Hei miks koitat saada mun laivan uppoamaan ennen kuin sitä on ees kastettukaan

Olen ihaillut Anu Silfverbergiä kirjoittajana niin kauan kuin jaksan muistaa. Tänään sattumalta törmäsin hänen Long Playlle kirjoittamaansa Sivuääneen tyttöjen päivän Girls Takeoverista; jutun lukeminen tuntui siltä, kuin joku olisi järjestänyt kaoottiset ajatuksenpätkät päästäni pöydälle siisteiksi riveiksi pituusjärjestykseen ja muodostanut niistä koherentin, järkevän kokonaisuuden.

On aina ikävää kritisoida, kun tarkoitus on hyvä. Mutta kukaan, jolla on oikeasti valtaa, ei joudu tällaisten näkyvyyskampanjoiden maskotiksi. Yritykselle tai yhteisölle osallistuminen on aina helppoa: mistään ei tarvitse oikeasti luopua, mutta tarjolla on näkyvyyttä vastuullisena toimijana. 

Tuntuu älyttömän lannistavalta, ettei sitä teini-ikäisen selkeää oikean ja väärän maailmaa enää ole olemassakaan. Että kaikissa asioissa on niitä puolia ja näkökulmia eikä mikään tunnu ikinä riittävän; että vilpittömästi haluaa ja pinnistelee ollakseen hyvien puolella, ja silti tulee jakaneeksi vääriä linkkejä, kannattaneeksi huonoja mielipiteitä, tukeneeksi kestämättömiä arvoja - ihan vain, koska ei tunnu ikinä keksivän kaikkia niitä tulokulmia ja vinkkeleitä ja niitä tuhansia rajapintoja, joita kuhunkin asiaan liittyy eikä oma äly jotenkin riitä löytämään kaikkia syy-seuraussuhteita, puhumattakaan että niitä edes ymmärtäisi. Olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että se on hyvää voimattomuutta: että jos sitä kautta edes oma ja ehkä jopa jonkun toisen maailmankuva järkkyy ja mullistuu, vaikka vain pikkuisenkin, on siitä ollut jotain hyötyä eivätkä Sisyfoksen hommat ole menneet haaskiolle. Ylevällä tuulella ollessani tämä ajatus helpottaa mieltäni , mutta kun olen jo valmiiksi hieman näköalattomalla päällä, haluaisin heivata kaiken ja ryhtyä ihan vaan täysipäiväiseksi urpoksi. (En sinänsä missään tapauksessa vastusta kasvamista ja kehittymistä, mutta pitääkö sen aina olla niin saamarin työlästä ja kirvelevää?)(Toiset sulkeet: ehkä myös eräs kasvun paikka on ymmärtää, ettei kaikessa aina ole kyse minusta ja siitä, miten hankalilta/vaivattomilta asiat minusta tuntuvat.)

Mutta siis. Aina, kun kyseessä on tämänkaltainen hieno ja ajankohtainen teema (Tyttöjen päivä), siihen liittyy myös problematiikkaa. Ja aina, kun tämänkaltaiseen hienoon ja ajankohtaiseen teemaan kytkeytyy yritysyhteistyötä, ongelmallisuus saa uusia ulottuvuuksia: onko kyse sittenkin viher- tai pinkkipesusta ja yrityskuvan kiillottamisesta, näkyvyyskampanjasta, julkisuustempusta (kuten tasa-arvoista avioliittolakia juhlistavat, aiemmin ja muissa asioissa yhä vähemmistöjen oikeuksista paskat nakkaavat firmat)?
Olen derbyn (tai no, lähinnä derbyn, mutta toki myös ihan elämän) myötä tutustunut tiedostaviin, älyllisesti periksiantamattomiin ja alituisesti sillä saralla itseltään ja muilta paljon vaativiin ihmisiin. Heidän kauttaan olen oppinut vaatimaan yhä enemmän lähdekritiikkiä: kuka sanoo ja miksi? Mitä oikeastaan sanotaan ja kenelle? Kenestä? Olen oppinut, että aina pitää pyrkiä katsomaan syvemmälle, kuin takavuosien Magic Eye -kuvaan, jossa näennäisen lystikkään ja kirjavan tapettiteeman sekaan on aina kätketty toinen, vain sinnikkään yrittämisen seurauksena paljastuva kuvio.
Jos persoonassa on lainkaan salaliittoteoreetikkoa, näillä keinoin saa sen taatusti heräämään. Tämä herättää myös kaikenlaisen epäluulon ja - ellei pidä varaansa - myös kyynisyyden sangen helposti. Itse tasapainoilen jatkuvasti kriittisyyden ja luottamuksen raja-aidalla, aina toisinaan väistämättä jommallekummalle puolelle humpsahtaen, itseäni monisanaisesti hölmöydestä sättien.
Kun sitten ensi kertaa saa kiinni jonkin tällaisen näennäisesti jalon tempauksen arvelluttavasta puolesta, vaikka miten hiestä lipsuvin näpein ja vaikka miten epämääräisestä kulmasta, siitä syntynyt mielihyvä voittaa jopa mielipahan, joka kumpuaa sen näennäisen puhtauden tahraamisesta.

(Miksi minä muuten löydän niin monet hienot ja tärkeät asiat vasta nyt? Sellaiset kuten Oatlyn ikaffe kahvin kanssa, Lushin palashampoot ja Long Playn. Neuvokaa joku minua paremmaksi tällaisessa nytten.)


Olen itse diagnosoinut teenlehdistä ja Ilta-Sanomien horoskoopeista, että poden lievää misofoniaa:

Misofonia (tunnetaan myös lyhenteellä SSSS, selective sound sensitivity syndrome eli 4S) on sairaus, jossa ihminen on psyykkisesti herkistynyt jokapäiväisille äänille, jotka ovat valtaosalle muista ihmisistä yhdentekeviä. Tavallisesti ne liittyvät mm. syömiseen ja hengittämiseen ja aiheuttavat kuulijassaan hallitsematonta raivoa, mikä yltyy ääritapauksissa väkivallaksi. Kyseessä ei ole hyperakusia, jossa henkilö kokee sietämättömänä kaikki ympäristön äänet, vaan inhoa valikoiduille voimakkuudeltaan matalille äänille, jotka ovat luonteeltaan toistuvia.

(Olen kursivoinut tekstistä avainkohdat, jotta pääsette kiinni asian ytimeen.)
Erityinen tilanne, jossa misofoniani terhentyy täyteen mittaansa, on aamuinen radion kuuntelu kuulokkeilla. Aamuinen siksi, että aamuisin olen herkempi ahdistumaan kurjista asioista kuten pahoista hajuista, ja aamuinen myös siksi, että muina vuorokaudenaikoina en kuuntele radiota yhtä säännöllisesti ja pitkiä aikoja kerrallaan. Kuulokkeilla puolestaan siksi, että Sennheiserini toistavat ääntä kerta kaikkisen mainiosti; kuulokkeilla myös siksi, että avokonttorirottana olen pakotettu niitä käyttämään.
Siispä tässä lista asioista, jotka radiotoimittajien äänissä vielä jonakin päivänä sysäävät minut reunan yli:
- L-vika ja se, kun t-kirjaimet äännetään d:ksi. Päässäni syntyy epämukavia mielikuvia liian lyhyestä kielestä törmäilemässä edestakaisin suussa, pyöristäen t-kirjainten kulmat loiviksi, tai vastaavasti liian pitkästä kielestä, joka laskostuu kitalakea vasten tehden l:istä tarpeettoman paksuja ja jotenkin ikävän poimuisia.
- Liian kuiva kitalaki (vai onko se ehkä sittenkin nielu?), joka napsuu ihmisen puhuessa. Ymmärrän, että satunnaista haastateltavaa saattaa jännittää niin, että suu kerta kaikkiaan kuivuu eikä asialle ole tehtävissä mitään. Kuitenkin jos joku päivittäin työkseen oikein radiossa juontaa, voisi kuvitella jännityksen olevan jo hallittavammalla tasolla ja vettäkin saatavilla kylliksi tilapäisen kuivahtamisen korjaamiseksi. Eikö luulisikin?
- Puhemaneeri, jossa sanat sidotaan toisiinsa loppukonsonantin avulla, kas tähän tyyliin: passintarkastuksennnnaikana, poliisinnnnollessa, väittivät naisennnolevannnopiskelija.

Tyhmät jutut ovat luonnollisesti hirveän raskaita kestää myös, mutta ne sentään eivät ole elimellisiä. Voi kuinka kaipaankaan aamuihini Laura Frimania ja Jani Nivalaa.


Lakkaakohan tuo uupumaton sade koskaan enää?