Onni syntyy vasta toistosta

Miksi aina tuntuu siltä, että ennen osasi paremmin? Havainnoi ilmiöitä ja niiden välisiä suhteita terävämmin, osasi purkaa niitä analyyttisemmin. Sanojen peräkkäin laittaminen oli kirkasta ja itsestäänselvää, kuin virtaavaa vettä. Nyt siinä, missä aiemmin oli nokkelia teorioita ja tarkkanäköisyyttä on kömpelöä teennäisyyttä, kuin poseeraisi kameralle jota ei ole koskaan ollutkaan.
Onko tämän tunteen nimi nostalgia, tai onko se edes sukua sille?


Kevät on minun vuodenaikani. Kun taivas pysyy iltaisin sinisenä yhä pidempään ja sen myötä maailma tuntuu laajentuvan sisältäpäin. Ilmassa tuoksuvat sulamisvesi ja uudet alut; ensimmäiset muuttolinnut loruilevat puistossa pakkasöitä uhmaten. Aurinko tulee vielä matalalta mutta holtittoman kirkkaana, viillellen pitkän pimeyden jäljiltä suojattomia silmämunia. Tuntuu yhtäkkiä samalta kuin lakkiaispäivänä, että vihdoin saa vedettyä keuhkonsa täyteen, oikeasti ja kokonaan, ja todellisuus on pullollaan lupauksia ja mahdollisuuksia kuin kypsiä omenoita, riittää että ojentaa kätensä ja valitsee niistä mehukkaimman. Yhtäkkiä minäkin kuvittelen voivani olla taas mitä tahansa, ehkä minusta tuleekin vielä avaruustutkija, ehkä muutankin vielä Amerikkaan tai maalle, ehkä en koskaan enää värjää tukkaani ja osaan rakastua oikeisiin ihmisiin.
Kun aamuisin näkee taas ulkonakin ympärilleen eikä tummanharmaata yötä seuraakaan enää vain vaaleammanharmaa päivä, jaksaa arkeakin katsoa lempeämmin. Talvella aamun ruuhkabussissa mietin, miksi kukaan valitsee elävänsä ruskean kastikkeen ja tuhkakupin hajuisena, päivästä toiseen tukka rasvoittuvana, vanuneessa ja tomuisessa toppatakissa, aamulla töihin ja illalla kotiin, keitettyjä perunoita ja punaista Marlboroa, närästystä ja vuosi vuodelta paheneva couperosa. Keväällä ajattelen, että ihmisten kasvoilla aamuisin viipyvä väsymys on jotenkin herkempää kuin iltainen. Aamulla poskeen ovat laskostuneina jäänteet tyynyn jäljistä eivätkä silmät katso vielä kokonaan tähän todellisuuteen. Työmatkalaisten kesken vallitsee erilainen solidaarisuus, oravanpyörän kohtalotoverit, rinnakkain vielä hieman omien uniensa vankeina.


Luin vastikään Juha Itkosen Ihmettä kaikki. Nyt kesken on Riikka Pulkkisen Lasten planeetta, ja tässä on minun jäsentelemättömiä ajatuksenpätkiäni näistä teoksista:

1. Minun sukupolveeni kuuluvat kirjailijat ovat nyt siinä iässä, että kun he kirjoittavat kirjoja sangen itsensä oloisista ja ikäisistä kaupunkilaisista, he kirjoittavat itse asiassa lapsiperhearjesta. Jos aiemmin kykenin löytämään samaistuttavaa heidän parisuhdekuvauksistaan ja ihmiskohtaloistaan, nyt viimeistään olen pudonnut tutkasta. Minä en kuulu tähän tarinaan. Toisaalta en kuulu myöskään siihen tarinaan, jossa juuri kaksi- tai kolmekymmentä täyttäneet kaupunkilaiset surevat erojaan siivottomissa vuokrayksiöissään, juovat toisinaan liikaa viiniä ja heräävät vieraista vuoteista, kuten vaikkapa Henriikka Rönkkösen tai Sisko Savonlahden kirjojen päähenkilöt. Minun elämästäni ei kukaan kirjoita kirjoja, enkä tiedä mitä ajattelisin siitä.
Toinen, hieman huolestuttava havainto tähän liittyen on, että lapsiperheen elämän kuvaus on ilmeisesti minun eläytymiskartallani valkoinen alue. Ei minulle ole muissa yhteyksissä mitenkään pulmallista asettua täysin toisenlaista elämää elävän ihmis- tai toisinaan eläinhahmonkaan kenkiin - en siis usko siihen, että on oltava kokenut samankaltaista voidakseen samaistua ja sitä kautta ymmärtää. Onko siis niin, että omat lapset ovat se definitiivinen poikkeus tähän(kin) sääntöön, ainakin minun mielikuvitushorisontissani: enkö osaa, koska en kerta kaikkiaan vain ymmärrä? Kylmäävää inhimillistä vajavaisuutta.

2. Olen aina rakastanut kummankin, mutta erityisesti Pulkkisen tapaa käyttää kieltä: täsmällisesti, tuhlailevasti, värittäen ja paisutellen. Nuorempana minulla oli tapana kirjoittaa mielestäni osuvimpia lauseita talteen A4-kokoiseen ruutuvihkoon, jonka kannessa olivat Nalle Puh ja Nasu. Sitten opin ystävältäni, että myös romaanikirjallisuuteen saa tehdä merkintöjä (kunhan teos on oma, toisilta lainattujen ja kirjaston kirjojen tuhriminen on edelleen pakkotyöllä rangaistava synti) kuten alleviivauksia ja sivujen kulmien taitteluita. Pulkkisen kirjasta olen toistaiseksi alleviivannut esimerkiksi seuraavaa:

"Jatkoimme elämää tajuamatta että tekemättä jättäminen on teko." 

"- -  sillä kertoa kaikesta kaikki ei aina ole läheisyyttä. Joskus se on väkivaltaa, näkökulmien omimista todellisuuteen, vallankäyttöä."

Ensimmäinen sitaatti sisältää oman elämänfilosofiani kulmakiven. Toinen osui minussa johonkin, joka vinkaisi.

3. En muista aiemmista Pulkkisista tätä kursiivin yletöntä sirottelua pitkin poikin tekstiä. Minua se hermostuttaa, kuin kirjoittaja koettaisi ohjailla tulkintaani ja selkokielistäisi luentaa että tässä, katso tässä on erityistä asiaa, huomaathan miten haluan sanoa. En missään tapauksessa vastusta kursiivin käyttöä sinänsä - ainoastaan sen törsäilystä minulla on mielipide, ja se kuuluu näin: Älä.


Aloin katsoa Areenalta M/S Romanticaa, ensisijaisesti siksi, että olen jo pitkään ollut toivottoman ja totaalisen rakastunut Tommi Korpelaan. Seuraan häntä myös Instagramissa (kas siinäpä vasta kryptinen ja suotta kosiskelematon tili!): hänen sekä toki aivan Areenan omienkin postauksien perusteella alkoi näyttää täysin mahdottomalta olla tutustumatta tähän hämmentävään viihde-eepokseen. Odotin ehkä puolen tunnin sketsikekkulointeja - yhden katsotun jakson perusteella sain jotain aivan muuta ja vielä paljon enemmän. Raportoin lisää, kunhan pääsen vielä syvemmälle M/S Romantican romantiikkaviikoille. (Tämän olen tiennyt jo aiemmin, mutta sanon se taas: Hannu-Pekka Björkman on näyttelijänä nero. Nero, kuulitteko!)
Katsomislistalla ovat myös Häiriötekijä, Modernit miehet ja Luottomies, joskin hieman penseänä olen toki jo ennakkoon nimien miesvoittoisuudesta. Haluan ilahtua jatkossakin kotimaisesta viihteestä, joka luojan kiitos ei näemmä sittenkään taida olla yksinomaan Sami Hedbergiä ja Jethro Rostedtia.


Olin eilen Jyväskylässä juontamassa derbytapahtumaa - hauska säie, jonka avulla yhä riipun lajin ja yhteisön liepeessä. Koira oli elämänsä toista kertaa yökyläilemässä, tällä kertaa kummitädillään. Illalla, oltuani reissussa puoli vuorokautta palasin lopulta tyhjään kotiin. Asunto tuntui kummallisen autiolta ja jotenkin suuremmalta. Laittelin tavaroita paikoilleen, pesin koiran vesikupin ja ajattelin, että tällaista olisi tulla talouteen, jossa ei asuisi keskittymishäiriöistä karvamakkaraa.
Olen toisinaan saanut itseni kiinni haaveilemasta koirattomasta elämästä; elämästä, jossa päivän tunteja ei tarvitsisi laskea ja jaotella niin tarkkaan, elämästä, jossa olisin vastuussa vain itsestäni, vain itselleni. Nyt pelkkä ajatuskin tuntui niin lohduttomalta, että olisin halunnut ottaa oitis taksin koiran yökyläpaikkaan.
Aamu ilman lenkkiä ja tassupesua ja koiranruokaa oli verkkainen mutta aikaansaava. Oli merkillisen vikkelää syödä aamupalaa ja tiskata ja imuroida ilman uteliasta pikku kuonoa ja avuliaasti piiskaavaa häntää.
Nyt koira on jälleen kotona. Kyläily on uuvuttanut hänet niin, että unimajasta pilkistävät vain polkuanturat. Hänen unipuhinansa on ehkä pakahduttavin ääni maailmassa.

Tulevaisuuden unelmakodissani on kulmasohva, nastakengät ja kokki

Äitini on esteetikko ytimeensä saakka. Jos valittavana joko käytännöllinen tai kaunis, ei ole kysymystäkään siitä, kumman puoleen hänen vaakansa kallistuu - niinpä heillä nykyisessä kodissaan on esimerkiksi kylpyhuoneessa korkea hana ja posliinivatimainen laakeahko pesuallas puisen tason päälle sijoitettuna. Hana roiskuttaa ja puinen taso pitää jokaisen käyttökerran jälkeen kuivata rätillä, ettei puu alkaisi pikkuhiljaa mädäntyä. Mutta kaunis tuo yhdistelmä ehdottomasti on. Saman asian toinen ilmentymä oli lapsuudenkotini sohva, joka oli puinen ja nahkainen ja kallista designia - ja sijoitettu aivan älyttömästi televisioon nähden. Lojuminen sohvalla oli jos nyt ei mahdotonta niin ei myöskään vaivatonta tai ainakaan kovin miellyttävää. Feng shui sen sijaan oli niin ojennuksessa kuin se varsinaissuomalaisen taajaman elementtikerrostalossa voi.

Tätä mietin eilen, kun kotiini kannettiin ihan oikea, aikuisten kokoinen ja istumista sekä etenkin lojumista varten suunniteltu sohva. Köllöttelyekstaasini oli luonteeltaan lähes orgastista: ymmärsin, että tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun kotonani oli juuri tällaiseen vätystelyyn tehty huonekalu. (Kallion yksiöissäni sänky toimitti myös sohvan virkaa sangen pitkään eikä se tietenkään ole ikinä sama asia. Kun sitten parven myötä lattiapinta-alaa vapautui, hankin Ikeasta halvan ratkaisun, jossa kyllä kaksi aikuistakamusta mahtui napottamaan rinnakkain, mutta mitenkään muuten päin siihen ei järkevästi mahtunut edes yksin.)

Nyt siis kirjoitan sohvalta käsin, enkä aio ehkä koskaan enää poistua tästä maailman parhaasta paikasta.


Aina toisinaan ajattelen, että voisin ryhtyä ruuanlaittajaihmiseksi. Etsin jonkin herkullisenkuuloisen mutta kyllin helpon reseptin ja sovitan identiteettiä kuin eksoottista peruukkia. Nykyään keitokseni useimmiten jopa onnistuvat, enkä usko että saisin itseäni enää niillä keinoin hengiltä, vaikkei eineksiä olisi keksitty. Itsetehty ruoka on yleensä myös puolivalmisteita paremman makuista ja luonnollisesti edullisempaakin, muista bonuksista nyt puhumattakaan. Nämä faktat eivät kuitenkaan kumoa sitä seikkaa, että ruuan laatiminen on useimmiten työlästä, sotkuista ja aikaavievää puuhaa. Niinpä siis hylkään kokeilut tavallisesti muutaman päivän jälkeen ja palaan melko onnellisena ja vain hieman huono-omatuntoisena Apetitin vegaanisen pakastepizzan äärelle. (Olen oikeasti syönyt niitä vuoden sisään aivan ällistyttävän monta.)
Lauantaina sain jälleen tällaisen roolileikkipuuskan ja tein maapähkinäbataattimyskikurpitsasosekeittoa (tuota reseptiä myskikurpitsalla vahvistaen) sekä focacciaa. Valmista tuli kai kahdessa tunnissa, minä aikana olin ehtinyt jo kyseenalaistaa jokaisen elämänvalintani ja kaikki tähän hetkeen johtaneet ratkaisujen ketjut moneen kertaan, sekä nääntyä nälkään, kiukkuun ja yleiseen olemassaolon raskauteen.


Viikonloppuna koitti jälleen se aika vuodesta, kun päivisin on aurinkoista ja ihanan lämmintä ja kinokset sulavat loristen - ja yöksi pakastaa, ja kaikki sulamisvedet jäätyvät petollisiksi murhakentiksi, jotka saavat vanhusten lonkat ja työikäisten ranteet silkalla olemassaolollaan murtumaan yhtä taajaan kuin Trump twiittailee. Sad!
Ensi kertaa sitten lapsuuden huomasin olevani toistuvasti tilanteessa, jossa en yksinkertaisesti päässyt etenemään valitsemaani reittiä ilman, että nelivedolle siirtyminen alkoi tuntua ainoalta fyysisesti mahdolliselta vaihtoehdolta. Kengät epätoivoisesti tyhjää sutien, kädet mykkäelokuvatyyliin ilmassa avuttomasti heiluen luisuin kerran toisensa jälkeen vääjäämättä kohti ojaa tai mitä tahansa fyysistä estettä, joka keskeyttäisi hitaan mutta holtittoman valumiseni. Koira tottui onneksi nopeasti hiippailemaan kotilon vauhtia vieressäni ("PERRO! Nyt ei voi vetää yhtään! Jos mä kaadun ja halkasen pääni niin kuka sua sitten muka lenkittää! Ei kukaan!"). Pelkäsin henkeni edestä, turhauduin, kiroilin, hikoilin, ja lauantai-iltana nälkäisenä pitkältä lenkiltä kotiin pyrkiessäni tirautin pienet kiukkuitkutkin kun niin oli hankalaa ja vittumaista elämä jäätasankojen keskellä.
Sitten! Äiti tuli kylään ja toi tullessaan nastapohjakengät! Puin ne jalkaani, ja värit palasivat jälleen maailmaani. Ropsuttelin korskeasti kaikkien niiden mummojen ohi, jotka vielä edellisenä päivänä jättivät minut jälkeensä kuin sen kuuluisan Kallion Allin, enkä hidastanut merkittävästi edes alamäissä. Minä osaan! Minä pysyn pystyssä! Minä elän! Kuulitteko, elän! Illalla Pohjolankatua harppoessani herätin ehkä paitsi nukkuvat myöskin kuolleet, sillä mitkään vaivihkaiset eukkatossut nuo jalot liukuestelenkkarit eivät toki ole. Mut mitä välii ei mitään, ainakaan en kynnä leuka edellä jontkassa!


Ja vielä siitä Aldermanista: lukekaa Hesarin kaksi kritiikkiä aiheesta. Ne luettuani tunsin voimakasta halua kirjoittaa miltei enemmän niistä kuin niiden kohteesta. Ne myös oivalla tavalla summasivat ystävieni, kutsuttakoon heitä nyt tässä vaikkapa nimillä Tuppurainen ja Kuosmanen, kanssa käymäni lyhyen Whatsapp-keskustelun taidekritiikeistä ylipäänsä ja taidekriitikoista arvioinnin ja kokemisen ammattilaisina.
Ehkäpä palaan tuohon keskusteluun seuraavalla kerralla, sillä nyt en enää ehdi. Minulla on kiire tikkaamaan jäisiä jalkakäytäviä uusilla nastakengilläni, ja sen jälkeen löhöilemään lisää uudella täydellisellä sohvallani.

Tykkään, peku!

Nuorempana olin kärkäs kertomaan mielipiteitäni miltei asiasta kuin asiasta, ja aivan erityisesti niitä eriäviä mielipiteitäni. Minulla oli blogi, josta olin tuleva tuomitsemaan väärässäolijoita ja tyhmiä, ja ehkä toisinaan minullakin meni hieman sekaisin älykkyys ja silkka teräväkielinen ilkeily. (Tiedättehän kaikki sen meemikuvan hahmosta, joka istuu koneella keskellä yötä ja kun puolisonsa anoo häntä tulemaan jo lopultakin nukkumaan, vastaus on että nyt ei ehdi kun internetissä on väärässä oleva ihminen! Olin ehkä joskus vähän se, mutten luojan kiitos keskustelupalstoilla tai missään irkissä sentään.)
Kantojani kerron toki auliisti yhä, mutta enää lähinnä suusanallisesti, ja enimmäkseen vain luotetuille, viisaille ja pitkämielisille ystävilleni, jotka eivät ihme kyllä vielä(kään) vihaa minua, edes tämän taipumukseni ansiosta.

Nykyään, näinä kuohuvina nettitrollailun ja yleisen öyhöttämisen päivinä merkittävimmäksi kriteeriksi mielipiteeni kirjalliseen julkituomiseen on noussut se, katsonko tuon kantani esittämisen tuovan jotain lisäarvoa a) käsillä olevaan asiaan, b) maailmankaikkeuteen tai c) yhtään mihinkään. Niinpä usein käy niin, että armottoman verbaalisuominnan sijaan päädyn kertomaan jotain ylistävää tai edes ystävällistä - en toki ole niin koppava, että kuvittelisin tästäkään havaintojeni kohteen maailman millään tapaa mullistuvan saati edes pikkuisen huojahtavan. Jotenkin vain sitä on ihminen itse käynyt niin iäkkääksi, että monissa asioissa lempeys tuntuu tuottavan itselle kestävämpää mielihyvää. (Ei toki aina eikä todellakaan kaikissa asioissa, mutta ei mennä siihen nyt. Kyllä kiukun aikakin vielä tulee, ja kun se tulee, se saa varmasti meidät kaikki ikävöimään tätä tämänhetkistä suopeuttani.)

Niinpä siis seuraavaksi aion kertoa, mitkä asiat minua ovat viime aikoina ilahduttaneet.

Kuten viimeksi mainitsinkin, löysin joitain viikkoja sitten Antti Holman Auta Antti -podcastin. Olin lukenut aiheen tiimoilta joitain lehtijuttuja ja kyseistä tuotosta oli minulle suositeltu usean tahon voimin. Minulla ei kuitenkaan ollut ennalta oikein minkäänlaista suhdetta Holman töihin tai hänen julkisuuskuvaansa, eikä minulle oikein ollut siis selvää, miksi kaipaisin hänen podcastiaan saati neuvojaan oikeastaan yhtään mihinkään tässä elämässä. Lopulta kuitenkin, uuden podcastmyönteisen elämäni innoittamana, ryhdyin kuuntelemaan. En katunut.
Holma onnistuu luomaan itsestään poikkeuksellisen empaattisen ja aidon vaikutelman. Jaksot on jätetty sangen karheiksi ja editoimattomiksi, mikä tuntuu korostavan välittömyyttä. Ensihämmennyksen jälkeen käy toki ilmi, että episodit on kuin onkin käsikirjoitettu - ja vieläpä ilmeisesti laajan ja osaavan asiantuntijatiimin tuella - mutta niissä on silti tietty mukava improsävy ja paljon lopulliseen versioon jätettyä jaarittelua, aiheesta eksymistä ja päätöntä horinaa, mikä ilahduttaa kaltaistani vanhaa kielen sekakäyttäjää ja ajatuksellisesti harottavaista hahmoa suuresti. Holma on myötätuntoinen ja itseironinen ja laittaa itseään likoon kuten vain ammattinäyttelijä voi. Vastatessaan lukijoiden hyvin yksityisiin ja raadollisiinkin pulmiin hän useimmiten välttää helpot pikavoitot ja etsii pintakysymysten alta tasoja ja niitä Oikeita, ääneenlausumattomia ongelmia pohdiskellen vastauksia niihin.
Podcastia kuunnellessa naurattaa, itkettää ja koskettaa - enkä itse tiedä, mikä voisi olla parempi syy kuunnella yhtään mitään.

Lempiradiojuontajani on Laura Friman ja siinä missä vuosikymmenet kaipasin lohduttomasti Juusoa ja Peltsiä takaisin eetteriini, nykyään toivon, että aamuista ahdistustani olisivat taas helpottamassa Laura ja Nivalan Jani. Myös Laura vaikuttaa aidolta ja vilpittömältä, minkä lisäksi hänen elämänsä näyttäytyy satumaisen kiehtovana ja glamourinkimaltelevana seikkailuna. Parasta kaikessa kuitenkin on, että hänen käyttämänsä kieli on täsmällistä, rikasta ja ilahduttavan mietittyä. Olen myös varma siitä, että meistä tulisi nopeasti livenäkin bestikset, joten Laura: kun luet tätä bloggausta, laita kommenttia tai Instassa DM:ää! Vastaan takuulla.

Kuuntelin vuodenvaihteen tiimoilla hyvin vimmaisesti Kaverin puolesta kyselen -podcastia ja rakastin suurinta osaa siitä. Jouduin lukemattomia kertoja aamubussissa teeskentelemään äkillistä yskänkohtausta tai aivastuspuuskaa peittääkseni naururöhkintäni (enkä vieläkään ole hankkinut niitä korskeita, ehkä kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuvia kuppikuulokkeita), eikä moiselle ehkä ole oivallisempaa ajankohtaa kuin marraskuinen maanantaiaamu, kun kello on noin kolme tuntia liian vähän edes elossaolemiselle, räntää vihmoo vaakatasossa suoraan silmämuniin ja aamukahvi vuotaa termospullon korkista kännykälle.
Eilen kuuntelin uusimman jakson, enkä tiedä onko uutuudenviehätykseni laantunut vai olenko sitten joulukuun vanhentunut yhtäkkiä noin kaksikymmentä vuotta, sillä ihan niin paljon ne jutut eivät enää huvittaneet. Toisaalta minut tunnetaan ensisijaisesti upottautujana, ja useimmat asiat toimivat minulle fantastisesti nimenomaan liian suurina kerta-annoksina (eivätkä sen jälkeen sitten enää oikein ollenkaan). Kohtuudestahan ei useimmiten tule kuin kiukkuiseksi. En siis vielä hautaa rakkauttani KPK:ta kohtaan ollenkaan.

Joulunpyhinä ja vielä vuoden alussakin katsoin Netflixistä Modernia perhettä niin paljon, että tiesin niiden hahmojen asiat ihan tosi paljon paremmin kuin vaikka tosimaailman ystäviksi kutsumieni henkilöiden. Toki siinä on ongelmansa: se on erittäin valkoinen ja kiintiöhomoparistaan huolimatta auttamattoman heteronormatiivinen, ableistinen ja hyyyyvin keskiluokkainen, mutta myös postmoderniin tapaan sen verran itseironinen, etteivät nämä ilmeiset pulmat jää huomaamatta myöskään käsikirjoittajatiimiltä.
Vastikään satuin näkemään pätkän Pulmusia (uusinnat ilmeisesti Nelosella?). Sitä vieroksuin jo 90-luvulla, kun sarja pyöri Suomen televisiossa ensi kertaa - nyt se näytti esihistorialliselta ja tunkkaiselta ja juuri niin ahdistavalta kuin muistelinkin.
Moderni perhehän perustuu itsetarkoituksellisille stereotypioille ja niillä leikittelylle, mutta onnistuu mielestäni olemaan jäämättä niiden vangiksi toisin kuin esimerkiksi juuri Pulmuset. ("Stereotypioiden ongelma ei ole se, etteivät ne olisi totta, vaan se, että ne ovat epätäydellisiä." - Chimamanda Ngozi Adichie) Mutta entä jos kahdenkymmenen vuoden päästä katson näiden episodien jotain hämmentäviä heijastinprojektioita tai mitä ihmiset nyt silloin nönnönnöö-and-chill -mielessä kuluttavatkin, ja mietin että hyi olkoon miten sakeaa tavaraa sitä joskus onkaan tullut katsoneeksi? Tämä pelottaa ja surettaakin jo etukäteen.

Joskus loppusyksystä ahmin Insecuren kaikki suoratoistona nähtävillä olevat kaudet. Pidin, ihan mielettömän paljon, mutten koe, että minulla on ymmärrystä tai edes sanastoa kuvailla sitä tämän enempää. Katsokaa se itse.

Sitten on vielä se Naomi Alderman, josta en vieläkään saa sanottua mitään. Mutta kyllä minä sitäkin suosittelen, ihan jos ei muuten niin hienona dystooppiseksi kääntyvänä ajatusleikkinä.
 

Lumen haju

Matti Perronpää, tuo Käpylän Kerberos, on tunnetusti kotoisin arktista ilmanalaamme lenseämmiltä tanhuvilta. Urheasti - ja vailla vaihtoehtoja - hän on nyt ottanut tuntumaa Oikeaan Suomalaiseen Talveen™ muutaman kuukauden verran ja kokenut tämän tiimoilta yhtä ja toista hämmentävää, jännittävää ja valitettavaa.

Tänään hän kohtasi ensi kerran ilmiön nimeltä hankikanto. Hän ei lähtökohtaisesti pidä asioista, jotka ovat kylmiä eikä asioista, jotka kastelevat - lumessa ja etenkin upottavassa hangessa nämä kaksi epämiellyttävää asiain tolaa yhdistyvät kerrassaan luotaantyöntävällä tavalla. (Kerran yritin ohjata hänet loikkimaan umpihankeen, sillä olin internetistä nähnyt joidenkin koirien nauttivan moisesta liikuntamuodosta. Hän loikki lailla rusakon noin puoli metriä, jonka jälkeen hän yritti suikaloida ensin remminsä ja sen jälkeen minun rukkaseni päästäkseen helvettiin sieltä piinaavasta moskasta.)
Hän on myös havainnut teiden varsien lumivallit sangen petollisiksi hunaja-ansoiksi: aina on joku kuolemaahalveksuva naapurin rekku tai villikaniini, joka käy tuottamassa houkuttavia tuoksuja vallin harjalle, mutta kun joku perus-Perro yrittää sitten lähteä lähestymään moista viekoittelevaa hajustoa, humpsahtaa hän välittä korviaan myöten lumeen ja sitten vasta harmittaakin. Määrävälein tätä on kuitenkin yritettävä, sillä ne hajut, ne hajut.
Tänään uuras työ viimein palkittiin: koira kokeili pari tassunmittaa eikä vajonnutkaan! Vielä askel, vielä yksi, vielä yksi... Lopulta hän rohkeni ottaa varovaisen honteloita laukka-askelia lumimuurilla, kuin ei tohtisi uskoa satumaista onneaan todeksi. "Äiti kato, mä lennän!"

Ensilumihan oli asia, josta koira meni täysin pähkinöiksi, banaaneiksi ynnä säpäleiksi. Ei voinut etelän mies ymmärtää, mitä oli tuo kylmä valkoinen tuote, joka oletettavasti kipristi varpaissa ja nenässä, ja vieläpä haisi jännälle.
Toinen, selvästikin noiduttu juttu olivat jäätyneet lätäköt. Haisee vedeltä, maistuu vedeltä, mutta onkin kovaa ja liukasta! Mitä on tämä hulluus! Ensihepulit asian tiimoilta olivatkin sitten semmoiset, että niissä karkeloissa lempitoppatakkiini repesi palkeenkieli ja saatoin tämän seurauksena karjua tai olla karjumatta keskellä aamu-unista Kumpulaa kello 05.30 tiistaiaamuna että "SAATANAN RAKKI VITTU MÄ VIHAAN SUA!". Asioita, joissa se ihmisenä olemisen ydin tiivistyy ja aikaansaannosten kruunu sen kuin kirkastuu.

Asioita, joista Matti Perronpää ei suuremmin nauti talvisessa vuodenajassa:
- Aamut, jotka ovat pimeitä, kylmiä JA aikaisia. Järkyttävää kaltoinkohtelua on pakottaa koirapoloinen ULOS moiseen helvetin kehään ("9. piiri eli Kokytos: petturit - - 3. kehä eli Ptolemea , VIERAANSA PETTÄNEET, makaavat JÄÄSSÄ SELÄLLÄÄN, ja heidän itkiessään KYYNELEET JÄÄTYVÄT SILMÄKUOPPIIN estäen heitä näkemästä mitään." Wikipedia), kun aivan hyvin voisi kakkia vaikka matolle eikä se nyt ketään varmastikaan sillä lailla niin haittaisi.
- Sankka lumisade mallia "Pyrypallo". Hirveän raskasta on, kun pienet kolmiomaiset silmät sattuvat sijaitsemaan henkilön puikean pään sivuilla ja siten erittäin helposti kaikenlaisen taivaantuotoksen saatavilla. Ikävää on ja harmittaa.
- Kova pakkanen. Vaikka etelän mies on sitten ensilumikokemuksensa kasvattanut varsin katu-uskottavat viikset anturoittensa väliin ja myöskin karvapeitteen aiemmin niin nahkaiseen nakumasuunsa, liika on liikaa. Ei kuulu maaperän pitää kirskuvaa ääntä sillä käveltäessä, ei ole normaalia se.
- Kaikki edellämainitut erilaisina yhdistelminä. (Oli vaihe, jolloin jouduin oikeasti kantamaan tuon 22-kiloisen kinkkumakkarani sohvalta eteiseen, jotta aamulenkki tulisi jossain vaiheessa suoritettua edes jotenkuten. Sitten lopulta, koska pystyn vielä toistaiseksi päihittämään koirani juonittelussa (joskin töin tuskin) keksin alkaa tarjoilla hänelle aamupalan eteiseen ennen lenkkiä. Ovesta poistuminen toki vaatii edelleen useimmiten makupaloilla houkuttelua, mutta eipä tarvitse enää jännetuppitulehduksen uhalla kanniskella koiraa muina mentuloina.)

(Talvi on tuonut myös matot asuntoomme (ja miksi nyt päässä luuppaa semmoisella laahaavalla valssipoljennolla että kee-vät toi kee-vät toi muu-raa-rinnnn, kee-vät toi kee-vät toi maaaa-laa-rinnn). Ensimmäinen mattohankintani sijoittui eteiseen, ja voi sitä riemun määrää aina kun eteisen ovi avattiin ja moinen köyhän miehen Hoplop koiralle paljastettiin! Sillä fantastisella juuttimatolla piehtaroitiin, luonnollisesti ulko-ovea vasten ryskien ja postiluukkua pontevasti kolisuttaen, sitä pitkin möngittiin ja aivan epähuomiossa sitä silloin tällöin myös salaa hiukan maisteltiin. Niinpä vähän jännitti alkaa esitellä koiralle mattoja ihan monikossa, ja vielä huoneen puolella. Tällä kertaa olemme kuitenkin päässeet aika vähällä ja miedoilla innonilmauksilla - matot pitäisi tosin luultavasti naulata lattiaan, että ne pysyisivät a) suorina ja b) paikoillaan, tai edes sillä puolen asuntoa kuin alun perin tarkoitus on ollut. Mutta siis mattoja on, usein kappalein! Ihanhan täällä on ryhdytty hulluttelemaan sisustustekstiileillä! Kevään mittaan asuntoon on tuleva myös oikea sohva - seikka jonka jotenkin maagisesti uskon kohentavan elämänlaatuani 17 % oitis ja 55 % pitkällä aikavälillä, sekä ratkaisevan likipitäen kaikki ongelmat arjessani ja elämässäni yleisesti - sekä ehkä verhot. Olettaen, että joskus saan jonkinlaisen verhovision. Mahdollisesti kohta saan tarmonpuuskan ja sen myötä lopultakin myös kaikki taulut seinälle.)

Jännittävää on siis elämä täällä suunnalla! Tällä päivitystahdilla seuraavaksi varmaankin pääsen jo kertomaan, miten kesä meni ja joko etelän mies suostui uimasilleen.
(Oikeasti seuraavaksi haluaisin kirjoittaa Naomi Aldermanin Voimasta ja Antti Holman Auta Antti! -podcastista, joista kummastakin olen juuri nyt täysin lumoutunut. En kuitenkaan tohdi luvata että teen niin, sillä aina kun yritän asiakseni kirjoittaa jotain järkevää (erotuksena siis jonninjoutavasta koirajaarituksesta), tunnen itseni kömpelöksi ja banaaliksi ja lukihäiriöiseksi Coelho-generaattoriksi, enkä sitten tule edes aloittaneeksi koska luoja tietää että senkaltaisia tekstintuottajia on internetissä jo aivan kylliksi ilman minun viisisenttistänikin.)

It's a doggy dog world

"Totaaliseen elämänmuutokseen on mahdoton valmistautua, sillä muuttujia on niin monta. Kukaan ei voi tietää etukäteen, millainen vauva on ja mitä tunteita vanhemmuus kenessäkin herättää.", kirjoittaa Maria Veitola kirjassaan Veitola, ja ensimmäistä kertaa elämässäni minä tunnen ymmärtäväni tämän täysin.

En ole saanut lasta enkä siis tullut oikeasti äidiksi. Toukokuun alussa adoptoin Espanjasta koiran, ja kesäkuun 4. Matti Perronpää (eli tuttujen kesken Perro) muutti luokseni. Perrosta tiedetään faktana seuraavaa:
- Hän on hieman yli vuoden ikäinen.
- Hänet oli hylätty tuntemattomasta syystä joulukuussa Badajozin pikkukaupungin koiratarhalle, josta useimmat koirat päätyvät suoraan taivaaseen.
- Hänessä on ulkonäön ja käytöksen perusteella enemmän kuin pikku rippunen bullterrieriä. Arvelen, että sekaan on saattanut lorahtaa myös annos jonkinlaista seisojaa, riistavietin ja kiinnostavien asioiden pointtaamisen perusteella.
- Hän rakastaa ruokaa, aivan minkätahansalaista ruokaa.

Kokemuksen perusteella tiedämme hänestä myös seuraavaa:
- Hän on iloinen, ystävällinen ja hirmuisen rohkea. Hän ei pelkää oikeastaan mitään eikä ketään, ja jos joskus hieman pelkääkin, hän ei väistä saati pakene, vaan menee suoraan tulta päin, urhoollisesti haukkuen ja maailmaa uhmaten.
- Hän on ylenpalttinen aivan kaikessa. Kun hän on innoissaan (vaikkapa toisten koirien kohtaamisesta), hän heittelee voltteja, valittaa ääneen eikä pysy aloillaan nanosekuntiakaan. Kun hän nukkuu, minä saan kömpiä parvelta vessaan kahden oven taakse, vetää vessan ovet auki ja palata sänkyyn, eikä hän herää.
- Hän on sinnikäs, yritteliäs ja neuvokas. Hän on voimakas, aktiivinen ja melko fiksu. Hän oppii uusia asioita suht vaivattomasti, mutta vain, jos palkka on hänestä riittävä. Pelkkä kiitos ja kehu eivät sitä ole.
- Hän on aikuisen kokoinen, mutta mieleltään vielä aivan lapsi. Hän hyppii, hammastelee ja hepuloi kuin pentu - ei vain ollessaan energinen ja toimelias vaan myös ollessaan lopen uuvuksissa, fyysisesti tai psyykkisesti. Eron tekeminen näiden syiden välille on minulle yhä haastavaa.

Ensimmäiset puolitoista viikkoa olivat kammottavia. Koirassa ei ollut mitään vikaa, hän nukkui yöt mainiosti (nukkuu onneksi yhä), söi kaiken tarjottavan ruuan mukisematta, ei vetänyt remmissä lainkaan (suurimman osan aikaa ei vedä vieläkään) ja oli kotona vieraskorea ja melko kiltti. Olin itse henkisesti aivan raunioina, en pystynyt ahdistusoksetukseltani syömään ja liikuin kotona henkeäni pidätellen ja vierasta olentoa varoen. Ulkomaailmassa ollessani ajatukset luuppasivat hysteerisinä erilaisten tuhokauhukuvien ympärillä: kotona yksin oleva koira onnistuu varmasti saamaan hellan levyt päälle ja polttamaan koko talon, tai se jyrsii sähköjohtoja ja kalttaa itsensä hengiltä. Tai se pudottaa television - itsensä päälle - tai syö itsensä ovesta läpi ja rappukäytävään, ja raatelee naapurin kissan. Sain holtittomia itkukohtauksia ja mietin, mikä on hyväksyttävä mielenterveydellinen piste, jossa täysin terveen nuoren koiran voi antaa eteenpäin tai viedä piikille ihan vain siksi, ettei itse pystynytkään. Klassiset pakokauhunväriset "mitä helvettiä mä olen mennyt tekemään"-kelat täyttivät aivoni - joka ikinen takaisku ja vastaantullut ongelma tuntui maailmanlopulta, enkä pystynyt iloitsemaan uudesta perheenjäsenestäni lainkaan. Hirveintä oli, kun koira toisena päivänä alkoi esittää stereotyyppistä käytöstä: äiti oli tullut katsomaan tulokasta, karvaista lapsenlastaan. Päivänsankari hääräsi kotona kyvyttömänä rauhoittumaan, ja alkoi lopulta kirsikkana kakun päällä jahdata häntäänsä tyhjä katse pienissä koiransilmissään. Avuttomuus toisen ahdistuksen edessä on pahinta: näen, että et voi hyvin, mutta keinoni auttaa sinua voimaan paremmin ovat sangen rajalliset.

Olin järkyttävän pettynyt itseeni ja tunteisiini: enkö minä tätä ollut halunnut, jo vuosien ajan? Lukenut netistä koirankoulutusblogeja, ollut onnellinen kaikista ystävieni koirakontakteista, kaivannut omaa karvaista seuralaista? Enkö ollutkaan valmis, enkö pystyisikään? Ja ennen kaikkea: miksi olin näin saatanan palasina koko ajan?

Lähettelin itkuisia ja itsesääliä tulvivia viestejä ystävilleni, nyyhkytin puhelimessa äidilleni. Kaikki lohduttivat minua sanoen ajan kulumisen auttavan: kunhan koira asettuisi taloksi ja tottuisimme toisiimme, kaikki varmasti helpottaisi. Korvaamaton apu, koirankouluttajaystäväni neuvoi pitämään onnistumispäiväkirjaa edistyksen dokumentoimiseksi ja todentamiseksi: kun sitten taas kerran tuntuisi siltä, ettei mikään ole onnistunut tämän koiran kanssa koskaan ikinä milloinkaan ja kaikessa tulee vain takapakkia, voisin päiväkirjaa lukemalla muistella, miten joskus oli vielä vaikeampaa ja miten moni asia on jo nyt paremmin.

Tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että oloni oli näin karmea ja rakkauteni koiraa kohtaan olematon. Miksi en osaa olla niin kuin muut? Miksen hullaannu sinänsä sangen valloittavasta eläinpersoonasta ja nauti kaikesta? Miksen ole onnellisempi kuin koskaan?
Viisas ystäväni muistutti minua siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja normaaleja, myös inho, ahdistus ja pelko. Että vaikkei kotiini muuttanut olento ollutkaan ihmislapsi, tilanne oli silti äitiyteen verrattava elämänmuutos ja siksi myös kriisi. Tuntui äärettömän tärkeältä saada muistutus siitä, että elämän sävyihin kuuluvat myös ne synkemmät, eikä niiden kokeminen tee minusta hullua saati viallista.

Ja kas: päivät kuluivat, oksetus lakkasi, koiran hassut ilmeet alkoivat naurattaa minua. Huomasin, että minussa oli kehittynyt aitoja lämpimiä tunteita tuota luupäistä muukalaista kohtaan. Iloitsin yhteisistä onnistumisistamme ja rintani paisui ylpeydestä, kun joku sanoi siitä kauniita sanoja.

Koska minä olen minä, koen edelleen musertavaa riittämättömyydentunnetta koiran pidossa. Vaikka lenkittäisin sitä henkihieveriin saakka, järjestäisin sille aivojumppaa koulutuksen ja aktiivilelujen muodossa ja stressiä helpottavaa sallittua pureskeltavaa, en silti koskaan pysty tarjoamaan sille sellaista lajinomaista puuhaa, jonka toisten koirien seura voisi tarjota.
(Miksi et sitten vie sitä koirapuistoon sosiaalistumaan ja purkamaan energiaansa, sinä kysyt. Olen yrittänyt. Lähtökohtaisesti koirani on vain suunnattoman innoissaan lajitovereistaan, mutta terriereille ominaiseen tapaan se ilmaisee innostustaan niin holtittomasti ja pidäkkeettä, että muut koirat lähes poikkeuksetta provosoituvat - ja kun niille alkaa riittää, Perro on täysin valmis ottamaan vastaan myös tappeluhaasteen. Mielessäni näen sen sinä ylivilkkaana päihteiden liikakäyttöön taipuvaisena yläkouluikäisenä, joka hakee huomiota keinolla millä hyvänsä ja päätyy siksi usein paitsi selviämisasemalle myös päivystyspolille. Ja tarkkikselle.)
Siksi olen ottanut vastaan avosylin viimeaikaisen trendin, joka on esitellyt minulle sohvalle rauhoittuvan ja nokosia ottavan koiran. Hän on vähitellen oppinut rentoutumaan kotona, ja siinä onkin iso plussa onnistumispäiväkirjaamme.

Olen myös useammin kuin kerran saanut itseni kiinni ajatuksesta, miten mukavaa olisi, kun arkea ja vastuuta olisi jakamassa toinen aikuinen. Ikään kuin minulle olisi jotenkin tullut yllätyksenä tämä yksinhuoltajuuteni ja se, että joka ikinen päivä ajan kuluttaminen ja puuhan keksiminen ja ruuan hankkiminen ja kaikki lenkit ja siivoamiset ja luidenantamiset ja pallonheittämiset ovat kaikki, ihan kaikki vain ja ainoastaan minun vastuullani ja hoidettavanani.
Käsi sydämellä: en minä ennen koiraakaan arki-iltaisin sen kummempia puuhastellut, tulin töistä salin kautta kotiin, katsoin Netflixiä ja menin nukkumaan. Nyt silti tuntuu kuin minut olisi suljettu avovankilaan: mä en enää koskaan voi mennä arki-iltaisin mihinkään muualle kuin kotiin. Eihän sen yllätyksenä olisi pitänyt tulla, mutta konkreettisuudessaan se tuntuu välillä musertavalta.

Olisin kiinnostunut kuulemaan, miten muut koirayksinhuoltajat aikatauluttavat arkensa. Meidän tavallinen päivämme näyttää suunnilleen tältä:
05.00 kello soi
05.30-06.15 aamulenkki
06.50-07.20 bussilla töihin
07.20-15.20 töissä
n. 16.15-17/18 lenkki
treenausta, luun syömistä, ehkä aktivointilelun kanssa puuhaamista kotona
n. 18.45 ruoka koiralle
19-20 iltalenkki
20.45 sänkyyn
21-05 unta

Kunpa pärjäisi vähemmällä unella. Kunpa voisi tehdä osan töistä etänä. Kunpa voisi ottaa koiran mukaan toimistolle. Kunpa olisi teleportti.

Mutta ennen arkea ja siitä vääjäämättä seuraavaa syksyn saapumista lomailemme vielä ensi viikon. Otan kernaasti vastaan ehdotuksia siitä, mitä voisimme tehdä ja kenen kanssa: meitä saa pyytää puistohengailuseuraksi ja kyläilemään ja lenkille, jos kestää tohkeissaan loikkivan koiran, sen kuolan ja irtokarvat. Koirakontaktit ovat vielä hieman harkinnanvaraisia, mutta niitäkin voi järkevillä spekseillä toki yrittää.
Ehkä me vähitellen opimme, me molemmat.

Käpylä state of mind

Minä olen muuttanut. Asuin Kalliossa miltei 19 vuotta, enkä suurimpaan osaan siitä ajasta osannut edes kuvitella muuttavani koskaan pois. Kallio oli enemmän kuin kaupunginosa: se oli koti, vähän elämänasennekin. 

19 vuotta on pitkä aika. Siihen mahtuu monta elämänvaihetta, työpaikkaa, ihmissuhdetta. Muutama rakastuminen ja pari sydänsurua. Monta vuotta opintoja, kaksi leikkausarpea, yksi urheilu-ura. Juhlia, krapuloita, ikkunalaudalla poltettuja savukkeita. Ystäviä ja onnea.

Se on niin pitkä aika, että nyt, asuttuani kolme viikkoa uudessa kodissani minusta tuntuu edelleen kuin olisin turisti Airbnb-asunnossa. 

Ehkä tätä on keski-ikäistyminen: minä en sentään muuttanut puutaloon kasvattamaan perhettäni, vaan yhä vuokralle, yhä itseni kanssa, mutta vähän kauemmas kaupungista, vähän kauemmas strippiluolista ja street food -kuppiloista. Kun käyn lauantai-iltana ystävän kanssa syömässä Kurvissa, minun pitää katsoa Reittioppaasta bussi kotiin ja jostain syystä sekin tuntuu rauhoittavalta. Kun lähden lenkille, aloitan keskeltä puistobulevardia ja olen tuota pikaa Arabianrannassa, jossa uudet korskeat kerrostalot katsovat suoraan merelle eikä niillä lasitetuilla parvekkeilla kukaan säilytä pyöränraatoja tai vettyneitä muuttolaatikoita. Lähikaupassa on ainakin kymmentä erilaista kasvimaitoa ja korttelitoiveena sileää luomumaapähkinävoita. Taloyhtiön roskakatoksessa on kierrätysohjeet ja rappukäytävän ilmoitustaululla lappu pihatalkoista.

Ja nyt täällä olen myös minä.

Ennen muuttoani ehdin nähdä hieman lisää kulttuuria. Näin Komin Veriruusut ja vaikutuin sydänjuuriani myöden. Tuntuu hirveän triviaalilta ja banaaliltakin edes sanoa, miten historia tulee eläväksi ja iholle vasta yksilöiden kohtaloiden kautta, mutta sanon sen silti. Sadan vuoden takaiset tapahtumat ovat kovin kaukaisia ja niukalla kosketuspinnalla omaan arkeeni. Kun sitten tämä osa menneisyyttämme tuodaan silmien eteen niiden yksilöiden kautta, vieläpä yksilöiden, joihin minun entisenä teinityttönä on helppo samaistua, aivan kaikki muuttuu. Historia on nykyisyyttä ja kaikki ne tilastotietona kuitatut kuolemat ovat aina jonkun elämiä, ainutkertaisia ja erityisiä.

Tämän lisäksi Kom-teatterin uusi näyttelijäsukupolvi on fantastinen. Heidän roolityönsä on vähäeleistä ja luontevaa, tavattoman taidokasta ja uskottavaa, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Lisäksi kaikki osaavat soittaa, laulaa ja tanssia. Tämä ei vielä näyttelijäsukupolvi sitten ollut mikään itsestäänselvyys, minkä vuoksi olen edelleen rajattoman riemuissani ja huojentunut moisesta ammattitaidon laaja-alaisuudesta.

Erityisen vaikutuksen edellämainitun lisäksi minuun teki lavastus, joka toteutti samoja periaatteita. Yksinkertaisen oivaltavaa niin, että päähuomio kiinnittyi juuri näyttelijöihin - kuten teatterissa ymmärtääkseni tuleekin.

(Sivuhuomiona mainittakoon, että näin myös Q-teatterissa Arjen ja kauhun, ja siinä päin vastoin yksinään lavastuksen värimaailma aiheutti minulle lähes fyysistä kipua. Itse biisikään ei saanut minua lainkaan haltioihini, minkä vuoksi en käsittele sitä tässäkään tämän enempää.)

 

Lisäksi olen vihdoin saanut itseltäni luvan ottaa myös HBO Nordicin tilauksen. Ahmaisin ensi töikseni Big Little Liesin ensimmäisen kauden ja heti perään Handmaid's Talen, josta nyt kuin tilauksesta on juuri alkanut toinenkin kausi. Jälkimmäisestä olen syvästi järkyttynyt: mitään uskottavuudessaan niin pelottavaa ja ajankohtaista en ole koskaan maailmassa nähnyt. Luin ensimmäisen kauden katsottuani verkosta lähes kaiken aiheesta löytämäni, sillä olisin halunnut tehdä syväluotaavan analyysibloggauksen sarjan ansioista. En kuitenkaan onnistunut löytämään sanoja kokonaiseen postaukseen - löysin kuitenkin muun muassa Margaret Atwoodin esseen New York Timesistä, ja se ei ollutkaan huono löytö se. 

Jos ensimmäinen kausi oli hyytävä, on toinen vielä kaksin verroin ahdistavampi. Olen katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa: jo niiden aikana jouduin keskeyttämään katsomisen useasti ihan vain siksi, että näkemäni tuntui liian rankalle. Repliikkejä ja dialogia on niukasti, tunteita ja tapahtumia sitäkin enemmän. Takaumat kiinnittävät tarinan aikaan ja henkilöt tarinaan, kuvasto ammentaa kaikista tuntemistamme historian hirmutöistä (kuten minua huomattavasti sivistyneempi Radio Helsingin aamutoimittaja Arto Koskelo eräässä aamulähetyksessä mainitsi, esimerkkejä luetteloiden, enkä voinut kuin nyökytellä mykistyneenä tästä oivalluksesta). Eivätkä ihmiset muutu koskaan yhtään jalommiksi.

Handmaid's Talen kausien välissä ehdin katsoa myös Westworldin ja vaikuttua myös siitä. Nyt kakkoskauden alettua teema vaikuttaa minusta tavallaan hieman valjummalta, kun inhimillisyyden problematiikka on ensimmäisen kauden myötä jos nyt ei ratkaistu kokonaan niin ainakin lähtenyt keriytymään auki väkivaltaisesti. Raakuuteen, teloituksiin ja kostoon turtuu nopeasti. Toivon samanlaisia eksistentiaalisia jysäreitä kuin ensimmäiselläkin kaudella, myös kognitiivisella puolella. T. Runotyttö '79 Käpylästä

Tästä vaikuttaa tulevan muutosten vuosi. Jännittää, hyvällä tavalla.

Paha ja tuntematon

Levottomat ilmestyi vuonna 2000. Olin juuri täyttänyt 20 ja muuttanut Helsinkiin, kirjautunut yliopistolle ja tutustunut ensimmäisiin uusiin cooleihin helsinkiläisiin ystäviini. Kävimme katsomassa leffan yhdessä silloin vielä uutuudenkarheassa Tennispalatsissa ja filmi jysähti kuin ei mikään aikaisemmin. Muistan seisseeni hälisevässä porukassa Eteläisen rautatiekadun varrella ja haukkoneeni henkeä, kykenemättä osallistumaan nenäkkääseen ja itsetietoiseen pika-analyysiin.

Siitä alkoi palava rakkauteni Aku Louhimiehen töihin. Isänmaan toivot ja Irtiottoja-sarjat, Paha maa, Käsky, vielä Vuosaarikin. Ahmin kuvia, voin huonosti niiden voimasta ja tunsin ymmärtäväni maailmaa jotenkin syvemmin niiden kautta. Minusta Louhimies onnistui lohduttoman synkällä ja ahdistuneella ihmiskuvallaan tavoittavan jotain olennaista ajastamme, jotain, mihin saatoin tarttua ja mistä löytää todellisuuden tasoja.
Vasta 8-pallon aikaan huomasin, ettei tyyli enää puhutellut minua. Katsoin sen muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen (enkä siis tuoreeltaan kuten edelliset teoksensa), enkä enää päässyt tunnetiloissani Louhilandiaan.
Aiemmat merkkiteokset ovat kuitenkin yhä osa minua, osa henkilökohtaista kulttuurihistoriaani, sen vaalittuja kotimaisia kulmakiviä.

Tänä aamuna luin Ylen paljastusartikkelin Tuntematon ohjaaja ja jostain syystä - ehkä tuon yhteisen audiovisuaalisen taipaleemme vuoksi - järkytyin syvästi. Tuntui siltä, kuin jotain tuttua ja vähän pyhääkin olisi särjetty, tahrattu ja mitätöity.

Jutussa on niin monta kulmaa, etten edes tiedä mistä lähtisin ahdistustani purkamaan.

Ensinnäkin on se, että näyttelijät kertovat tapahtumista ja tuotantoryhmän jäsenet vahvistavat kertomukset.
Louhimies muistaa toisin, kieltää kaiken eikä tunnista näyttelijöiden kuvaamia tapahtumia.
Hän väittää asioista sovitun etukäteen näyttelijöiden kanssa. Näyttelijät kiistävät mitään sopimuksia tehdyn.
Mielestäni on järisyttävän oireellista, että tässä - jälleen kerran - toistuu läpi #metoo-narratiivin kulkeva teema: todellisuus jakautuu kahtia, eikä väärintekijä voi ymmärtää lainkaan, mistä uhrit puhuvat. Ei voinu sattuu ei tuu vertakaan.

Louhimiestä puolustavat ihailtavan johdonmukaisesti hänen hyväveliverkostonsa jäsenet, jutun mukaan Eero Aho ja Mikko Kouki. Kun Louhimiehen kerrotaan järjestelmällisesti sabotoineen naisnäyttelijöiden psyykeä ja itsetuntoa kuiskimalla näiden korvaan, miten surkeita, epäuskottavia ja jopa rumia nämä ovat, Aholta ei riitä sympatiaa.

"Eero Ahon mukaan Louhimies ei hänelle kuiski eikä hän sellaista kuuntelisikaan.
– Minulla on tietenkin eri suhde siihen ihmiseen. Uskallan sanoa hänelle vastaan ja tehdä niin kuin haluan. En usko, että tuollainen metodi edes toimisi, hän sanoo."

Että kannattais, tytöt, teidänkin olla reippaita vaan ja sanoa vastaan. Eikä kuunnella kaiken maailman kuiskimisia. 
Toinen juttu onkin se, miten hyvin usein nämä kaltoinkohdellut näyttelijät ovat olleet uransa alussa olevia nuoria naisia. Heidän asemassaan ohjaajaa vastaan nouseminen ja kohtauksista kieltäytyminen ei ehkä ole tuntunut edes mahdolliselta. Ala on herkkä, piirit ovat pienet, eikä kukaan halua tuhota uransa tulevaisuutta hankkimalla hankalan ja yhteistyökyvyttömän tiukkapipon mainetta heti kärkeen yhdeltä maan tunnetuimmista ja arvostetuimmista ohjaajista.

 Toisen kerran, kun Louhimies suuttui Grabowskyn vastauksesta yksityisessä keskustelussa, hän sanoi, ettei malta odottaa, että pääsee roolittamaan Grabowskyn huoraksi johonkin elokuvaansa.

Myös Lotta Lehtikari kertoi, kuinka kieltäydyttyään äärimmäisistä seksikohtauksista Irtiottoja-sarjaa roolitettaessa hänet heivattiin produktiosta. Rooliin palkattiin toinen näyttelijä, ja kas, käsikirjoituksestakin seksikohtaukset olivat yhtäkkiä kadonneet.

– Eli minun olisi pitänyt vain alistua hänen tahtoonsa. Sitten olinkin puoli vuotta työttömänä, koska olin tyhjentänyt Louhimiehen pyynnöstä kalenterini roolia varten, Lehtikari sanoo.

- -

Louhimies ihmettelee, miksi osa naisista on jatkanut työskentelyä hänen kanssaan ikävien kokemusten jälkeenkin ja alleviivaa pitävänsä heistä suurinta osaa ystävinään.

Oikeasti nyt Aku.


Louhimies väistää vastuuta, jopa koomisissa määrin. Hänen mukaansa vastuu on milloin näyttelijän, milloin tuottajan, milloin stunt-koordinaattorin: näyttelijä olisi voinut kieltäytyä, tuottajan olisi pitänyt valvoa, stunt-koordinaattorin homma olisi ollut kieltää. Koska vastuu sitten olisi Louhimiehen itsensä? Ylen haastattelun perusteella syntyy outo vaikutelma yhteiskunnan ja inhimillisen käytöksen ulkopuolisesta luonnonvoimasta, joka ei itse voi tai jonka ei tarvitse huolehtia käytöstavoista, kuvausturvallisuudesta, ihmisten asianmukaisesta kohtelusta tai näyttelijöiden mielenterveydestä. (Tulee banaalisti mieleen se takavuosien vaippamainos, jossa lattialla jokeltelee vauva ja voice over sanoo: "Minä vaan juon ja pissaan, muut saa selittää!")

Työturvallisuusriskit. Järin vastuullista kuvaa ei Akun toiminnasta jutun perusteella synny - millä tahansa muulla alalla noin räikeästi turvallisuusmääräyksiä rikkova - alaisiaan itsetarkoituksellisesti hengenvaaraan asettava - johtoasemassa oleva henkilö olisi saanut kenkää, nopeasti ja armottomasti.

Sitten on vielä lapsinäyttelijöiden kohtelu. Minkälainen sairas kusipää kuiskaa lapselle tämän vanhempien juuri kuolleen saadakseen irti mielestään kyllin aidon itkun?


Kun Lauri Törhönen kärähti sikailustaan, ajattelin muiden mukana ja huokeasti kyseen olleen vanhasta tunkkaisesta ajasta ja elähtäneistä sedistä jäämässä nykyisyyden jalkoihin. Ehkä siksi Louhimiehen paljastuminen siksi manipulatiiviseksi ja sadistiseksi pahoinpitelijäksi, jollaisen kuvan Ylen juttu hänestä maalaa tuntui niin järisyttävältä ja henkilökohtaisesti satuttavalta: emme ehkä kuulu samaan ikäpolveen, mutta kuvittelin hänen kuitenkin elävän kanssani samankaltaisemmassa todellisuudessa kuin kaiken maailman törhösten ja turkkien.

Myytti todellisuuden ja kuolevaisten lakien ulottumattomissa olevasta auteurista on aikansa elänyt, eikä taide enää kelpaa alibiksi mille tahansa perseilylle.

– Taiteen nimissä ei voi vaatia mitä tahansa, eikä taiteen hinta voi olla se, että kuvauspaikalla pelätään. Pelko on este luovuudelle.

Elina Knihtilä, Yle.fi