Ui, Ulla, niin paljon kuin haluat

Luin Pirkko Saision Punaisen erokirjan 2003 tai 2004 ja maailmani järisi. Että elän, että saan elää tällaisessa maailmassa, jossa elää myös tämä kulttuuripersoona, ja tällaisessa kaupungissa jossa hän vaikuttaa ja vieläpä tässä samaisessa kaupunginosassa, josta hän kirjoittaa! Ahmin saman tien kaikki muutkin Kallion kirjastosta löytämäni Saisiot enkä ollut saada kyllikseni ollenkaan. Rakastin hänen tyyliään, sitä tarkkanäköisyyttä ja kykyä sekoittaa arkinen ja symbolinen, jokapäiväinen ja maaginen, ja tehdä tästä kaikesta ymmärrettävää tekstiä, sellaista, että tilanteiden sävyt ja tunteet välittyvät lähes osmoottisesti.

Entä ympäristö sitten? Aivan erityisen lumovaksi koin (ja tietyllä haaveellisen naiivilla tavalla koen yhä) 1970-luvun boheemien Helsingin. Tekstien perusteella Saisio vaikutti elävän juuri sellaista elämää, johon jollain utopistisella siteellä tunnen itse kuuluvani - kuin olisin tässä excelien ja automaattikahvin värisessä arjessani vain vaihdokkaana, ja oikeasti paikkani olisi jossain aivan muualla, tupakansavuisissa kirjoittajien työhuoneissa, yhteiskunnallisesti valveutuneiden taiteilijoiden olohuoneissa, ikuisissa punaviinitahraisissa ja suitsukkeenhajuisissa illanistujaisissa. (Ehkä siksi, että oma äitini eli hieman tämänkaltaista nuoruuttaan samoihin aikoihin Saision kanssa. Hänen ystäväpiirinsä tosin koostui lähinnä tanssijoista ja näyttelijöistä eikä niinkään kirjoittajista ja ohjaajista. Olen myös ymmärtänyt, että tuon yhteisön jäsenten sydämiä lähempänä oli pikemminkin Peyton Place kuin taistolaisuus, mikä toki sekään ei nykytiedon valossa ole lainkaan hullumpi valinta.)

Olen muodostanut vuosien aikana kuluttamastani Saisio-materiaalista päähäni haavekuvan, jossa kyseisen kulttuurihahmon elämä koostuu yksinomaan sarjasta huikaisevia seikkailuja. Niissä juhlitaan ja matkustellaan eksoottisissa kohteissa, muttei suinkaan auringon tai silkan kulinarismin perässä, ehei! Kaikkeen liittyy kulttuurintuntemus ja kyltymätön tiedonjano, kaikki tapahtumat kytkeytyvät osaksi suurempaa elämän taiteen palapeliä, ja absurdeista sattumuksista ja tukalista pinteistä syntyy hersyviä anekdootteja, joista ammentaa taiteeseensa. Siinä maailmassa eletään jatkuvan luomisen tilassa, alituisesti kiinnostavaa ja tapahtumarikasta elämää. Arkiset kommellukset näyttäytyvät nekin eräänlaisen kimaltavan tulkinnan harson läpi, eivät koskaan ainoastaan banaaleina ja uuvuttavina kuten muiden kuolevaisten elämässä, vaan jollain tavalla merkityksekkäämpinä, symboliikalla ja kirpeällä huumorilla ladattuina.

(Sivumennen sanottuna jostain perusteettomasta ja osin omahyväisestäkin syystä kuvittelin pitkään, että kirjoittava ihminen on älykäs ihminen, ja että ihminen, joka osaa esittää asiansa taitavasti sanoiksi muotoiltuna on väistämättä myös sivistynyt, viisaskin. Näinhän ei luonnollisesti ole asian laita ensinkään. Kyky käyttää sanoja taitavasti on nähdäkseni vain sitä: kyky, aivan kuten tanssijat ovat lahjakkaita kehokoordinaatiossaan tai muusikot sävelten maailmassa. Ei se automaattisesti tietenkään tuo kauniiseen muotoon sisältöä, eikä etenkään siihen muotoa synnyttävään mieleen syvyyttä.
Siksi nykyään kirjoittaja, jossa sanojen tajuun yhdistyy loputon älyllinen uteliaisuus ja laaja kulttuurinen ymmärrys tekee minuun valtavan vaikutuksen. Se on yhdistelmä taipumusta ja kovaa työtä, oman lahjansa jalostamista ja sellaisenaan ylivertaisen arvostettavaa. Muistan sivunneeni tätä aihetta vanhassa blogissani joskus kirjoittaessani Michael Cunninghamista, mutten onnistunut löytämään tekstiä linkatakseni sen tähän. Ehkä jatkan etsintöjä joskus, kun olen vähemmän haltioituneessa ja enemmän rationaalisessa mielentilassa.)


Sitten tapahtui jotain, joko Pirkolle tai sitten minulle, tai ehkä meille molemmille. Muutama vuosi sitten luin 2016 ilmestyneen romaanin Mies, ja hänen asiansa, enkä enää tunnistanut ihastustani. Muistan ajatelleeni, että teos on yhdentekevä, päähenkilö vastenmielinen ja teema epäkiinnostava, eikä kirjoittaminenkaan ollut enää sellaista että olisin lukenut sitä sydän vavahdellen, kunnioituksesta mykistyneenä.
Sitten tulivat ne muutamat Hesarin haastattelut, joiden perusteella aloin epäillä ajan ajaneen osin idolini ohi.
Meidän suhteemme oli kriisissä enkä ollut varma, selviäisikö se enää.

Siksipä suhtauduinkin skeptisellä penseydellä, kun serkkuni muutama kuukausi sitten pyysi minua kanssaan KOMiin katsomaan Valehtelijan peruukkia. 

Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén näyttelevät oman elämänsä tilanteita, ihmissuhteiden käännekohtia, ammatillisia kömmähdyksiä, itsehäpäisyn hetkiä, hurmioitumisen tiloja ja elämän pyhyyden kokemuksia.

(lainaus KOMin verkkosivuilta)

Ensinnäkin on tämä minun ja Saision suhteen kriisi. Toiseksi Marja Packalénin töihin minulla ei ole koskaan oikein ollut minkäänlaista mieleenpainuvaa suhdetta. Ja kolmanneksi tuo näytelmän aihe, oman elämänsä tilanteet, voi veljet nyt hei. Saision elämän tilanteista kaikki olennainen on käsittääkseni jo kerrottu, joko romaaneissa tai näytelmissä tai viimeistään niissä lukuisissa haastatteluissa, ja miksi ihmeessä minua pitäisi kiinnostaa jonkun Packalénin elämän tilanteista monikaan?
Vastahankaisesti suostuin kuitenkin lähtemään, yksinomaan siitä syystä että harmittelen elämäni alituista ja nähtävästi pysyväksi muodostumassa olevaa esittävän taiteen vajetilaa.

Eilisiltana kello 21.20 näytöksen päätyttyä olin ääriäni myöden onnellinen, että lähdin.


Jäsentelemättömiä ajatuksiani näkemästäni:

1) Miten omituista ja samalla lumoavaa täytyy olla elää kokonaistaideteoksessa, jota kutsuu elämäkseen. Että kaikki sattumukset, kohtaamiset ja lopulta ajatuksetkin ovat oikeastaan vain materiaalia taiteelle; että mitä tahansa voidaan käyttää ja tullaan käyttämään aihioina seuraavalle romaanille, näytelmälle, monologille. Vaatii luonteenlujuutta ja vankkaa itsetuntemusta pitää siitä huolimatta omat ääriviivansa, olla epähuomiossa liudentumatta silkaksi karikatyyriksi tai esittämään itseään - miten niin voi elää? Ja miten sen tekevät ne muut, ne, jotka ovat osa tuota elämää, ehkä tahtomattaankin? On varmasti syvästi tyydyttävää päästä kostamaan menneisyydessä itseään vastaan rikkoneille ilta toisensa jälkeen näyttämöltä käsin, mutta onko se kohtuullista?
(Tähän ajatukseen juutuin: Kumpi oikeastaan on rajumpaa, kirjoittaa elämäänsä romaaniksi, jolloin sen itse kirjoittaessaan käsittelee pois mielestään kerralla, vai uusintaa tapahtumia ilta toisensa jälkeen teatterin lavalla, jolloin tapahtuneeseen palaa itsekin aina taas ja taas? Toisaalta taas romaanin yleisö on laajempi ja siten tavoittavuus varmasti moninkertainen näytelmään verrattuna.)

2) Haluan alkaa kuunnella Marizaa, ihan todella! Olisin tehnyt sen jo kotimatkalla, mutta kuin kohtalon oikusta kuulokkeeni olivat hukassa.
Saision fado-innostus muistutti taas mieleeni, kuinka lamaannuttavan paljon maailmassa on sellaista kulttuuria, musiikkia (ja toki vaikkapa nyt elokuvia, kuvataidetta ja tanssiakin), josta minä en tiedä mitään mutta josta taatusti nauttisin. Miten ihmiset päätyvät heitä vavahduttavien taide-elämysten ja tyylilajien ääreen? Onko se suunniteltua ja määrätietoista pyrkimystä kohti uutta (ja jos niin miten rajataan se, millaista uutta?) vai onko se silkkaa sattumaa?

3) Lähes koko elämäni ajan olen ollut kivuliaan tietoinen ajan kulumisesta. Yhä tunnen jatkuvasti, että minulta on aika loppumassa, että olen tuhlannut elämästäni jo ison viipaleen enkä vieläkään ole saavuttanut sitä tai tätä, ja kuinka paljon vielä olisikaan tehtävää ja koettavaa, miten muka ennätän kaiken mikä pitää tehdä ja kokea, entä sen jonka haluan? Siksi tuntuu rauhoittavalta kuunnella kahden väkevästi elinvoimaisen seitsenkymppisen kertovan elämästään: minä olen neljäkymmenvuotiaana heidän perspektiivistään vielä vasta aika alussa, tuskin puolessavälissäkään, edessäni vielä kymmeniä vuosia kokemuksia, tapahtumia ja kohtaamisia.
Tähän krooniseen elämänhaaskaamisenpelkooni auttaa lieventävästi myös tieto kaikista niistä maailmankuuluista taiteilijoista, jotka ovat ryhtyneet luomaan vasta neljänkymmenen iässä tai jopa myöhemmin. Ei kai itseksi tulemisekseen ole parasta ennen -päiväystä?

4) Marja Packalénin vereslihaisen rehellinen tilitys yksinäisyyden kokemuksestaan puhutteli minua rajusti. Jos ensimmäisessä näytöksessä tuntui, että Saisio vie karismallaan koko show'n Packalénin jäädessä tavanomaisempine elämänpolkuineen statistiksi, toinen näytös todisti huoleni vääräksi. Että voi olla suomalaisen näyttelijätaivaan kiintotähti ja silti lopulta elämässään aivan yksin. Tunnistin Packalénin kuvailemat tilanteet ja ajatukset kirvelevän tosina.

5) Rakastan rakastan rakastan Saision tapaa tuoda arkisia havaintojaan näyttämölle. Hän kertoo niistä arvottamatta, miltei neutraalisti raportoiden, jättäen kuulijalle oivaltamisen tilan ja onnistuen välittämään tapahtumien absurdin komiikan yleisölleen. Se on samanaikaisesti ajoituksen hahmottamista ja vastaanottajien valmiustilan herkkää luotaamista, nyanssien tajua ja rytmiikkaa kauneimmillaan.


Ilmeisesti kyseisen biisin kaikki näytökset ovat jo tässä vaiheessa loppuunmyydyt, mutta suosittelenpa silti. Mene katsomaan jos voit.