Tänään Radio Helsingin aamuissa soi täysin odottamatta Anoukin Nobody's Wife, ja se sai minut ajattelemaan omaa teini-ikääni. Olin murrosikäinen aikana, jolloin kyseisen kappaleen esittäjän paljastuminen siviilisäädyltään aviossa olevaksi tuntui suurimmalta kuviteltavissa olevalta petkutukselta. Miten se kehtasi!
Pitää muistaa, että elettiin pre-internetiaanista aikaa, joten tuon jymyfaktan vuotaminen julkisuuteen oli vaatinut huomattavasti enemmän kuin nykyään - mistä syystä myös sen shokkiarvo oli (tai ainakin tuntui olevan) valtavan paljon suurempi.
Olin esiteininä hirveän kiltti ja auktoriteettiuskoinen, mutta suurimman syyn siihen, etten rötöstellyt ja keppostellut ympäriinsä kuten niin monet ystävistäni kuulemma tekivät, uskon olleen sen, ettei minulla kerta kaikkiaan ollut mielikuvitusta mihinkään tihutöihin. Kävin soittotunneilla ja kuorossa ja ratsastamassa, ja ne muut vapaat ajat hengailtiin kavereiden kanssa kaupungilla: Matin Halpiksessa nuuhkimassa erilaisia ihania dödöjä (violetti Fii 4eva!) ja Anttilassa tsekkailemassa niitä maailman isoimpia julisteita, joissa oli ehkä suutelevan parin siluetti vasten pastellinväristä auringonlaskua tai isotissinen blondi antavassa topissa ja revityissä farkkusortseissa, ehkä nousemassa uima-altaasta tukka märkänä ruoskana harteilla. Oli tärkeää kävellä kauppakeskuksen käytäviä edestakaisin, tunti tolkulla, tietyssä järjestyksessä rullaportaat alas ja kierroksen jälkeen toiset takaisin ylös.
Minä en myöskään saanut pyöriä kartsalla viikonloppuiltaisin, joten menin torin kulmille notkumaan muutaman kaverin kanssa kuudelta perjantai-iltana. Ja lähdin yhdeksältä kotiin, koska kotiintuloaika. En yksinkertaisesti edes tullut ajatelleeksi, että jotenkin toisinkin olisi voinut toimia, tai olla vaikka tottelematta.
Välillä mietin, miten toisenlaista elämäni voisi nyt olla, jos olisin viettänyt vähän rajumman nuoruuden.
Olen ollut muutenkin viime päivinä nostalgisella tuulella ja kaivannut asioita kotona asumisesta. Kyltymätöntä heppailua, koiran lenkitystä. Mutsin kanssa saunomista ja Der Alten katsomista, jopa koeviikkoja ja kerrostalokeskittymän yhteispihalla karjuvia nuorempia lapsia. Kyllä minä sen ymmärrän, etten oikeasti kaipaa takaisin 90-luvulle enkä siihen klaustrofobisen ahtaaseen varsinaissuomalaiseen kylään, en samaan luokkaan niiden liimaa haistelevien moponrassaajapoikien ja tupeerattujen, röökipaikalla seiniin syljeksivien kovismimmien kanssa. Kaipaan siihen henkilökohtaiseen aikaan, kun maailmassa oli järkeä ja järjestys, kaikki oli selvää ja joko oikein tai väärin eikä mitään epämääräisiä harmaita alueita esiintynyt. Oma tulevaisuus ja vaihtoehdot näyttivät mittaamattomilta ja ihan koko maailma vaikutti olevan aivan siinä kädenojennuksen päässä, poimittavissa. Tavallaan toisinaan kaipaan myös siihen maailmanaikaan, kun MTV vasta teki tuloaan Suomeen eikä muitakaan taivaskanavia oikein ollut. Internetistä uneksivat vain muutamat insinöörit ja Makuuneista sai todellakin vain VHS:iä vuokralle eikä ostettua mitään tuhatta eri irtomakeislaatua. Ymmärrän myös kaihoni olevan hyvin etuoikeutetun ja normeihin mahtuvan ihmisen haikailua - jos olisin kuulunut seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön, ollut vaikkapa liikuntarajoitteinen tai näkövammainen tai jos minulla olisi ollut erilainen etninen perimä, tuskin muistelisin nyt niitä vuosia tällaisten linssien läpi.
Tokihan minuakin koulussa kiusattiin, ketä nyt ei vähän olisi, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen vainoamiseen, mitä jotkut joutuivat kestämään. Syyksihän teini-ikäisille riittää esimerkiksi vähän huono iho tai ärrävika tai punainen tukka - minä kirkasotsaisena oikeudenpuolustajana yritin kerran saada erään erityisen julman, koko yläasteen jatkuneen piinaamisen loppumaan kertomalla luokanvalvojalle: kiusatun nimen ja niiden kiusaajien. Mitään ei tapahtunut, Teroa kidutettiin kolme vuotta lähes päivittäin, ja yhä sitä ajatellessani voin huonosti. Muutama vuosi sitten etsin hänet Facebookista, vain saadakseni tietää hänen olevan yhä elossa. Hän oli, ja vaikutti elävän tavallisennäköistä elämää. Muttei varmaankaan muistele yläastevuosiaan yhtä lämmöllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!