Väsyttää

Marraskuu näyttää jälleen mahtiaan. Olen ihan tolkuttoman väsynyt ja näköalaton, tuntuu että maailma luisuu kohti hohdotonta loppuaan vääjäämättä - eikä siinä mitään, sen minä vielä jotenkin kestäisin, mutta sen kanssa en oikein pärjää että osa kanssaeläjistäni katsoo sitä vierestä tyytyväisenä myhäillen, lisää vauhtia lykkien.

Sää väsyttää. Ei ole uutinen, että marraskuussa on pimeää ja pilvistä ja masentavaa ja usein myöskin märkää. Ei se myöskään valittamalla parane, joten totean vain: tämä matalalla roikkuva pölypussinvärinen taivas imee sieluni ja elinvoimani, jättäen jäljelle jotain virttynyttä, tunkkaista ja vain etäisesti minua muistuttavaa.

Yhteiskunnallinen keskustelu tänä vuonna ja erityisesti tuntuu että tänä syksynä on ollut jotenkin tavattoman uuvuttavaa. Olen esimerkiksi toistuvasti huomannut itse käyväni keskustelua tavalla tai toisella tai usealla eri tavalla etuoikeutetun tahon kanssa, joka itsepintaisesti ja kerta kaikkiaan kieltäytyy a) tunnustamasta omaa etuoikeutettua asemaansa ja b) asettumasta kenenkään toisen kenkiin. Usein näissä keskusteluissa olen yrittänyt lähteä etsimään sitä pienintä yhteistä nimittäjää, koettanut kaivella asiakseni sellaista näkökulmaa niin läheltä tämän kyseisen henkilön omaa elämää että hän pystyisi saamaan kiinni edes ajatuksenliepeestä. Että minkä vuoksi on tärkeää (edes yrittää) käyttää oikeita termejä tai käydä yleistä keskustelua jostain unisex-vessoista tai vaikka nyt palkkatasa-arvosta. Että miksi tällä on väliä ja mihin kaikki lopulta palautuu, mistä oikeasti on kysymys.
Tämä kaikki on kuitenkin aivan turhaa, sillä kanta on naulattu ja siitä ei jousteta, tiks lukkoon aurinko sulatti avaimet!
Tämä olisi miltei koomista jos se ei olisi niin lohduttoman surkeaa: itse en missään tapauksessa ole minkään edellämainitun topiikin asiantuntija, aika harvassa jutussa edes kokemussellainen, mutta niin vain näiden keskustelujen perusteella havaitsen olevani niin eri pallokentällä, että jos keskustelukumppani pelailee Kaisaniemessä niin minä käyn kamppailujani Jupiterissa.

Aivan erityisesti en lakkaa ällistymästä siitä, miten uskomattoman hankala konsepti punching down tuntuu monelle suomalaiselle olevan. Viime viikonloppuna tämä tietenkin nousi esiin case PPP:n myötä. En mitenkään erityisesti kaivellut uutisointia saati kommentointia aiheen tiimoilta, mutta sitä kyllä sain kyllikseni aivan vain somea ja verkkojulkaisuja selaillen. Ihan useammassakin postauksessa jälleen kerran saamelaisyhteisöön millään lailla liittymättömät henkilöt jakelivat mielipiteitään siitä, että ei tässä nunnuka-sketsissä kyllä minusta ikinä mitään ongelmaa ole ollut eikä naapurin Penankaan mielestä, ja kyllähän sen kaikki harmittomaksi huumoriksi silloinkin ymmärsivät ja kyllä on merkilliseksi uhriutumiseksi ja MIELENSÄPAHOITTAMISEKSI mennyt taas HUOH. Ja että jos tässä nyt kerran aletaan anteeksipyydellä, niin miksei pyydetä sitten anteeksi saksalaisilta ja ylioppilailta ja kaikilta maailman Marko-nimisiltä samantien! Ja potkukelkoilta!
Minusta Juho Typpö kirjoitti ihan ansiokkaasti Hesarin sivuilla aiheesta ja sen ongelmallisuudesta:

Petelius-gaten ytimessä taitaa lopulta olla se, että monet haluaisivat niiden olevan yhä tätä päivää. Peteliuksen sketsejä katsoessa he ovat voineet haaveilla ”paremmista” ajoista, jolloin vähemmistöryhmiä ei tarvinnut kuunnella, ja valtaväestö saattoi sanoa mitä vain ilman pelkoa kritiikistä.

Tämä. Tämä tämä tämä. Ennen oli sentään kunnollista :(


Viime viikolla näin useallakin someseinällä keskustelua koskien Huuhkajien saavutuksia ja muistutuksia siitä, kuinka Helmarit on tähän samaan yltänyt jo kolmesti ennen tätä. Erään tuttuni profiilissa keskustelua kävi muuan itseään naisurheilun arvostajaksi kutsuva (jonka kanssa kerran olin vähällä joutua treffeille mutta onneksi haistoin vaaran hyvissä ajoin ja peruin. Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina se.), argumentteinaan vanhat kunnon kyllähän se on fakta että miesten pelaaminen on paljon kovatasoisempaa ja että hankkikaapa ensin niitä taitoja ja katsojia ni johan alkaa tulla sponsseja ja niiden roposiakin sitte ja katellaan näitä arvostushommia sen jälkeen. Itse luin tätä kommenttiraitaa verenpaine vaarallisilla lukemilla jyskyttäen, kädet vähän vapisten ja onneksi kukaan pahaa-aavistamaton ohikulkija ei juuri sillä hetkellä puhutellut minua sillä olisin takuulla epähuomiossa karjunut puhuttelijan kumoon kuin Sepe Susi possujen talot.


Sitten siihen Greta Thunberg -aiheeseen en oikein enää jaksa edes lähteä vaikka siitäkin olen kimpaantunut tämän syksyn aikana useaan kertaan. Muuan toinen tuttuni kiteytti asian hienosti suhteuttaen Gretan uurastusta omien teinivuosiensa (vanhemmilta salassapidettyihin) turkistarhaprotesteihinsa:

Saying that kids that age "don't know what they're doing" is ridiculous and belittling. I knew exactly what I was doing, I wanted to save the world.

Sitten on niitä pienempiäkin juttuja, joista päättelen vieraantuneeni muusta ihmiskunnasta lopullisesti ja että ehkä minun ei vain pitäisi enää liikkua ihmisten ilmoilla tai puhua koskaan enää kenenkään ihmisen kanssa missään milloinkaan ikinä.

Osallistuin erääseen ideointitapahtumaan, jossa yhtenä tehtävänä oli pohtia erilaisia omia suosikki(tunne)tilojaan ja kirjoittaa niitä postit-lapulle. Niitä lappuja sitten liimailtiin seinille ja muut saivat käydä katsomassa että mitä toiset olivat fiilistelleet ja liimata pienempiä tarralappuja omiin suosikkeihinsa. Kirjoitin omaan lappuuni että ikuinen sunnuntaiaamupäivä, mielessäni kangastellen se kiireetön ja seesteinen hetki viikosta, jona vitkastelu kuuluu asiaan eikä kahvi lopu koskaan, ehkä vielä taustalla sellainen puuterinen auringonkajo ja puhtaat lakanat ja kajareissa Sarah Vaughan ja kaikki nämä peruskliseet.
Sitten kuuntelin siinä muutaman metrin päässä, kun muuan itseni ikäinen (eli ihan aikuinen ihminen jo) tavaa sitä lappua ääneen ja mylvii hohottaen että AI NIINKU ET OIS KOKO AJAN HIRVEE KRAPULA VAAN EHHEHEHEH!
Se oli masentavin hetki, jonka muistan henkilökohtaisesta tapahtumahorisontistani ehkä kymmeneen vuoteen. Ei minua loukannut se, että minun tunnelmointini ei hänelle välittynytkään, eikä sekään, että hän siinä sai sen ehdotukseni näyttäytymään omissa silmissänikin vähän naiivilta ja nolon asetelmalliselta (no okei, se kyllä vähän kismitti, jos nyt totta puhun). Mutta että hänen mielikuvitus- ja huumorihorisonttinsa on todella tämänikäisenä yhä siellä, missä se oli kun hän täytti 17, ei ollut ikää käydä baarissa eikä pituuttakaan, joten brenkkua kiskottiin jossain urheilukentän tyhjissä pukukopeissa tai ehkä koulun takana kalliolla, ja Petu ajoi sen faijan Nissanilla Mäkisten seinään kännissä ja joku oksensi sen yhden mimmin akvaarioon kotibileissä - ja miksi ihmeessä toisten ihmisten ankeat sielunmaisemat surettavat minua tällaisessa mittakaavassa? Miksi otan näin henkilökohtaisesti ja vakavissani ja PAHOITAN MIELENI?

Ma olen niin väsinüd.