Minähän olen tunnetusti varsinainen trendien aallonharjalla ratsastaja, todellinen muodin ensi airut ja edelläkävijä vailla vertaa. Sanojeni vakuudeksi esitän seuraavan todistusaineistona toimivan faktuaalisen seikan: Olen esimerkiksi ryhtynyt Mad Meniin nyt. Nyt, kun sitä on jo Netflixissäkin 7 kautta, eikä kukaan muu maan päällä ole puhunut siitä enää ehkä ainakaan kolmeen vuoteen halaistua sanaa (paitsi jos kysymys kuuluu: "listaa viisi maailmankaikkeuden parasta tv-sarjaa"). Silloin aikanaanhan minulle kävi kuten minulle niin usein suosittujen juttujen kohdalla käy: menen penseäksi, vastustan, en suostu massan matkaan. Hurjan usein jään näillä konstein paitsi melko hienoistakin ilmiöistä ja koko siitä vertaistohkauksesta, mikä näin someaikana tunkee läpi niin populaari- kuin ruokakulttuurinkin - mutta kuvittelenpa harhaisesti siten olevani pikkuisen uniikki.
Nyt kuitenkin olen löytänyt tieni Madison Avenuelle minäkin. Olen vasta ensimmäisessä kaudessa ja olen vaikuttunut, ällistynyt, pöyristynyt. Ymmärrän sarjan aikalaiskuvauksen perusteella erinomaisesti, miksi jotkut yhä haikailevat vanhojen, hyvien aikojen perään - jos sattuvat olemaan valkoisia cis-heteromiehiä tai miksei myös -naisia. Millään muilla ihmisryhmillä ei pyyhi kovin vahvasti, eikä monia niistä edes tunnusteta olemassaoleviksi. Eikä, kuten sarjaa katsoneet hyvin tietävät, niillä heteronaisillakaan liian erinomaista ole.
Kaikesta tuosta on aikaa vain viisikymmentä vuotta, mutta yhtä hyvin maailmankuva voisi olla jostain korkealentoisuudessaan koomisesta dystopiasta - niin kaukana se tästä päivästä on. (Ja samaan aikaan niin vähän noista päivistä on muuttunut, että se naurattaisi jos se ei itkettäisi.)
Eniten minua hämmästyttää, miten ne ihmiset jaksavat elää itsensä kanssa niin: fyysisesti ja emotionaalisesti. Jatkuvasti kännissä tai krapulassa, niin kaksinaismoralistisina, että silmät menevät kieroon kun yrittää edes ajatella.
Töissä aamukahvilla mainitsin tämän myöhäisherännäislöytöni. Olen osa tiimiä, jonka muiden jäsenten keski-ikä on n. 55 vuotta - kukaan tädeistä ei ollut tutustunut sarjaan, mutta eräs yltyi taivasteluni innoittamana kertomaan vastikään näkemästään Winston Churchill -dokumentista. Keskustelu sivusi myös Hesarin viime viikonloppuna julkaisemaa juttua Mäntyniemen pesänjakajista: Ahti Karjalaisen alkoholismia, Churchillin pelti kiinni pitämiä puheita, maan päättävän eliitin sikailua. Eräs tädeistä oli kuitenkin sitä mieltä, että moisissa paljastuksissa mennään liiallisuuksiin. "En mä halua tietää eikä se musta kellekään kuulu miten ne eli, ja nythän ne on sitä paitsi jo kuolleetkin", täti oikein tuhahteli kimpaannuksissaan.
Siitä olen samaa mieltä, etteivät mahdolliset rakastajat, susanruususet tai vaikkapa huorissa käynti ole välttämättä relevanttia tietoa suurelle yleisölle (olettaen luonnollisesti, että näitä ylläpidetään jostain muusta kuin esims valtion kassasta, ja ettei luottamuksellisista asioista laverrella). Tokihan sitä itsekin on jostain mystisestä syystä taipuvainen odottamaan jonkinlaista mallikansalaisuutta päättävässä asemassa olevilta ihmisiltä, täytyyhän siinä jotain tavallista ihmistä ylevämpää olla kun on tuonne saakka päässyt, mutta eihän tosimaailmassa ihan vain huonosta elämisestä vielä mitään rangaistusta ole luvassa. Ikävä kyllä.
Päihdeongelmat ja terveys sen sijaan. On vaikea keksiä asiaa, jolla olisi enemmän merkitystä, kun puhutaan kansakuntien johtohahmoista ja tilasta, jossa he päätöksiään tekevät. Totta kai sillä on väliä ja totta kai se kuuluu ihmisille. Faktat eivät myöskään muutu miksikään siitä, että kyseinen hahmo sattui kuolemaan jo ajat sitten. Moraalista armahdusta ei minusta tuo edes se seikka, että tuollainen oli niihin aikoihin maailman tapa. Ei se ollu sellasta vaan meillä vaan kyllä kaikki muutkin, entä sitten?
Täti oli niin tuohduksissaan, ettei puhunut minulle tuntiin mitään.
Kat Von D Beautyn tuotteita pitäisi voida tilata jo Suomeen, mutta ei voi. Olen lähettänyt kolme aihetta koskevaa tiedustelusähköpostia firman asiakaspalveluun ja saanut yhden epämääräisen ja lisäksi virheellisen vastauksen. Suututtaa. Olisinpa silloin 2009 pyytänyt Kat Von D:tä kaverikseni, kun Facebook sitä minulle ehdotti, voisin ehkä kysellä nyt suoraan siltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!