkeytyy vahvasti alempiin sosiaaliluokkiin ja tietynlaiseen vähäosaisuuteen: Ymmärsin toki jollain tasolla jo silloin, etteivät oppimisvaikeudet tai päihdeongelmat sekä niiden arjessa näkyvät seuraukset olleet millään tavalla ihannoitavia saati kadehdittavia. Minua kiehtoi se asenne ja röyhkeys, joilla nuo naiset näennäisesti todellisuuttaan hallitsivat.
Jälkikäteen on helppo nähdä edes osanen niistä mahdollisista sosioekonomisista kudelmista, joiden mutkikkaiden verkkojen tuloksena tuo estetiikka ja koko siihen kytkeytyvä elämäntyyli ovat syntyneet. Tuolloin nuo räväkät villikissat vaikuttivat kuitenkin kuningattarilta, joiden edessä nöyrtyivät niin sovinnaiset normit kuin tuntemani todellisuuden rajatkin. Halusin olla yksi heistä.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan kyökkipsykologi osatakseen vetää syyseuraussuhteet oman, tiukasti auktoriteettiuskoisen kiltin suorittajatytön arkeni ja tuon tarunhohtoisena väikkyvän omaehtoisen kapinallismaailman välille.
Tätä samaa tukahdutettua viehätystä tunnistin Bria Vinaiten näyttelemässä Halleessa - nyt tunteeseen sekoittui tarvetta ravistella hahmoa väkivaltaisesti saadakseen hänen aivojensa osaset ehkä loksahtamaan oikeille paikoilleen, sekä vääjäämätöntä masennusta ihmisestä ja hänen tolastaan. Näin sä valitset elää, päivästä toiseen? Mikset sä halua enempää?
Menkää katsomaan se. Haluan tietää, mitä se teidät saa tuntemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!