Kun yritin äkkiseltään miettiä, mitä musiikkia esiteini-ikäisenä (eli noin vuosina 1989-1991) kuuntelin, en pystynyt palauttamaan mieleeni ainuttakaan kappaletta. Teinivuosilta olisi luonnollisesti irronnut vaikka mitä referenssiä, mutta esiteininä? Olin jo viittä vaille googlaamassa "hits from 1991", kun keksin alkaa muistella ihmisiä joiden kanssa noihin aikoihin hengailin. Muistin erään Riikan, jolla oli kaksi marsua ja jonka luona yökyläilin taajaan. (Heidän perheensä asui omakotitalossa ja heillä oli luonnollisesti myös upea takapiha, jota kadehdin enemmän kuin välitin myöntääkään. Riikalla oli myös aivan kammottavan raskas, 7 vuotta meitä nuorempi pikkuveli, joka piinasi ja kidutti meitä kaikin tavoin aina tilaisuuden tullen. Uskomatonta, miten pahaa tuhoa niin pieni laktoosi-intolerantikko onnistuikaan kylvämään ympärilleen.)
Olin pyytänyt neljä vuotta itseäni vanhempaa perhetuttua äänittämään c-kasetille Michael Jacksonin Dangerousin (julkaistu 1991) ja soitin sitä Riikalle eräänä viikonloppuiltana. Valot oli sammutettu ja kumpikin makasi odottaen oman peittonsa alla (ja se, joka odottaa tästä käynnistyvän jonkin tunnustuksellisen esiteini-ikäisen eroottisen fantasian pettyy karvaasti).
Heal the World räjäytti Riikan pankin. "Michael Jackson on mun lempilaulaja ja tää on paras biisi ikinä!" hän huokaisi vaikuttuneena.
Neljä vuotta vanhempi (ja siten luonnollisesti übercool) Maria oli taiteillut kasetin kansilehteen levyn nimen käsin pelottavalla, Halloween-henkisellä valuvalla fontilla. Kasetin kansien sisällä oli lappu "Moi Ansku, tässä tää "kassu".". Jos 1990-luvun alussa LOL olisi jo trendannut Suomessa, se olisi todellakin päättänyt tämän viestin.
Black or Whiten sanoma iski nuoreen sosiaalisen oikeuden soturiin, joka muutamaa vuotta myöhemmin kiersi välitunneilla keräämässä allekirjoituksia Animalian vetoomuksiin. Todellisuudessahan 1980-90-lukujen taitteen Varsinais-Suomi oli yhtä demografisesti yhtä monimuotoinen ja sisäsiittoinen kuin jokin Keskilännen punaniskakeskittymä (eikä tilanne oletettavasti ole noista ajoista juuri muuttunut), joten kokemani myötäpöyristys maailman tapahtumista ja ihmisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta oli luonteeltaan sangen hypoteettista ja lähinnä Benettonin mainoskuviin perustuvaa. Se oli kuitenkin juuri niin puhdasta ja ehdotonta kuin se 12-vuotiaalla voi parhaimmillaan olla: kaikki erilaisii, kaikki samanarvoisii. Musiikkivideo teki minuun mielettömän vaikutuksen, etenkin sen viimeinen puoliminuuttinen, jossa kasvot vaihtuvat sulautuen toisikseen ällistyttävällä tavalla ja alleviivaten ihastuttavan kirkasotsaisesti biisin sanomaa.
Näin jälkikäteen harmittaa, että Michael Jacksonista ei koskaan tullut minulle kuitenkaan musiikillista idolia tai vahvaa vaikuttajaa. Olisi tänä päivänä todella paljon katu-uskottavampaa viitata häneen tai vaikkapa Princeen (tai edes Madonnaan) varhaisten vuosiensa musiikkimaun muovaajana kuin Bryan Adamsiin, kuten kirvelevin sydämin joudun totuuden nimissä tekemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!