30-Day Song Challenge, Day 6: A song that makes you want to dance

Elinpä kerran sellaista elämänvaihetta, että minulla oli ihan oikea kantabaari. Siellä roikuttiin joka viikonloppu, joskus sekä perjantaina että lauantaina, ja se oli monellakin lailla älyttömän kätevää. Kun oli tutustunut henkilökuntaan, pääsi myös juhlapyhinä tolkuttomien jonojen ohi ihan vain moikkaamalla. Joskus saattoi saada juomia edukkaammin, ja biisitoiveet menivät läpi poikkeuksetta. (Kerran sain myös erään räkäkännisen, punaviiniä päälleni holvaavan öykkärin heitätettyä ulos baarin tiloista - sillä ei toki välttämättä ollut mitään tekemistä luotujen kaveruussuhteiden kanssa.)

Nyt moni voi ajatella, että olin noihin aikoihin ehkä rajatapausalkoholisti ja vähintäänkin hiukan säälittävä baarityrkky. Saatoin hyvinkin olla, mutta tuntui myös aidon kotoisalta, että ravintolan tuulikaapissa saattoi pistäytyä vaihtamassa kuulumisia ihan keskellä viikkoakin, kotimatkalla vaikkapa leffanäytöksestä. Tai jos ei perjantai-iltana keksinyt kerrassaan mitään tekemistä eikä kukaan kaverikaan halunnut tehdä mitään, saattoi hankkiutua kantabaariin tanssimaan, ja aina siellä oli tuttuja joiden seuraan oli tervetullut hengaamaan.

Noihin aikoihin toki juhlittiin raskaasti, mutta usein baarissa myös jorattiin tunteja putkeen. Tuolloin tutustuin ilmiöön nimeltä nestehukkapäänsärky, joka syntyi yksinkertaisesti siitä, että lauteilla veivattiin hiki roiskuen, ilman tietenkään mitään järkeviä vedentankkaustaukoja.

Ihailin tuolloin (ja vieläkin) P!nkin tinkimätöntä asennetta ja habitusta. Yhtenä jouluna, ehkä 2008, sain lahjaksi Funhousesta sellaisen edition, jossa oli samoissa kansissa paitsi perus-cd myös dvd, jossa olivat tallessa kaikki artistin siihen saakka ilmestyneet musavideot. Sitä luuppasin ruudullani viikkotolkulla ja kuinka ollakaan, erityisesti mieleeni on painunut juurikin U + UR Handin video, jonka nyt poikkeuksellisesti linkkaan pelkän biisin asemesta. Itse asiassa nyt kun asiaa tarkemmin mietin ja katsoin videon pitkästä aikaa uudestaan, muistin että:
a) nyrkkeilijä-P!nkin tukka oli the L Wordin Shanen ohella mielessäni, kun 2009 valitsin (jälleen uutta) hiusmallia itselleni ja kävelin silloisen luottokampaajani pakeille inspiraatiokuvia hikisissä kourissani rutistaen, ja
b) prätkäkorjaamo-P!nkin stillkuvan lähetin tatuointiartistilleni referenssiksi, kun suunnittelimme prätkäderbypinup-kuvaani vuonna 2011 (?).

Lisäksi biisi kanavoi oivallisesti nuore(hko)n vihaisen naisen uhmaa ja uhoa,

You know you are
High five and talking shit
But you are going home alone
Aren't ya?

#pojatontyhmii #grlpwr

Nykyään P!nkin sosiaalista mediaa seuraavana tunnen omituista ambivalenssia artistin ärhäkästä suhtautumisesta sometrolleihin. Yhtäältä minusta on mielettömän virkistävää, että joku oikeasti jaksaa yhä nousta kaiken maailman jeesustelijoita ja eikö-kukaan-ajattele-edes-lapsia -vouhkaajia vastaan ja käyttää toisinaan erittäinkin kyseenalaista kieltä niin tehdessään - toisaalta kokemus on osoittanut, etteivät trollit konfrontoimalla mihinkään katoa, ja että voisikohan energiaansa ja kiukkuaan kanavoida jotenkin hedelmällisemminkin? Myös jos itse vaalin ja vaadin asiallista käytöstä ja kielenkäyttöä niiltä, joiden kanssa olen eri mieltä internetissä, miksi toiseen suuntaan kohdistuvaan kommunikaatioon pätisivät eri säännöt?
Niin monta kysymystä, niin vähän vastauksia.