Viime yönä hieman ennen puoltayötä heräsin ääneen porraskäytävästä. Olen asunut Kalliossa jo melko tovin, eivätkä rapusta saati kadulta kantautuvat orgaaniset äänet useinkaan saa mielenrauhaani järkkymään. Jostain syystä nyt kuitenkin tulin kammetuksi ihanasta paksusta horteestani johonkin, jonka uniset aivoni käänsivät aivan oikein vanhuksen ääneksi. Tähän aikaan yöstä? Ei se ehkä ollut, yritin kääntää kylkeä. Oven takanakin oli taas hiljaista. Vaan nukahtaminenpa ei enää onnistunutkaan, joten kapusin samalla vaivalla alas juomaan lasillisen vettä. Hetken päästä rappukäytävästä kuului jälleen jotain: epävarmana ja unenpöpperöisenä hiivin ovisilmälle: selvisi, että seinänaapurinani asuva, näemmä mielettömän vanha ja rollaattoria käyttävä rouva oli jotenkin eksynyt rappuun, ja häntä oikealle kotiovelle eskorteerasi nyt seitsemännen kerroksen ehkä seitsenkymppinen leidi. (Meidän talossa vaikuttaa sellainen kunnon old school kerrostalokyttäjämummeleiden duo, joista toinen asuu seitsemännessä kerroksessa ja käyttää peruukkia, hattuja, huiveja ja valtavia aurinkolaseja kuin köyhän miehen Greta Garbo. Lisäksi se polttaa savukkeita, joissa on valkoinen filtteri. Se toinen muori asuu minun kerroksessani ja on paljon perinteisempi ovisilmäkyylä. Näemmä sosiaalisessa kontrollissa on myös valoisat puolensa; ehkä siksi tädit alun perinkin ovat jengiytyneet tässä kylmässä maailmassa ja piittaamattomassa kaupungissa.)
Tänään törmäsin tuohon seinänaapurivanhukseeni lähikaupassa. Hän ei minua tunnista, sillä en muista meidän milloinkaan tavanneen tai edes nähneeni häntä koskaan ennen edellistä yötä asuntonsa ulkopuolella - minäkin hahmotin hänet vain tuon korkean, ohuen vanhuksenäänensä perusteella (tiedättehän, sellainen oudosti huilumainen särkyvä puheääni, joka tuntuu tulevan jo hiukan tuonpuoleisesta.). Ainakin hän on yhä näissä maisemissa, eikä edes erityisen sekavan oloinen.
Oma äitini täytti juuri 74 vuotta. Se on toki ikäisekseen sangen terheä ja skarppi, mutta minä näen sen ikääntymisen tietenkin. Se särkee sydämeni; se synnyttää minussa samanaikaisesti valtavaa hellyyttä ja suunnatonta avuttomuutta, mutta myös itsekästä kärsimättömyyttä. On sanomattoman vaikea katsoa, miten aina olemassa ollut, toki herkkä mutta järjettömän voimakas ja pystyvä hahmo alkaa salavihkaa haaltua reunoiltaan. Miten minä voin sitä auttaa? Miten minä osaisin olla sille tueksi sen vanhenemisessa? Riittääkö, että sanon että rakastan; että käyn sen kanssa Yrjönkadun uimahallissa kylpemässä ja teatterissa, vaihdan sen kukkiin mullat ja tarjoan sille brunssin?
Ei tietenkään.
Äiti oli katsonut lauantai-iltana televisiosta tulleen Edelleen Alicen (Still Alice), jossa huikea Julianne Moore tulkitsee varhaisiän Alzheimerin diagnoosin saavaa yliopiston professoria. (Itsekin yritin, mutta se tuntui lauantai-iltaan liian raastavalta, enkä sitten pystynytkään.) Niinpä se oli vakuuttunut olevansa itsekin vaaravyöhykkeessä: "Mä alan pehmetä päästäni", se julisti myrskytessään sisään ovestani, ja esitti oitis todisteeksi väitteestään muutamia viattomia unohduksia: viime kesän oopperaliput olivat menneet hukkaan, kylpyläloman laskun eräpäivä oli lipsahtanut mielestä. Tyynnyttelin sitä ja esitin järkiperusteita, totesimme yhdessä että äidin helposti räpsähtelevä luonne ja loikkiva havainnointi ovat vain iän myötä korostuneet, ja että huoleen tuskin vielä on aihetta. Kehotin sitä kuitenkin tutustumaan erilaisiin muistiharjoituksiin, ihan vaan varmuuden varalta, muistihan on kuin lihas ja sitä voi treenata - vaikka eihän sulla mitään hätää ole. Mutta entä jos kuitenkin...? Alkaa itkettää. Älä ihan vielä, ethän.
Vanhat ihmiset saavat minun sieluni pirstaloitumaan. Ihan kaikenlaiset vanhukset, mutta erityisesti ne eksyneennäköiset, jotka hauraina ja kumaraisina taivaltavat keppeihinsä tai rollaattoreihinsa nojaten ja istuvat marketin aulan penkille peliautomaattien viereen vähän huilaamaan. Niillä on silmissään samaa aseettomaksi tekevää luottavaista vilpittömyyttä kuin aivan pienillä lapsillakin, jotain, mistä tietää niiden itsensäkin ymmärtäneen olevansa täysin muun maailman ja sen mielivaltaisuuden varassa. Ja myös ne, jotka uhmakkaina ja omanarvontuntoisina pitävät kiinni ylpeydestään, kinaavat ja vaativat ja ovat vähän kohtuuttomiakin - niistäkin minä menen aivan säpäleiksi. Yritän hymyillä niille niin ystävällisesti kuin osaan ja pitää ovea auki, ja tunnen itseni edelleen sietämättömän avuttomaksi, kun en tiedä mitä muuta voisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!