30-Day Song Challenge, Day 24: A song by a band you wish were still together

Yleensähän ihmisten voimakkaimmat bändivaikuttimet ja musiikillisesti eniten persoonaa määrittävät kokemukset kohdataan teini-iässä tai parikymppisinä (eikä tämä vaikutusalttius toki rajoitu musiikkiin). Taannoin pohdimme, onko enää ylipäänsä mahdollista saada mistään samanlaisia kicksejä kuin nuorena: kun kaikki oli uutta, ennenkokematonta, tajunnanräjäyttävää ja siksi niin voimakkaasti sielua muovaavaa. Itse uskon sen olevan yhä mahdollista - ei enää toki välttämättä (ehkä jopa toivottavasti) yhtä usein kuin silloin, mutta kuitenkin.

Tätä haasteen kohtaa pohtiessani päädyin kahteen bändiin, jotka olivat 2000-luvun taitteessa ja uuden vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla itselleni ehkä ne merkittävimmät.

1990-luvun puolivälissä tärkein sosiaalinen viitekehykseni oli äänenmuodostuksellisesti tavoitteellinen sekakuoro, jonka vaikutuksen alaisena opin muun muassa juomaan viinaa ja pussailemaan. Kuoron miltei kaikki muut jäsenet, erityisesti miehet, olivat musiikillisia multitalentteja: he paitsi tuottivat millaista musaa vain itse soittaen ja laulaen myös kuluttivat minun näkökulmastani melko kunnianhimoista kevyttä musiikkia, jossa tavallisesti oli jotain muutakin jekkua kuin näyttävä keulakuva ja tarttuva rytmi. "Punkissa ei oo mitään muuta kiinnostavaa kuin se, miten ne pystyy hakkaamaan peruskomppia niin nopeesti", kuului eräänkin ansioituneen hahmon vankka mielipide.

Klassinen ei odotusten vastaisesti koskaan tarttunut minuun nihkeää ja suorituskeskeistä asennetta syvemmälle, mutta mallioppimisen tuloksena harjoittelin kuuntelemaan muun muassa Pekka Pohjolaa, The Policea ja R.E.M.iä.
Ja Ultra Brata, jota en vielä Vapaaherran elämää -albumin aikoihin pystynyt sietämään falskien laulustemmojen ja naivististen lyriikoiden vuoksi oikein ollenkaan.

Vuosituhannen vaihteessa Ultra Bra kuitenkin pesiytyi sieluuni, ja kävin tosiaan yhdellä Tavastian jäähyväiskeikalla sitten itkemässä minäkin - hauskana kuriositeettina mainittakoon, että muuan noista muinaisista kuorotovereistani vaikutti tällä kertaa lavalta käsin, jousisektion suunnalta.
Suhteestani orkesteriin ja heidän vuoden 2017 comeback-keikkaansa kirjoitinkin jo tarkemmin täällä.
Ja kuten tuonkin tekstin loppusanoissa mainitsen, tämä ei ole se yhtye, jonka yhä tahtoisin olevan kasassa ja jonka tuotantoa haluaisin vielä reaaliajassa kuluttaa. 

Toinen bändi, joka liittyy kiinteästi omaan henkilöhistoriaani astui elämääni ehkä 2004. Myös sen ensimmäistä albumia olin hieman halveksinut, ymmärtämättä kaikkea sekoilun alle tallentunutta hienoutta. Näin yhtyeen keikalla On the Rocksissa ennen megasuosiota, ja kuten kaikki hipsterit tietävät, ne on niitä parhaita hetkiä kun itse tietää pitelevänsä käsissään harvinaista helmeä muiden nähdessä vasta kivensirun.

Olen sitä koulukuntaa, joka kaipaa eniten juuri Kovempien käsien aikaista PMMP:tä ja sitä livekeikkaenergiaa, jonkalaiseen eivät Veden varaanin musiikillisesti kunnianhimoiset viisut enää omasta mielestäni yltäneet. Keski-ikäisen ihmisen sentimentaalisella kaiholla luulen haluavani yhä sitä hienhajuista asennepunkia, vaikken todellisuudessa tiedä jaksaisinko kuunnella sitä enää ensinkään. Mutta keikalle jos vielä pääsisin, varmasti menisin.

Surettaa, että vaikka Vesalahan toki on ehkä Suomen musikaalisin olento ja yleinen renessanssinero, ei hänen sooloprojektinsa näppäile minussa oikein minkäänlaisia kieliä. Mira puolestaan on minusta upea hahmo ja vieläpä älyttömän mukava ihminen ja haluaisin älyttömästi diggailla hänen nykytekemisiäänkin täysillä. Kuitenkin myös hänen musapersoonansa puhutteli minua syvimmin osana PMMP:tä.

Matoja kiteyttää täsmällisesti aivan kaiken, mitä PMMP:ssä ja oikeastaan koko 2000-luvun ensimmäisessä vuosikymmenessä kaipaan.

Vika on tietenkin aina minussa
minulla ei ole lainkaan tapoja

(Sanojeni vakuudeksi googlasin vielä lyriikat, jotta tulisi täsmällisempää kamaa. Ni hakukoneen ekana hittinä tuli tällainen:

)