Derbykupla

Vietin viikonlopun isossa derbyturnauksessa Pasilassa. Olen ollut eläköityneenä pelaamisesta nyt puolitoista vuotta ja unohtanut paljon, mutta aina pistäytyessäni lajitapahtumissa pääsen sukeltamaan hetkeksi siihen samaan hien- ja rannesuojienhajuiseen maagisuuteen nauttimaan olostani ihan vain minuna.

Aloitin derbyn loppuvuonna 2010. Maailma, Suomi ja ympäröivä todellisuus olivat silloin kovin erilaiset - minulle derby-yhteisö näyttäytyi onnelana, joka hyväksyi jokaisen ja syleili kaikkia (paitsi natseja) ulkoisiin seikkoihin katsomatta.

Olin siihen saakka potenut ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta selittämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta suurimman osan elämästäni. Tiedän nyt tämän olevan ihmisyyden kovinta ydintä: illuusio omasta erityislaatuisuudesta, joka tuntuu kirkkaan panssarilasin lailla erottavan yksilön kaikista muista, saaden aikaan perimmäistä ja parantamatonta irrallisuutta ja kyvyttömyyttä liittyä muihin. Silloin kuitenkin tunsin vain olevani se kuuluisa lumihiutale, kieppumassa universumin kaiuttomassa tyhjyydessä, pateettisena, melankolisena ja ikuisesti eristyksissä.

Derby-yhteisö ei tuonut minulle satumaista ja yhtäkkistä parannusta tähän, mutta ihmisryhmänä se tuntui erityiseltä. Se tuntui siltä, että minäkin mahduin olemaan, kokonaan ja kaikkineni. En ollutkaan liian kookas, kärkäs ja kovaääninen, vaan kerrankin juuri oikeanlainen. Sopiva.
Siitä tuli minun sosiaalinen ja ideologinen turvapaikkani moneksi vuodeksi, ja huolimatta siitä että myöhemmin monesti huomasin olevani dinosaurus, jonka näkemykset ja käsitykset olivat paitsi auttamattoman vanhentuneita myöskin monilta osiltaan täysin epävalideja ja merkityksettömiä, se myös opetti itsereflektiota, tiedostavuutta ja ehkä hitusen nöyryyttäkin.
Se opetti minut pohtimaan tarkemmin, kuinka kärkevät sanani asettaa.

Myöhemmin olen ymmärtänyt omien etuoikeuksieni toimineen tässäkin puskurina: täydellistä yhteisöä ei tosimaailmassa ole olemassakaan, eikä derbykuplakaan ole yhtä tasa-arvoinen saati auvoisa kaikille jäsenilleen. Merkillepantava se on kuitenkin reaktiivisuutensa ja monin osin myös proaktiivisuutensa ansiosta. Kuten mikä tahansa yhteiskunnan osanen se on kaukana valmiista, mutta toisin kuin moni yhteiskunnan osanen se sentään pyrkii työskentelemään aidosti paremman inklusiivisuuden eteen.


Tällä kaudella lajin kattojärjestö WFTDA on lähestynyt asiaa julkaisemalla uuden Cody of Conductin ja siihen liittyen tapahtumajuontajille erityisen Announcer Inclusion Policyn. Sen tavoitteena on pyrkiä käyttämään mahdollisimman täsmällistä kieltä sekä kitkeä kaikenlainen kasuaali syrjintä ja epäasiallisuus juontajien (julkisesta) puheesta ("Utilize a community member's correct pronoun or other identifiers - - Eradicate marginalization and discrimination from calls").

Oma äidinkieleni ei sukupuolita persoonapronomineja, vaikka monia muita asioita sukupuolittaa sitten senkin edestä. Tästä syystä she/her - he/him - they/them -keskustelu on minulle erityisen haasteellinen. Olen tähän viikonloppuun saakka ajatellut, että saatavilla olevista vaihtoehdoista they/them on tasa-arvoisin ja siksi kelpaava käytettäväksi aina tilaisuuden tullen - itse asiassa omina viimeisinä pelivuosinani, kun aihetta ensi kertaa yhteisössä julkisesti lähestyttiin, ilmoitin solidaarisuussyistä sen omaksi persoonapronominikseni pelidokumentteihin. Järkeilyni kulki kutakuinkin siten, että koska äidinkieleni ei tee eroa tämän asian suhteen, ei eroa ole myöskään omassa päässäni, ja koska se siten on omalle identiteetilleni yhdentekevää, voisin yhtä hyvin auttaa turhan sukupuolittamisen häivyttämisessä ilmoittamalla preferoivani itse neutraalia persoonapronominia. Näin siis kaikessa naiiviudessani kuvittelin osoittavani olevani hyvien puolella ja tarjoavani tällä pienellä eleellä vaatimattoman tukeni LGBTIQ-yhteisölle.

Tänä viikonloppuna ymmärsin, että tähänastinen toimintani oli myös tulkittavissa eräänlaiseksi kolonialisoinniksi. Koska itse olen cis-nainen enkä siis nonbinääri/muunsukupuolinen, on oma korrekti persoonapronominini englanniksi she/her. They/them on varattu heille, jotka eivät mahdu perinteisten jaotteluiden muodostamiin ahtaisiin lokeroihin. Peliaikoinani ja vielä nytkin ilmoittamalla hyväksyväni itsestäni kumman tahansa pronominin ("she/her but also happy with they/them") olin kuvitellut tekeväni palveluksen muille ja helpottavani heidän valintojaan keskustelutilanteissa. Näin toimiessani olin kuitenkin missannut oikeastaan koko homman pointin: persoonapronominivalinnassa ei suinkaan ole kyse keskustelukumppanin homman helpottamisesta ("ihan sama mulle") vaan siitä, että asioilla on täsmälliset nimet ja termit, ja niitä tulee mahdollisuuksien mukaan käyttää. Jos oikeasta pronominista ei ole varmaa tietoa eikä sitä pääse kohteelta itseltään varmistamaan, tulee keksiä keino kiertää sen käyttö esimerkiksi nimeä (tai vaikkapa pelitilanteissa joukkueen pelipaidan väriä ja pelaajanumeroa) käyttämällä.

(HUOM! Tämä on oma tulkintani saamastani ohjeistuksesta sekä tapahtumassa aiheen tiimoilta käydystä keskustelusta. Näin ollen siis myös mahdolliset, jopa todennäköiset virhetulkinnat ovat omiani eivätkä kenenkään muun vastuulla.)

Tämä kaikki on nyt kuitenkin vain johdatusta varsinaiseen pihviini.

Vaikka minua juontajan ominaisuudessa kovasti hermostuttikin tämä pronominitilanne ja pystyin jo sieluni korvin kuulemaan ne lukuisat änkytys-, mokailu- ja häpeämistilanteet, joita oma kömmähtelyni ei-äidinkielen suossa rämpiessäni tulisivat viikonlopun myötä aiheuttamaan, sydämeni lauloi läpi koko tämän keskustelun.

Työarjessani keskustelun tasoa kuvaavat parhaiten kaksi elävän elämän esimerkkiä viime viikolta. Kuopion järkyttävää kouluiskua seuraavana päivänä eräs työyhteisööni kuuluva kysyi ensi töikseen töihin tultuaan, että eikö ollutkin niin että ko. iskun tekijä oli "ulkomaalaistaustainen".
Toinen esitti vakavissaan, että tällaisiin tekoihin johtavia mielenterveysongelmia ei pääsisi syntymään, kun nuoriso pantaisiin nuorempina töihin - implisiittisesti ilmaistuna siis että eipä ehtisi kaiken maailman elintaso-ongelmia kuten mielenterveyden järkkymistä vatvomaan kun olisi oikeitakin pulmia setvittäväksi.

Voitte kuvitella, miten hedelmällistä tällaisessa asenneilmapiirissä olisi edes yrittää avata keskustelua vaikkapa nyt sukupuoli-identiteetistä.

Toinen tämänhetkinen sosiaalinen viitekehykseni on koira.

Minusta on upeaa olla osana yhteisöä, joka ensinnäkin ylipäänsä käy identiteettipoliittista keskustelua ja toiseksi on valmis reagoimaan ja korjaamaan tilaisuuden tullen itseään, kehittyäkseen alituisesti paremmaksi ja turvallisemmaksi ympäristöksi kaikille. Nautin syvästi keskustelun abstraktiotasosta, sen sävystä ja aivan erityisesti sen pyrkimyksestä.

On myös äärimmäisen virkistävää tulla itse hyväksytyksi omana itsenään. Palatessani vierailemaan derbykuplaan voin luottaa mahtuvani olemaan minä, kokonaan ja täysin. Minun ei viikonlopun aikana tarvitse kerrankin selittää tai perustella itseäni ja valintojani kenellekään. Se tuntuu siltä kuin palaisi kotiin. Tämä yhteisö ei varmastikaan ole täydellinen tai edes paras mahdollinen, mutta se on minun yhteisöni.
(Kun sitten tämän sanottuani muistan olevani kuitenkin monilta osin aina voittajien puolella, valkoinen, keskiluokkainen Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattama cis-hetero, voin ehkä tavoittaa kalvaan häivähdyksen tavalla tai toisella marginaalissa elävien todellisuudesta ja siitä, mitä derby-yhteisö heille voi parhaimmillaan tarkoittaakaan.)


Aihetta sivuten suosittelen myös lämpimästi kahta Yle Areenasta löytyvää audiovisuaalista tuotosta. Ensimmäinen on entisen joukkuetoverini Aira Vehaskarin ohjaama Manning up, joka seuraa transsukupuolisen stand up -koomikko Jamie McDonaldin muutostarinaa. Toinen on sekin Docstop-tuotanto Pillupäiväkirjat, joka kaltaiselleni luutuneelle keski-ikäiselle edustaa raikasta nykyhetken ajankuvaa. Jos nykynuorten maailma on somen ja yleisen maailmantilanteen vuoksi huomattavasti omaa nuoruusaikaani raadollisempi, on se monin paikoin myös lohdullisempi, toiveikkaampi ja joustavampi kuin itse heidän iässään osasin edes kuvitella mahdolliseksi.