Ensinnäkin on ihan uskomattoman löysää, typerää ja kunnianhimotonta journalismia käyttää sananvapauskorttia tässä yhteydessä. Pirkko Arstilalla on yhä edelleen lain turvaama oikeus olla haluamaansa mieltä ja kirjoitella siitä mihin ikinä parhaaksi näkee. Valtiovalta ei Suomessa hänen ajatuksiaan tai tekstejään etukäteen sensuroi silkan typeryyden poisseulomiseksi (laittomuudet olisivat toki asia erikseen ja niistähän tässä ei ole kysymys alkuunkaan, rakkaat saivartelijat); hän ei varmasti joudu karsseriin tai viranomaistarkkailuun kirjoittelunsa vuoksi, eikä hänen henkensä ole (ainakaan valtiovallan taholta) näistä toimista uhattuna.
Sananvapaus ei ole yhtä kuin julkaisupakko. Jos ET-lehti asiaa tarkemmin revaluoituaan (tai ehkä tutustuttuaan Arstilan kolumniin kerta kaikkiaan ensimmäistä kertaa, mistä minä tiedän miten heidän kustannustoimittajuutensa toimii) toteaa, etteivät Arstilan näkemykset edusta heidän arvojaan ja maailmankuvaansa ja päättää sen vuoksi poistaa kolumnin sivuiltaan, ei sillä ole sananvapauden kanssa mitään tekemistä.
Sananvapauden nimissä henkilö, esim. Arstila saa ajatella, olla mieltä ja kirjoittaa näistä valitsemallaan julkaisualustalla. Sananvapauden nimissä julkaisualusta, esim. ET-lehti, saa päättää, millaista maailmankuvaa ja millaisia arvoja haluaa edustaa, ja sen nojalla sensoroida (huom! Tämä on eri sana kuin sensurointi eikä edes tarkoita samaa! Yksi kirjain, iso ero, ajatella!) julkaisemaansa sisältöä. Sananvapauden nimissä sosiaalisen median kiivastujat voivat ottaa kipinää sydäntään lähellä olevasta aiheesta ja purkaa tuntojaan nettiin (disclaimattakoon tässä myös oitis, etten missään nimessä hyväksy henkilöön menevää parjausta saati vihapuhetta, tapahtui se omalla nimellä omalla sosiaalisen median tilillä tai nimimerkin turvin internetin keskustelupalstalla tai kommenttiosiossa. Piste.).
Yhteistä kaikille edellämainituille on, sananvapauden nimissä, että kukin joutuu kantamaan vastuun ratkaisustaan.
Toista pointtiani varten pitää hiukan pohjustaa. Kestäkää kanssani.
Kesällä päivänvalon näki Jay Z:n viimeisin albumi 4:44, joka tuoreeltaan oli voimasoitossa Radio Helsingin viikon levynä - syy, miksi ylipäänsä tiedän koko kiekosta yhtään mitään, sillä Jay Z:n tuotannon ei voida väittää kuuluvan ns. musiikillisen ydinosaamisalueeni piiriin. Levyn nimikappaleessa on kohta, jossa sanotaan näin:
Look, I apologize, often womanize
Took for my child to be born
To see through a woman's eyes
Tämä ei ole ensi kerta kun kuulen tämänkaltaisen väittämän: että vasta itseensä läheisessä suhteessa olevan olennon (oman äidin, sisaren tai, kuten tässä, tyttären) kautta yksilö pystyy asettumaan sen verran toisen yksilön kenkiin, että kykenee arvioimaan omaa toimintaansa tätä toista yksilöä kohtaan. Eli siis: olen ollut karmea naissankari ja kohdellut monia, myös sinua, kultaseni, huonosti. Mutta nyt, kun oma tyttäreni syntyi maailmaan, ymmärrän, millainen ihmishirviö olen ollut ja että älyttömän huonosti olen tehnyt, sori siitä.
Tämä on asia, jota minun on tolkuttoman vaikea ymmärtää. Onko empatia tosiaan niin pois muodista, että toista ihmistä on näin vaikea nähdä yksilönä - ilman, että pitää mennä sillä lailla yhteismaan kautta että "entä jos joku tekisi mun tyttärelleni näin ni oisko ok"? Olen myös sitä koulukuntaa, että haluan ajatella sukupuolen vain yhtenä attribuuttina lukuisten persoonaani määrittävien seikkojen joukossa. Minusta sukupuoli ei suinkaan ole se iso definitiivinen seikka, joka erottaa minut noin puolesta maailman muusta väestöstä ja heidän perustunteistaan merkittävällä tavalla. Tarkoitan tällä sitä, että jos tekee mieli sikailla, kannattaa ihan ensimmäisenä miettiä, miltä tuntuisi jos itse olisikin sikailun kohde - ja vetää se johtopäätös, että tuon ajatuksen herättämällä tunteella saattaa olla heijastuspintaa myös siinä toisessa hahmossa jota kohtaan oli ryhtymässä sikailemaan - ja sitten tehdä ratkaisunsa tämä mielessä pitäen.
Kamoon, ihmisiähän tässä ollaan kaikki.
Mitä tekemistä tällä ranttaamisella siis on Jyrkin ja tuon kolumnin jaon kanssa? Jyrkin kanssa ei ilmeisesti mitään, sillä vaikuttaa siltä, että hänen tapauksessaan tällaista Jay Z -heräämistä ei ole vielä(kään) tullut. Joutua arvostelevan katseen kohteeksi ruokakaupassa käydessään, oletuksena että naisen pukeutumisen ja ulkonäöllisten valintojen tulisi aina ensisijaisesti olla heteromiestä ja hänen silmäänsä miellyttäviä - päätyä sitten kolumnin aiheeksi lehteen ulkonäköineen, pulleine takamuksineen ja salaisine solineen. Pirkolta se oli vain huonoa tilannetajua ja ikiaikaisen ulkonäköfasisimin uusintamista, minkä lisäksi toki itsensä korottamista tuon kassajonossa nähdyn objektin yläpuolelle, vähintäänkin tyylillisesti. Mutta jos Jyrki Lehtola ei tähän ikään ja elämänkokemukseen pysty ymmärtämään, miksi a) alkuperäisestä kolumnista nousi äläkkä ja b) noussut äläkkä oli tärkeä ja sen seurauksena tapahtunut alkuperäisen kolumnin poisveto tarpeellinen linjanveto, hän on varmaankin elänyt niin pitkään pää niin syvällä omassa kuplassaan, ettei sitä enää käy pelastaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!