Myös minun kukkahattuni kiristää normaalioloissa

On hyvä, että marraskuu vihdoin loppuu. Tämä loputon märkyys imee paitsi vähäisenkin valon maailmasta myös sielun ihmisestä; tuntuu että kesä ja valo ja siten elämä ovat jossain kaukana ja nykyhetkessä vain tahmea horroksisuus ja penseä vastahanka. Olen paitsi innostumaton myös kärsimätön ja räpsähtelevä, ja kiivastun kohtuuttomissa määrin aivan mitättömistä asioista. Toisin sanoen en ole kovin mukavaa seuraa juuri nyt, mikä onkin sikäli hyvä etten jaksa ketään nähdäkään eikä minkään tekeminen edes huvita.


Aivan erityistä, sellaista verisuonet poksumaan saavaa ja täysin leppymätöntä vihaa minussa synnyttävät tällä hetkellä latteudet. En tarkoita nyt niitä konventionaalisia tilannelatteuksia, joita ihmiset sanovat juuri vanhempansa haudanneelle kollegalle tai sille hyvänpäiväntutulle, joka aivan yllättäen käy kohdatessa itkemään vakavasti sairastunutta lastaan - sanovat, kun eivät hädissään muuta keksi. Se on ymmärrettävää ja se on inhimillistä, eikä moisissa tilanteissa kai kenenkään oleteta luovimmillaan olevankaan.

Puhun niistä huumorishengessä heitellyistä itsestäänselvyyksistä, niistä jutuista joiden tulon aavistaa jo hyvissä ajoin samalla tavalla kuin alakouluikäisen runossa riimin ("eilen illalla / kävelin sillalla / hyppäsin alas / siellä oli valas"). Ihmiset jauhavat niitä kuluneita ja mitään uutta sosiaaliseen kanssakäymiseen tuomattomia juttujaan, ja lisäksi siihen peliin kuuluu, että kuulijoiden pitää sitten reagoida asianmukaisesti, nauruun remahtamalla tai vähintään hymähtämällä vitsin tunnistamisen merkiksi. Minä en jaksa sellaista pitkästyttävää turhanpäiväistä kekkulointia yhtään, miksei väki käytä sitäkin vähäistä älyllistä energiaansa jonkin uuden sananparren tai edes näkökulman keksimiseen? Tai, mikä vielä parempaa: ole hiljaa? Hiljaa oleminen on aivan liian niukasti hyödynnetty keino ihmisten välisessä kanssakäymisessä - jos ei ole kerrassaan mitään sanottavaa, ei ole lainkaan hassumpi ajatus olla yrittämättä sitten sanoa yhtään mitään.
(Työskentelen pakon edessä päivittäin seitsemän tädin ympäröimänä, koko kahdeksantuntisen työpäiväni. Tätiuniversumissa latteuksien viljeleminen on huumorin ylin muoto: olen näiden neljän ja puolen vuoden aikana tullut niin niiden kyllästämäksi, etten jaksa enää edes hymyillä - en tädeille enkä etenkään heidän kaskuilleen.)


Aina kun jossain säännöllisesti seuraamassani valtamediassa mainitaan feminismi, terästäydyn oitis. Tänään vaistomainen selänsuoristamiseni palkittiin ruhtinaallisesti, kun törmäsin Hesarissa juttuun Minja Koskelasta, omien sanojensa mukaan tiukkapipoisesta feminististä. Näinä aikoina, kun tuntuu olevan yhteiskunnallisesti hyväksytympää kiiruhtaa kieltämään olevansa feministi, en todellakaan hyi olkoon älä nimittele, minusta on suunnattoman virkistävää törmätä johonkuhun, joka ylväästi nimittää itseään paitsi feministiksi myös tiukkapipoiseksi sellaiseksi.

Ne, jotka tuntevat minut, tietävät joviaalin hassuttelijan olevan minulle silkka rooliasu, johon sonnustaudun halutessani olla hieman lähestyttävämpi, mukavampi, helpompi käsitellä. Sisimmässäni olen silti minulle tärkeiden asioiden äärellä yhä se kahdeksanvuotias tosikko, joka sai raivokohtauksen tehdessään Hevoshullun humoristiseksi tarkoitettua testiä ymmärtämättä sitä huumoriksi, kai mä olisin vastannut tähän jotenkin hauskasti jos olisin tiennyt ettei tää oo mikään oikee! Toisin sanoen aika vähän jaksan nauraa sovinismille, patriarkaatille ja sen ylläpitämille valtarakenteille, eikä minua enää nykyään useinkaan huvita painaa havaitsemiani edellämainittujen ilmiöiden räikeitä esiintymiä villaisella. Ei maailma muutu jos sitä ei muuteta.
Eikä nyt pidä ymmärtää väärin, huumori ja leikkisyys yleisesti ovat minulle aivan elimellisen tärkeitä arvoja elämässä ja ihmissuhteissani. Se, mikä sitten kulloinkin ketäkin naurattaa ja miksi, onkin sitten paljon monitahoisempi keskustelu.

Mitä yritän tässä siis sanoa on, että oma piponikin istuu sangen napakasti, mutta jostain ihmeen syystä yhäkin vaivaudun tätä faktaa peittelemään. (Se, meneekö savuverhoni läpi keneltäkään mistään mitään ymmärtävältä, onkin sitten kokonaan toinen tarina.) Tästä syystä ilahdun pidäkkeettömästi, kun joku tohtii kursailematta ilmoittaa edustavansa kanssani samaa lajiketta näiltä osin.

Tässä kannanotossaan Minja Koskela kiteyttää mielestäni kaiken olennaisen siitä, miksi tässä päivässä jokaisen, ihan jokaisen mutta etenkin jokaisen naisen, tulisi olla feministi:

 ”Naiseus on minulle poliittinen positio. En käyttäydy tietyllä tavalla, koska olen nainen. Mutta minua kohdellaan tietyllä tavalla, koska minua pidetään naisena.” 

Ja se intersektionaalisuus, siinäkin on yksinkertaistettuna kyse ihan vain tästä:

   ”Kuunnellaan niitä, joita ei ole kuunneltu. Ollaan tietoisia omista etuoikeuksista ja koetetaan tehdä niitä näkyviksi.”

Kiitos Hesarin artikkelin päädyin Koskelan blogiin ja sieltä edelleen Jeminan blogiin - ja yhtäkkiä olin jälleen niissä vuosissa kun uusia, kiinnostavia ja hyvinkirjoitettuja blogeja tuntui löytyvän viikoittain.
Oivaltaviin iskulauseisiin mieltyneenä tahtoisin kovasti istuttaa Viikon sloganin osaksi myös omia bloggauskäytäntöjäni.