Kas, kävipä sopivasti! Pyöreiden täyttämiseeni on tässä juurikin vielä puolitoista kuukautta aikaa, joten mattimyöhäisetkin ehtivät tämän myötä alkaa miettiä mitä satumaista minulle lahjaksi antavatkaan! Ihan itseäkin jännittää jo.
Kun olin 20, keski-ikäisyys = kuolema. Kuten kaikki nuoret minäkin mietin, mitä järkeä on kenenkään elää yli kolmikymppiseksi kun ei siellä ole enää mitään odotettavaa paitsi nivelreuma ja virtsankarkailusuojat.
Sittemmin nelikymppisyys on lanseerattu houkuttelevammin, ja sallikaa kun sanon, lapset: ne naistenlehtien kaikki puheet uudesta upeammasta kukoistuskaudesta ovat totta! Tai siis ne voivat olla totta, varmastikaan lupaukset paremmasta elämästä eivät jokaiselle realisoidu mutta niinhän se tässä maailmassa menee, ja jos olet ollut yläasteella koulun suosituin, on ehkä vaan ihan reilua että me muut saadaan sitten pitää nämä aikuisvuodet itsellämme vai mitä.
Takaisin asiaan.
(Olen kirjoittanut tästä ennenkin, varmaan useitakin kertoja, mutten nyt tähän hätään löytänyt ainuttakaan referenssiä. Jos - kun - siis toistan itseäni, voitte lohduttaa itseänne ajattelemalla että vanhuus ei tule yksin. Se tulee itseään toistaen ja samoja väsyneitä huomioita jankuttaen.)
Kun olin 20, en pitänyt itsestäni juurikaan. Olin pinnalta mielettömän itsevarma: kovaääninen, voimakastahtoinen ja vähän vihainen. Oikeasti tietenkin halusin vain että joku kertoisi minulle kaiken järjestyvän, ja että oon oikeasti tosi söpö ja just oikean kokoinen.
(Paljon muutahan en toki halua nykyäänkään, paitsi luonnollisesti nukkua vähintään 8 tuntia joka yö. Nykyään sentään tunnustan tämän rehdisti ääneen sen sijaan että yrittäisin verhota kaikkea tätä valheellisen itseriittoisuuden taakse.)
Kun olin 20, tein paljon huonoja valintoja enkä pitänyt itsestäni huolta.
Kun olin 30, kovinkaan moni asia ei tämän osalta ollut muuttunut.
Sittemmin jotain on tapahtunut, sillä nykyään olen useimmiten minusta ihan mukiinmenevä tyyppi joka ansaitsee useimmiten ihan hyviä asioita. Olen ehkä viitenä päivänä seitsemästä hyvässä valossa omastakin mielestäni aika vetävännäköinen. Tunnen lukuisia upeita ihmisiä, jotka sietävät seuraani ja joita saan kutsua ystävikseni - minkä tulkitsen tarkoittavan sitä, että taidan olla itsekin monin tavoin aika onnistunut.
Kokoani jaksan murehtia ehkä kolmena päivänä kuukaudesta.
Tämä kaikki kasvukipuilu nivoutuu ällistyttävän sulavasti päivän biisiin, jonka itse löysin vuonna 1994 (tai ehkä 1995, Suomessa kun eletään) elokuvan Reality Bites myötä.
(Saman elokuvan innoittamana marssin muuten kampaajalle Winona Ryderin kuvan kanssa, että teepäs mulle myös tuollainen ihana huolettomannäköinen rikottu, öö, jonkinlainen polkka. Sain mitä halusin, mutta suureksi harmikseni naama sen tukan alla ei sitten kuitenkaan muuttunut yhtään sen winonaisemmaksi.)
Mieleeni on ikuisesti piirtynyt kohtaus, jossa leffan jengi hengailee huoltiksella hyväksikäytettyään ensin Winonan näyttelemän Lelainan iskän luottokorttia saadakseen käyttökäsbää. Huoltiksen kajareista alkaa soida The Knackin My Sharona. "Evian is naive spelled backwards."
Ja kas vol. 2, kun ryhdyin googlailemaan kappaleita vuodelta 1979, kävikin varsinainen hillopulla. Että siitäpä sitten, ja leffankin suosittelen katsomaan yhä vielä. Se on raivostuttavan iätön kuvaus typeristä tenavista, jotka kuvittelevat olevansa syvällisiä ja ennen kaikkea aikuisia. Ja se on myös liikuttavasti aikansa lapsi, joka näin tulevaisuusperspektiivistä näyttää hitaalta, naiivilta ja jotenkin sydäntäsärkevän kotoisalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!