30-Day Song Challenge, day 1: A song you like with a colour in the title

Tiedän ihmisiä, jotka laativat Spotify-soittolistoja loogisesti ja järkevästi vaikkapa genreittäin tai esimerkiksi tunnetiloja varten, ja nimeävät niitä niin ettei jälkikäteen synny epäselvyyttä listan sisällöstä. Fiilislistoja toki teen itsekin, mutta useimmat kokoelmani ovat leimallisesti johonkin tiettyyn paikkaan ja erityiseen ajankohtaan kytkeytyviä ja siten täysin mahdottomia jäsentää tuon spatiaalis-temporaalisen lokeron ulkopuolella.

Listojen nimeämisestä sen verran, että esimerkiksi Etiopialaista perinnemusiikkia, Apina piippaa ja Nakuna matata ovat oikein kelvollisia - ja sivumennen sanoen nimigenrenä inspiroituneet häikäilemättä Nuun muinaisesta Onko ok käyttää viittaa? -listasta (joka nimenä on nerokkainta mitä on).

Muutin tosiaan keväällä 2018 noin kolmentoista miljoonan Kallio-vuoden jälkeen Käpylään, ja jotenkin se elämänvaihe tuntui sisältävän lupauksia seikkailusta monin tavoin. Aavistelin monien paikalleen kivettyneiden asioiden muuttuvan; kaikki tämä tuntui vaativan aivan uudentyyppistä soundtrackiä taustakseen.

Samana keväänä huhtikuussa päivänvalon näki Janelle Monaen Dirty Computer. Aiempi kontaktini artistin tuotantoon käsitti lähinnä satunnaisen Dance Apocalypticin ja Yogan fanittelun. Dirty Computer oli kuitenkin niin törkeän kova lätty, etten moneen viikkoon oikein pystynyt kuuntelemaan muuta. Janelle Monaesta tuli minulle se sellainen julkean seksuaalinen, viekoitteleva ja samaan aikaan täysin itseriittoinen olento, jota kuunnellessa tuli yhtä aikaa kuuma ja kylmä ja kaikki maailman tuntemukset. (Essi Kummun Hyvästi pojat -romaanissa muuatta hahmoa kuvailtiin vähän samansuuntaisesti muun muassa jotenkin niin, että hänestä vuoti aistillisuutta jonka kanssa hän itse oli jo tehnyt rauhan, tai jotenkin näin se minulle välittyi ja nythän se kirjakin on eri paikassa kuin itse olen enkä harmikseni pääse tarkistamaan täsmällistä sanamuotoa.)
Että on yhtä aikaa erittäin tietoinen ympärilleen levittämästä itsestäänselvästä erotiikasta ja hämmennyksestä kuin kukkea teini, ja silti täysin kontrollissa, ohjaksissa ynnä kuskin pukilla kuin kypsä aikuinen ainakin. Että joku on, että joku onkin, voi veljet.

I Got the Juice on ehdoton oma suosikkini, mutta sen nimessä ei ole mainittu väriä. Teknisestihän Pynk ei myöskään ole varsinaisesti väri, mutta se hyväksytään koska pinkkiin se todellakin viittaa ja pimppiin myös, ja on jotenkin kokonaisuudessaan niin oivallinen että sen kanssa on vieläkin vähän hankala pärjätä.