Every day is like Sunday, every day is silent and grey

Sunnuntai on ollut lempeä ja hyvä. Taivas riippuu matalalla, eikä päivä missään kohtaa todella valkene. On läpitunkemattoman harmaata ja koleaa; sää, joka tähtien ollessa jossain toisessa asennossa tekisi minusta lohduttoman, melankolisen, onnettoman. Nyt olen verkkainen ja vain aavistuksen haikea, jaksan havainnoida ympäristöäni, maltan löytää inhimillisyyttä näkemästäni.

Istumme kulmaravintolan pöytään odottamaan annoksiamme, äiti ja minä. Panen merkille ikkunanvieruspöydässä kauniin nuorukaisen luonnosteluvihkoineen, hän täyttää kaikki klassiset riutuvan taiteilijan tunnusmerkit. Kotvan kuluttua paikalle saapuu tyttö, joka leveästi hymyillen kävelee edelleen istuvan pojan luokse ja painaa tämän pään vatsaansa vasten. Tilanne jatkuu pitkään, tyttö hyväilee pojan päätä molemmilla käsillään ja poika ummistaa silmänsä, ja sen kasvoilta hohtaa sellainen intiimi onni, ettei sitä ole tarkoitettu minun katseelleni eikä kenenkään. Tunnen itseni tirkistelijäksi enkä kehtaa tuijottaa, mutta samalla tahtoisin voida ahmia paria ja heidän luontevaa yhteisyyttään katseellani esteettä.
Ruokamme ovat saapuneet, olemme syöneet ja keskustelleet, olleet oikein sillä lailla viihtyisästi kuin vain keski-ikää lähestyvä nainen ja hänen äitinsä voivat, tasa-arvoisesti naisina tässä maailmassa. En voi olla kiinnittämättä huomiota ikkunanvieruspöydän pariskunnan olemiseen: poika hämmentää kahviaan, katselee ikkunasta ja vetää välillä viivan luonnoslehtiöönsä, tyttö kuuntelee musiikkia jättiläiskuulokkeistaan, puhelintaan selaillen. Aina toisinaan vaitonainen harmonia rikkoutuu tytön kurottaessa vellomaan pojan tukkaa, kumpikaan ei juuri puhu, mutta katseet ja hymyt kertovat kaiken tarvittavan.

Kulttuurisaunan pehmeiden löylyjen jälkeen kävelemme Merihaan rantaa kohti kotia. Parkkihallin kulmalla on iso joukkio hahmoja, joiden lähemmäs tullessamme havaitsen treenaavan parkouria hallin ikkuna-aukoilla ja muurin syvennyksillä. Hahmot kapsahtelevat betoniselle seinälle, rimpuilevat hetken sitä vasten tai sujahtavat notkeasti aukoista sisään; se kaikki näyttää lystikkäältä myös sen jälkeen, kun olen ymmärtänyt, mistä oikein onkaan kyse.

Kotona ei tee mieli laittaa televisiota päälle. Haluan vaalia tunnelmaa, tätä vaitonaista rauhaa; pitää  kädessä kuin linnunpoikaa, tahtomatta päästää sitä karkuun mutta varoen rusentamasta sitä hengiltä. 

Haluaisin rakastua. Luen vanhoja bloggauksiani, ja täydennän mielessäni: onnellisesti. Haluaisin rakastua onnellisesti, johonkin oikeaan ja todelliseen johtavasti, molemminpuolisesti. Haluaisin sen kaiken, perhoset vatsaan ja tähdet sydämeen, ja sen jonkun, jonka katseesta aukenisi koko maailma.