90-luvun lopulla olin armoton Ultra Bra -fani. Olin juuri täysi-ikäistymässä, muuttamassa kotoa ja hankkiutumassa yliopistoon. Elämä oli juuri alkamassa ja UB oli jotenkin käsittämättömän siistiä ja älykkäintä tietämääni musiikkia. Siinä oli harmonioita ja ensi levystä saakka musikaalista kunnianhimoa, joka puhutteli klasaripiireissä pyörivää pikku tärkeilijää - kunhan pääsin ensin yli Vapaaherran elämän laulusaundista ja opin vähän hahmottamaan metsää puilta. Siinä oli leikkisyyttä ja nenäkkyyttä ja sellaisia tuokiokuvia, jotka jo tunnisti tai joihin ehdottomasti halusi.
Kroketti ilmestyi juuri silloin, kun kiersin sekakuoron kanssa kilpailuja ympäri maailmaa ja opettelin siinä ohessa dokaamaan ja pussailemaan; Kalifornia tahditti ensimmäisen opiskeluvuoteni kevättä, ja Vesireittien aikaan olin mielestäni jo täysin valmis ihminen. Myös minä olin Tavastialla katsomassa yhtä jäähyväiskeikoista, muistelen itkeneeni mutta usva näkökentässäni saattoi olla myös liian mones Marianne-drinkki. Ultra Bra oli minun aikuistumiseni sound track, enkä siksi ollut järin innoissani kuullessani viime kesän festareiden comeback-keikoista. Usein asiat, jotka nuoruusiässä ovat herättäneet kiihkeitä tunteita ja hurmostilaa osoittautuvat vanhempana koettuina vähän vaivaannuttaviksi, ja nostalgiakin on parempi renkinä kuin isäntänä. Jengi kuitenkin hehkutti, ja kun Hartwall Arenan keikat sitten julkaistiin, tunsin noin nanosekunnin kiusausta ryhtyä lipunmetsästykseen. Mukavuus meni kuitenkin halun edelle ja liput jäivät hankkimatta.
Viime perjantaina kohtalo kuitenkin puuttui peliin duunin korruptiolippujen merkeissä. Gaalanjälkeinen sunnuntai ei ajankohdaltaan ollut paras mahdollinen, ja vielä eilen iltapäivällä mietin, jaksanko ryhtyä koko hommaan sittenkään. Pinnistäydyin puoliväkisin Pasilaan - kahta ja puolta tuntia myöhemmin kiittelin lähimenneisyyden itseäni tästä valinnasta.
Tuhti kahden tunnin ja viidentoista minuutin setti vei sellaiselle aikamatkalle, etten kotiinpäästyäni ollut yhäkään varma vuosiluvusta saati voimassaolevasta valuutasta.
Jo ensimmäiset biisit sinkauttivat minut suoraan niihin vuosiin, jolloin kuvittelin olevani kuolematon ja samalla ainutlaatuisesti hauraampi kuin kukaan, joina toistuvasti etsin läheisyyttä, hyväksymistä ja rakkautta vääristä paikoista enkä osannut nukkua ollenkaan. Vuosiin, joina en tuntenut kohtuutta, enkä oikeasti ymmärtänyt juuri mistään juuri mitään.
Osasin edelleen useimmat sanat viimeksi ehkä vuosikymmen sitten kuulemiini kappaleisiin lähes takeltelematta, ja vaikka sanat olivat samat, minä en enää ollut.
Jos käännän katseeni,
on tässä ihan hyvä makaa
Törmäsin keikalla erääseen työtoveriini, joka oli tehnyt saman lippulöydön perjantaina. "Kävitsä näiden keikoilla jo sillon ysärillä", kysyin asiaa sen enempää ajattelematta. "No mä oon syntyny '91 et en. Mut mä kuuntelin näitä skidinä et kyl mä näit biisei tunsin jo valmiiks."
Vasta siinä minulle valkeni, miten etuoikeutettua on ollut saada elää omaa nuoruuttaan koko Ultra Bra isoinasisaruksinaan, suunnattoman cooleina ja saavuttamattomina, mutta silti ihan siinä ulottuvilla, samassa kokemushorisontissa, samoissa baareissa, samassa maailmanhistoriallisessa pysäytyskuvassa.
Kiitti jengi, kaikesta: niistä ajoista ja tästä, siitä että ne vuodet ovat tatuoituneet mieleeni teidän musiikillanne ja siitä että yhdeksi illaksi pääsin sinne takaisin.
(Pidemmäksi en tahtoisikaan.)
30.11.2017
Myös minun kukkahattuni kiristää normaalioloissa
On hyvä, että marraskuu vihdoin loppuu. Tämä loputon märkyys imee paitsi vähäisenkin valon maailmasta myös sielun ihmisestä; tuntuu että kesä ja valo ja siten elämä ovat jossain kaukana ja nykyhetkessä vain tahmea horroksisuus ja penseä vastahanka. Olen paitsi innostumaton myös kärsimätön ja räpsähtelevä, ja kiivastun kohtuuttomissa määrin aivan mitättömistä asioista. Toisin sanoen en ole kovin mukavaa seuraa juuri nyt, mikä onkin sikäli hyvä etten jaksa ketään nähdäkään eikä minkään tekeminen edes huvita.
Aivan erityistä, sellaista verisuonet poksumaan saavaa ja täysin leppymätöntä vihaa minussa synnyttävät tällä hetkellä latteudet. En tarkoita nyt niitä konventionaalisia tilannelatteuksia, joita ihmiset sanovat juuri vanhempansa haudanneelle kollegalle tai sille hyvänpäiväntutulle, joka aivan yllättäen käy kohdatessa itkemään vakavasti sairastunutta lastaan - sanovat, kun eivät hädissään muuta keksi. Se on ymmärrettävää ja se on inhimillistä, eikä moisissa tilanteissa kai kenenkään oleteta luovimmillaan olevankaan.
Puhun niistä huumorishengessä heitellyistä itsestäänselvyyksistä, niistä jutuista joiden tulon aavistaa jo hyvissä ajoin samalla tavalla kuin alakouluikäisen runossa riimin ("eilen illalla / kävelin sillalla / hyppäsin alas / siellä oli valas"). Ihmiset jauhavat niitä kuluneita ja mitään uutta sosiaaliseen kanssakäymiseen tuomattomia juttujaan, ja lisäksi siihen peliin kuuluu, että kuulijoiden pitää sitten reagoida asianmukaisesti, nauruun remahtamalla tai vähintään hymähtämällä vitsin tunnistamisen merkiksi. Minä en jaksa sellaista pitkästyttävää turhanpäiväistä kekkulointia yhtään, miksei väki käytä sitäkin vähäistä älyllistä energiaansa jonkin uuden sananparren tai edes näkökulman keksimiseen? Tai, mikä vielä parempaa: ole hiljaa? Hiljaa oleminen on aivan liian niukasti hyödynnetty keino ihmisten välisessä kanssakäymisessä - jos ei ole kerrassaan mitään sanottavaa, ei ole lainkaan hassumpi ajatus olla yrittämättä sitten sanoa yhtään mitään.
(Työskentelen pakon edessä päivittäin seitsemän tädin ympäröimänä, koko kahdeksantuntisen työpäiväni. Tätiuniversumissa latteuksien viljeleminen on huumorin ylin muoto: olen näiden neljän ja puolen vuoden aikana tullut niin niiden kyllästämäksi, etten jaksa enää edes hymyillä - en tädeille enkä etenkään heidän kaskuilleen.)
Aina kun jossain säännöllisesti seuraamassani valtamediassa mainitaan feminismi, terästäydyn oitis. Tänään vaistomainen selänsuoristamiseni palkittiin ruhtinaallisesti, kun törmäsin Hesarissa juttuun Minja Koskelasta, omien sanojensa mukaan tiukkapipoisesta feminististä. Näinä aikoina, kun tuntuu olevan yhteiskunnallisesti hyväksytympää kiiruhtaa kieltämään olevansa feministi, en todellakaan hyi olkoon älä nimittele, minusta on suunnattoman virkistävää törmätä johonkuhun, joka ylväästi nimittää itseään paitsi feministiksi myös tiukkapipoiseksi sellaiseksi.
Ne, jotka tuntevat minut, tietävät joviaalin hassuttelijan olevan minulle silkka rooliasu, johon sonnustaudun halutessani olla hieman lähestyttävämpi, mukavampi, helpompi käsitellä. Sisimmässäni olen silti minulle tärkeiden asioiden äärellä yhä se kahdeksanvuotias tosikko, joka sai raivokohtauksen tehdessään Hevoshullun humoristiseksi tarkoitettua testiä ymmärtämättä sitä huumoriksi, kai mä olisin vastannut tähän jotenkin hauskasti jos olisin tiennyt ettei tää oo mikään oikee! Toisin sanoen aika vähän jaksan nauraa sovinismille, patriarkaatille ja sen ylläpitämille valtarakenteille, eikä minua enää nykyään useinkaan huvita painaa havaitsemiani edellämainittujen ilmiöiden räikeitä esiintymiä villaisella. Ei maailma muutu jos sitä ei muuteta.
Eikä nyt pidä ymmärtää väärin, huumori ja leikkisyys yleisesti ovat minulle aivan elimellisen tärkeitä arvoja elämässä ja ihmissuhteissani. Se, mikä sitten kulloinkin ketäkin naurattaa ja miksi, onkin sitten paljon monitahoisempi keskustelu.
Mitä yritän tässä siis sanoa on, että oma piponikin istuu sangen napakasti, mutta jostain ihmeen syystä yhäkin vaivaudun tätä faktaa peittelemään. (Se, meneekö savuverhoni läpi keneltäkään mistään mitään ymmärtävältä, onkin sitten kokonaan toinen tarina.) Tästä syystä ilahdun pidäkkeettömästi, kun joku tohtii kursailematta ilmoittaa edustavansa kanssani samaa lajiketta näiltä osin.
Tässä kannanotossaan Minja Koskela kiteyttää mielestäni kaiken olennaisen siitä, miksi tässä päivässä jokaisen, ihan jokaisen mutta etenkin jokaisen naisen, tulisi olla feministi:
Ja se intersektionaalisuus, siinäkin on yksinkertaistettuna kyse ihan vain tästä:
”Kuunnellaan niitä, joita ei ole kuunneltu. Ollaan tietoisia omista etuoikeuksista ja koetetaan tehdä niitä näkyviksi.”
Kiitos Hesarin artikkelin päädyin Koskelan blogiin ja sieltä edelleen Jeminan blogiin - ja yhtäkkiä olin jälleen niissä vuosissa kun uusia, kiinnostavia ja hyvinkirjoitettuja blogeja tuntui löytyvän viikoittain.
Oivaltaviin iskulauseisiin mieltyneenä tahtoisin kovasti istuttaa Viikon sloganin osaksi myös omia bloggauskäytäntöjäni.
Aivan erityistä, sellaista verisuonet poksumaan saavaa ja täysin leppymätöntä vihaa minussa synnyttävät tällä hetkellä latteudet. En tarkoita nyt niitä konventionaalisia tilannelatteuksia, joita ihmiset sanovat juuri vanhempansa haudanneelle kollegalle tai sille hyvänpäiväntutulle, joka aivan yllättäen käy kohdatessa itkemään vakavasti sairastunutta lastaan - sanovat, kun eivät hädissään muuta keksi. Se on ymmärrettävää ja se on inhimillistä, eikä moisissa tilanteissa kai kenenkään oleteta luovimmillaan olevankaan.
Puhun niistä huumorishengessä heitellyistä itsestäänselvyyksistä, niistä jutuista joiden tulon aavistaa jo hyvissä ajoin samalla tavalla kuin alakouluikäisen runossa riimin ("eilen illalla / kävelin sillalla / hyppäsin alas / siellä oli valas"). Ihmiset jauhavat niitä kuluneita ja mitään uutta sosiaaliseen kanssakäymiseen tuomattomia juttujaan, ja lisäksi siihen peliin kuuluu, että kuulijoiden pitää sitten reagoida asianmukaisesti, nauruun remahtamalla tai vähintään hymähtämällä vitsin tunnistamisen merkiksi. Minä en jaksa sellaista pitkästyttävää turhanpäiväistä kekkulointia yhtään, miksei väki käytä sitäkin vähäistä älyllistä energiaansa jonkin uuden sananparren tai edes näkökulman keksimiseen? Tai, mikä vielä parempaa: ole hiljaa? Hiljaa oleminen on aivan liian niukasti hyödynnetty keino ihmisten välisessä kanssakäymisessä - jos ei ole kerrassaan mitään sanottavaa, ei ole lainkaan hassumpi ajatus olla yrittämättä sitten sanoa yhtään mitään.
(Työskentelen pakon edessä päivittäin seitsemän tädin ympäröimänä, koko kahdeksantuntisen työpäiväni. Tätiuniversumissa latteuksien viljeleminen on huumorin ylin muoto: olen näiden neljän ja puolen vuoden aikana tullut niin niiden kyllästämäksi, etten jaksa enää edes hymyillä - en tädeille enkä etenkään heidän kaskuilleen.)
Aina kun jossain säännöllisesti seuraamassani valtamediassa mainitaan feminismi, terästäydyn oitis. Tänään vaistomainen selänsuoristamiseni palkittiin ruhtinaallisesti, kun törmäsin Hesarissa juttuun Minja Koskelasta, omien sanojensa mukaan tiukkapipoisesta feminististä. Näinä aikoina, kun tuntuu olevan yhteiskunnallisesti hyväksytympää kiiruhtaa kieltämään olevansa feministi, en todellakaan hyi olkoon älä nimittele, minusta on suunnattoman virkistävää törmätä johonkuhun, joka ylväästi nimittää itseään paitsi feministiksi myös tiukkapipoiseksi sellaiseksi.
Ne, jotka tuntevat minut, tietävät joviaalin hassuttelijan olevan minulle silkka rooliasu, johon sonnustaudun halutessani olla hieman lähestyttävämpi, mukavampi, helpompi käsitellä. Sisimmässäni olen silti minulle tärkeiden asioiden äärellä yhä se kahdeksanvuotias tosikko, joka sai raivokohtauksen tehdessään Hevoshullun humoristiseksi tarkoitettua testiä ymmärtämättä sitä huumoriksi, kai mä olisin vastannut tähän jotenkin hauskasti jos olisin tiennyt ettei tää oo mikään oikee! Toisin sanoen aika vähän jaksan nauraa sovinismille, patriarkaatille ja sen ylläpitämille valtarakenteille, eikä minua enää nykyään useinkaan huvita painaa havaitsemiani edellämainittujen ilmiöiden räikeitä esiintymiä villaisella. Ei maailma muutu jos sitä ei muuteta.
Eikä nyt pidä ymmärtää väärin, huumori ja leikkisyys yleisesti ovat minulle aivan elimellisen tärkeitä arvoja elämässä ja ihmissuhteissani. Se, mikä sitten kulloinkin ketäkin naurattaa ja miksi, onkin sitten paljon monitahoisempi keskustelu.
Mitä yritän tässä siis sanoa on, että oma piponikin istuu sangen napakasti, mutta jostain ihmeen syystä yhäkin vaivaudun tätä faktaa peittelemään. (Se, meneekö savuverhoni läpi keneltäkään mistään mitään ymmärtävältä, onkin sitten kokonaan toinen tarina.) Tästä syystä ilahdun pidäkkeettömästi, kun joku tohtii kursailematta ilmoittaa edustavansa kanssani samaa lajiketta näiltä osin.
Tässä kannanotossaan Minja Koskela kiteyttää mielestäni kaiken olennaisen siitä, miksi tässä päivässä jokaisen, ihan jokaisen mutta etenkin jokaisen naisen, tulisi olla feministi:
”Naiseus on minulle poliittinen positio. En käyttäydy tietyllä tavalla, koska olen nainen. Mutta minua kohdellaan tietyllä tavalla, koska minua pidetään naisena.”
Ja se intersektionaalisuus, siinäkin on yksinkertaistettuna kyse ihan vain tästä:
”Kuunnellaan niitä, joita ei ole kuunneltu. Ollaan tietoisia omista etuoikeuksista ja koetetaan tehdä niitä näkyviksi.”
Kiitos Hesarin artikkelin päädyin Koskelan blogiin ja sieltä edelleen Jeminan blogiin - ja yhtäkkiä olin jälleen niissä vuosissa kun uusia, kiinnostavia ja hyvinkirjoitettuja blogeja tuntui löytyvän viikoittain.
Oivaltaviin iskulauseisiin mieltyneenä tahtoisin kovasti istuttaa Viikon sloganin osaksi myös omia bloggauskäytäntöjäni.
12.11.2017
Jyrki ja aivopieruverkkarit
Perjantaina törmäsin muuan Facebook-kaverini jakamana Jyrki Lehtolan kolumniin Pirkko Arstilan kohukolumnista (pullea takamus ja salainen sola, muistattehan?). Olen useinkin reaktioissani sangen kärkäs ja jarruttelematon, pääni sisällä vähintäänkin, mutta tämä ulostulo kippasi kuppini kumolleen aivan kerta kaikkiaan. Olen nyt muutaman päivän yrittänyt hengitellä ja ottaa etäisyyttä ja saada sanoiksi sitä, miksi reaktioni oli niin veretseisauttava - oikeasti, maailmani pimeni hetkellisesti täysin verenpaineeni ottaessa sellaiset jengat lukukokemuksesta. Olen useinkin sangen eri mieltä ikääntyvien (mies)kolumnistien kanssa asioita (ja toivon hartaasti, että uusia kiinnittäessään päätoimittajilla ei enää menisi niin kovin taajaan älyllinen terävyys ja ja halpahintainen ilkeys sekaisin aivoissaan) - tuhahtelen useinkin lievästi kimpaantuneena Facebook-kaverieni linkkijaoille (toki etenkin lähinnä niiden, jotka eivät vaikuta oman suloisen lähikuplani tuntumassa). Miksi nyt siis tajunnanmenetys ja täydellinen kilahdus olivat aivan ovella?
Ensinnäkin on ihan uskomattoman löysää, typerää ja kunnianhimotonta journalismia käyttää sananvapauskorttia tässä yhteydessä. Pirkko Arstilalla on yhä edelleen lain turvaama oikeus olla haluamaansa mieltä ja kirjoitella siitä mihin ikinä parhaaksi näkee. Valtiovalta ei Suomessa hänen ajatuksiaan tai tekstejään etukäteen sensuroi silkan typeryyden poisseulomiseksi (laittomuudet olisivat toki asia erikseen ja niistähän tässä ei ole kysymys alkuunkaan, rakkaat saivartelijat); hän ei varmasti joudu karsseriin tai viranomaistarkkailuun kirjoittelunsa vuoksi, eikä hänen henkensä ole (ainakaan valtiovallan taholta) näistä toimista uhattuna.
Sananvapaus ei ole yhtä kuin julkaisupakko. Jos ET-lehti asiaa tarkemmin revaluoituaan (tai ehkä tutustuttuaan Arstilan kolumniin kerta kaikkiaan ensimmäistä kertaa, mistä minä tiedän miten heidän kustannustoimittajuutensa toimii) toteaa, etteivät Arstilan näkemykset edusta heidän arvojaan ja maailmankuvaansa ja päättää sen vuoksi poistaa kolumnin sivuiltaan, ei sillä ole sananvapauden kanssa mitään tekemistä.
Sananvapauden nimissä henkilö, esim. Arstila saa ajatella, olla mieltä ja kirjoittaa näistä valitsemallaan julkaisualustalla. Sananvapauden nimissä julkaisualusta, esim. ET-lehti, saa päättää, millaista maailmankuvaa ja millaisia arvoja haluaa edustaa, ja sen nojalla sensoroida (huom! Tämä on eri sana kuin sensurointi eikä edes tarkoita samaa! Yksi kirjain, iso ero, ajatella!) julkaisemaansa sisältöä. Sananvapauden nimissä sosiaalisen median kiivastujat voivat ottaa kipinää sydäntään lähellä olevasta aiheesta ja purkaa tuntojaan nettiin (disclaimattakoon tässä myös oitis, etten missään nimessä hyväksy henkilöön menevää parjausta saati vihapuhetta, tapahtui se omalla nimellä omalla sosiaalisen median tilillä tai nimimerkin turvin internetin keskustelupalstalla tai kommenttiosiossa. Piste.).
Yhteistä kaikille edellämainituille on, sananvapauden nimissä, että kukin joutuu kantamaan vastuun ratkaisustaan.
Toista pointtiani varten pitää hiukan pohjustaa. Kestäkää kanssani.
Kesällä päivänvalon näki Jay Z:n viimeisin albumi 4:44, joka tuoreeltaan oli voimasoitossa Radio Helsingin viikon levynä - syy, miksi ylipäänsä tiedän koko kiekosta yhtään mitään, sillä Jay Z:n tuotannon ei voida väittää kuuluvan ns. musiikillisen ydinosaamisalueeni piiriin. Levyn nimikappaleessa on kohta, jossa sanotaan näin:
Tämä ei ole ensi kerta kun kuulen tämänkaltaisen väittämän: että vasta itseensä läheisessä suhteessa olevan olennon (oman äidin, sisaren tai, kuten tässä, tyttären) kautta yksilö pystyy asettumaan sen verran toisen yksilön kenkiin, että kykenee arvioimaan omaa toimintaansa tätä toista yksilöä kohtaan. Eli siis: olen ollut karmea naissankari ja kohdellut monia, myös sinua, kultaseni, huonosti. Mutta nyt, kun oma tyttäreni syntyi maailmaan, ymmärrän, millainen ihmishirviö olen ollut ja että älyttömän huonosti olen tehnyt, sori siitä.
Tämä on asia, jota minun on tolkuttoman vaikea ymmärtää. Onko empatia tosiaan niin pois muodista, että toista ihmistä on näin vaikea nähdä yksilönä - ilman, että pitää mennä sillä lailla yhteismaan kautta että "entä jos joku tekisi mun tyttärelleni näin ni oisko ok"? Olen myös sitä koulukuntaa, että haluan ajatella sukupuolen vain yhtenä attribuuttina lukuisten persoonaani määrittävien seikkojen joukossa. Minusta sukupuoli ei suinkaan ole se iso definitiivinen seikka, joka erottaa minut noin puolesta maailman muusta väestöstä ja heidän perustunteistaan merkittävällä tavalla. Tarkoitan tällä sitä, että jos tekee mieli sikailla, kannattaa ihan ensimmäisenä miettiä, miltä tuntuisi jos itse olisikin sikailun kohde - ja vetää se johtopäätös, että tuon ajatuksen herättämällä tunteella saattaa olla heijastuspintaa myös siinä toisessa hahmossa jota kohtaan oli ryhtymässä sikailemaan - ja sitten tehdä ratkaisunsa tämä mielessä pitäen.
Kamoon, ihmisiähän tässä ollaan kaikki.
Mitä tekemistä tällä ranttaamisella siis on Jyrkin ja tuon kolumnin jaon kanssa? Jyrkin kanssa ei ilmeisesti mitään, sillä vaikuttaa siltä, että hänen tapauksessaan tällaista Jay Z -heräämistä ei ole vielä(kään) tullut. Joutua arvostelevan katseen kohteeksi ruokakaupassa käydessään, oletuksena että naisen pukeutumisen ja ulkonäöllisten valintojen tulisi aina ensisijaisesti olla heteromiestä ja hänen silmäänsä miellyttäviä - päätyä sitten kolumnin aiheeksi lehteen ulkonäköineen, pulleine takamuksineen ja salaisine solineen. Pirkolta se oli vain huonoa tilannetajua ja ikiaikaisen ulkonäköfasisimin uusintamista, minkä lisäksi toki itsensä korottamista tuon kassajonossa nähdyn objektin yläpuolelle, vähintäänkin tyylillisesti. Mutta jos Jyrki Lehtola ei tähän ikään ja elämänkokemukseen pysty ymmärtämään, miksi a) alkuperäisestä kolumnista nousi äläkkä ja b) noussut äläkkä oli tärkeä ja sen seurauksena tapahtunut alkuperäisen kolumnin poisveto tarpeellinen linjanveto, hän on varmaankin elänyt niin pitkään pää niin syvällä omassa kuplassaan, ettei sitä enää käy pelastaminen.
Ensinnäkin on ihan uskomattoman löysää, typerää ja kunnianhimotonta journalismia käyttää sananvapauskorttia tässä yhteydessä. Pirkko Arstilalla on yhä edelleen lain turvaama oikeus olla haluamaansa mieltä ja kirjoitella siitä mihin ikinä parhaaksi näkee. Valtiovalta ei Suomessa hänen ajatuksiaan tai tekstejään etukäteen sensuroi silkan typeryyden poisseulomiseksi (laittomuudet olisivat toki asia erikseen ja niistähän tässä ei ole kysymys alkuunkaan, rakkaat saivartelijat); hän ei varmasti joudu karsseriin tai viranomaistarkkailuun kirjoittelunsa vuoksi, eikä hänen henkensä ole (ainakaan valtiovallan taholta) näistä toimista uhattuna.
Sananvapaus ei ole yhtä kuin julkaisupakko. Jos ET-lehti asiaa tarkemmin revaluoituaan (tai ehkä tutustuttuaan Arstilan kolumniin kerta kaikkiaan ensimmäistä kertaa, mistä minä tiedän miten heidän kustannustoimittajuutensa toimii) toteaa, etteivät Arstilan näkemykset edusta heidän arvojaan ja maailmankuvaansa ja päättää sen vuoksi poistaa kolumnin sivuiltaan, ei sillä ole sananvapauden kanssa mitään tekemistä.
Sananvapauden nimissä henkilö, esim. Arstila saa ajatella, olla mieltä ja kirjoittaa näistä valitsemallaan julkaisualustalla. Sananvapauden nimissä julkaisualusta, esim. ET-lehti, saa päättää, millaista maailmankuvaa ja millaisia arvoja haluaa edustaa, ja sen nojalla sensoroida (huom! Tämä on eri sana kuin sensurointi eikä edes tarkoita samaa! Yksi kirjain, iso ero, ajatella!) julkaisemaansa sisältöä. Sananvapauden nimissä sosiaalisen median kiivastujat voivat ottaa kipinää sydäntään lähellä olevasta aiheesta ja purkaa tuntojaan nettiin (disclaimattakoon tässä myös oitis, etten missään nimessä hyväksy henkilöön menevää parjausta saati vihapuhetta, tapahtui se omalla nimellä omalla sosiaalisen median tilillä tai nimimerkin turvin internetin keskustelupalstalla tai kommenttiosiossa. Piste.).
Yhteistä kaikille edellämainituille on, sananvapauden nimissä, että kukin joutuu kantamaan vastuun ratkaisustaan.
Toista pointtiani varten pitää hiukan pohjustaa. Kestäkää kanssani.
Kesällä päivänvalon näki Jay Z:n viimeisin albumi 4:44, joka tuoreeltaan oli voimasoitossa Radio Helsingin viikon levynä - syy, miksi ylipäänsä tiedän koko kiekosta yhtään mitään, sillä Jay Z:n tuotannon ei voida väittää kuuluvan ns. musiikillisen ydinosaamisalueeni piiriin. Levyn nimikappaleessa on kohta, jossa sanotaan näin:
Look, I apologize, often womanize
Took for my child to be born
To see through a woman's eyes
Tämä ei ole ensi kerta kun kuulen tämänkaltaisen väittämän: että vasta itseensä läheisessä suhteessa olevan olennon (oman äidin, sisaren tai, kuten tässä, tyttären) kautta yksilö pystyy asettumaan sen verran toisen yksilön kenkiin, että kykenee arvioimaan omaa toimintaansa tätä toista yksilöä kohtaan. Eli siis: olen ollut karmea naissankari ja kohdellut monia, myös sinua, kultaseni, huonosti. Mutta nyt, kun oma tyttäreni syntyi maailmaan, ymmärrän, millainen ihmishirviö olen ollut ja että älyttömän huonosti olen tehnyt, sori siitä.
Tämä on asia, jota minun on tolkuttoman vaikea ymmärtää. Onko empatia tosiaan niin pois muodista, että toista ihmistä on näin vaikea nähdä yksilönä - ilman, että pitää mennä sillä lailla yhteismaan kautta että "entä jos joku tekisi mun tyttärelleni näin ni oisko ok"? Olen myös sitä koulukuntaa, että haluan ajatella sukupuolen vain yhtenä attribuuttina lukuisten persoonaani määrittävien seikkojen joukossa. Minusta sukupuoli ei suinkaan ole se iso definitiivinen seikka, joka erottaa minut noin puolesta maailman muusta väestöstä ja heidän perustunteistaan merkittävällä tavalla. Tarkoitan tällä sitä, että jos tekee mieli sikailla, kannattaa ihan ensimmäisenä miettiä, miltä tuntuisi jos itse olisikin sikailun kohde - ja vetää se johtopäätös, että tuon ajatuksen herättämällä tunteella saattaa olla heijastuspintaa myös siinä toisessa hahmossa jota kohtaan oli ryhtymässä sikailemaan - ja sitten tehdä ratkaisunsa tämä mielessä pitäen.
Kamoon, ihmisiähän tässä ollaan kaikki.
Mitä tekemistä tällä ranttaamisella siis on Jyrkin ja tuon kolumnin jaon kanssa? Jyrkin kanssa ei ilmeisesti mitään, sillä vaikuttaa siltä, että hänen tapauksessaan tällaista Jay Z -heräämistä ei ole vielä(kään) tullut. Joutua arvostelevan katseen kohteeksi ruokakaupassa käydessään, oletuksena että naisen pukeutumisen ja ulkonäöllisten valintojen tulisi aina ensisijaisesti olla heteromiestä ja hänen silmäänsä miellyttäviä - päätyä sitten kolumnin aiheeksi lehteen ulkonäköineen, pulleine takamuksineen ja salaisine solineen. Pirkolta se oli vain huonoa tilannetajua ja ikiaikaisen ulkonäköfasisimin uusintamista, minkä lisäksi toki itsensä korottamista tuon kassajonossa nähdyn objektin yläpuolelle, vähintäänkin tyylillisesti. Mutta jos Jyrki Lehtola ei tähän ikään ja elämänkokemukseen pysty ymmärtämään, miksi a) alkuperäisestä kolumnista nousi äläkkä ja b) noussut äläkkä oli tärkeä ja sen seurauksena tapahtunut alkuperäisen kolumnin poisveto tarpeellinen linjanveto, hän on varmaankin elänyt niin pitkään pää niin syvällä omassa kuplassaan, ettei sitä enää käy pelastaminen.
7.11.2017
Tiptoe through our shiny city with our diamond slippers on
Eilen olin sattumalta keskustassa auringonlaskun aikaan. Koko päivä oli ollut pilviin kietoutunut ja hikisen tennissukan värinen, mutta äkkiä kello neljä taivas Lasipalatsin takana loimotti anilliinina. Jäin ratikasta pois yhtä pysäkkiä aiemmin ja ylitin kävellen Bulevardia, kun aika pysähtyi. Jalankulkijat jäivät keskelle vilkasta risteystä raiteiden väliin kuvaamaan Länsirannan yllä liekehtivää horisonttia. Kaikki punaisen, oranssin ja keltaisen sävyt roihusivat ympärillä niin intensiivisinä, että tunsin astuneeni suoraan mukulakiviltä johonkin toiseen ulottuvuuteen. Maaginen valo heijastui vielä märkänä kiiltelevästä kadusta, talojen ikkunoista, muutamiin puihin unohtuneista kellastuneista lehdistä. Eikä yksikään auto töötännyt.
Kymmenen minuutin kuluttua pimeys oli jo laskeutunut, ja Instagram täyttynyt sadoista tulenkarvaisista tunnelmapaloista.
Tänään kotimatkalla näin äkkiä auton, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Joudutin askeleitani saadakseni tieni kohtaamaan sen kanssa, nähdäkseni, kuka sitä ajoi. Viimeiset metrit jo melkein juoksin, mutta fyysisellä rasituksella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten hurjasti sydän reuhtoi kylkiluita vasten.
Eikä hahmo autossa kuitenkaan ollut se, jonka pelkäsin sen olevan.
Miksi ihmisen muisti on niin epäreilu ja julma? Miksei se muistuta kaikesta siitä ikävästä, pitkistä hiljaisista illoista ja aamuista joina ei keksi yhtään syytä nousta sängystä, epävarmuudesta ja surusta? Tuhannesta petetystä lupauksesta ja siitä kaiuttomasta äänestä joka syntyy, kun minuus vähitellen murenee, miten omasta ytimestään on valmis tinkimään palan kerrallaan niin, ettei lopulta enää tunnista itseään eikä sitä, miten tilanteeseen oikein päätyikään?
Voiko olla niin, että jollakulla on näin suuri valta minuun - aina?
Elämässäni on paraikaa meneillään niin monta jännittävää tilannetta, etten useimpina päivinä tiedä miten päin olisin. Lisää jännittävyyksiä odottaa kulman takana, valmiina jonossa kuin dominopalikat: jos se avainpalikka kellahtaisi eteenpäin, seurauksena olisi huikea vyöry, ja sen jäljiltä maailma ehkä aivan eri asennossa.
Lukuisista luonteenpiirteistäni kärsivällisyys ei koskaan ole ollut se määräävin. Miten tässä on tarkoitus jaksaa odotella?
Kymmenen minuutin kuluttua pimeys oli jo laskeutunut, ja Instagram täyttynyt sadoista tulenkarvaisista tunnelmapaloista.
Tänään kotimatkalla näin äkkiä auton, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Joudutin askeleitani saadakseni tieni kohtaamaan sen kanssa, nähdäkseni, kuka sitä ajoi. Viimeiset metrit jo melkein juoksin, mutta fyysisellä rasituksella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten hurjasti sydän reuhtoi kylkiluita vasten.
Eikä hahmo autossa kuitenkaan ollut se, jonka pelkäsin sen olevan.
Miksi ihmisen muisti on niin epäreilu ja julma? Miksei se muistuta kaikesta siitä ikävästä, pitkistä hiljaisista illoista ja aamuista joina ei keksi yhtään syytä nousta sängystä, epävarmuudesta ja surusta? Tuhannesta petetystä lupauksesta ja siitä kaiuttomasta äänestä joka syntyy, kun minuus vähitellen murenee, miten omasta ytimestään on valmis tinkimään palan kerrallaan niin, ettei lopulta enää tunnista itseään eikä sitä, miten tilanteeseen oikein päätyikään?
Voiko olla niin, että jollakulla on näin suuri valta minuun - aina?
Elämässäni on paraikaa meneillään niin monta jännittävää tilannetta, etten useimpina päivinä tiedä miten päin olisin. Lisää jännittävyyksiä odottaa kulman takana, valmiina jonossa kuin dominopalikat: jos se avainpalikka kellahtaisi eteenpäin, seurauksena olisi huikea vyöry, ja sen jäljiltä maailma ehkä aivan eri asennossa.
Lukuisista luonteenpiirteistäni kärsivällisyys ei koskaan ole ollut se määräävin. Miten tässä on tarkoitus jaksaa odotella?
2.11.2017
Itse en käy uimahallissa
Aina toisinaan itsensä altistaa kulttuurielämykselle, josta ei tiedä etukäteen juuri mitään. Eilen lähdin äidin seuraksi KOM-teatteriin katsomaan Koko Suomi vihaa -nimistä "ihanaa musiikkivihoittelua". Esityksen nimi ja etenkin alaotsikko toivat mieleen UIT:n hassuttelut ja kaikki muut kotimaiset puskafarssit, enkä odottanut liikoja. Tarkistin etukäteen esiintyjien nimet (en tuntenut heistä yhtäkään) sekä esityksen keston (1 h 20 min, sen verran jaksaa kyllä katsoa pakon edessä vaikka Timo Koivusalon elokuvaa).
KOM-aulanäyttämö oli tosiaankin KOMin aula, sisustettuna eräänlaiseksi näyttämöksi portaikkoineen päivineen. Noin pienessä, stetsonmenetelmin arvioiden ehkä 50 henkeä vetävässä katsomossa aina vähän jännittää, että entä jos tämä onkin taas sitä muodikasta immersiivistä teatteria ja entä jos pitää osallistua jotenkin, nousta ylös vaikka ja jotain tanssia hetkuttaa esimerkiksi. Hirveän kiusallista.
(Paljastan, vähän piti osallistua. Mutta tosi vähän, eikä sekään edellyttänyt edes penkistä kohottautumista. Helposti meni, oli ok.)
Kuten sanottua, odotukset olivat matalalla ja mieli epäileväinen. Mutta teos, sepä olikin huikaiseva: se oli älyttömän hauska ja mielettömän koskettava, yhtä aikaa kuten parhaat kokemukset ovat. Taustamateriaalin toimitus oli timanttista ja toteutus oivaltavaa. Eri tarinat ja tunnetilat oli rytmitetty kyllin ilmavasti ja turhia puskematta; siirtymät tunnetilasta toiseen olivat hienovaraisia ja luontevia, vailla pakottamista ja väkivaltaisia repäisyjä. (Vain joulukohtausta olisi minusta voinut aavistuksen tiivistää.) Näyttelijäntyö oli täsmällistä ja kyllin vähäeleistä sekin: vaikka monessa kohtauksessa luotiin äärimmäisen tunnistettavia, jopa samaistuttavia hahmoja, ei niissä ollut mitään liioiteltua tai sketsimäistä, halpahintaista piirteiden paisuttelua ja helppojen naurujen lypsämistä.
Esityksen teemana on vihapuhe, ja käsikirjoitus on laadittu viimekesäisten "vihaklinikoiden" sekä asiantuntijahaastattelujen pohjalta. Ihmisiä, keitä vain, pyydettiin soittamaan Vihapuhelimeen, tai lähettämään sähköpostia vihapostilaatikkoon, tai tulemaan vaikkapa Turun torille vihakojuun kahville - ja kertomaan siitä, mitä vihaavat ja miksi. Esitykseen näistä on koostettu monologeja, musiikkikappaleita ja sketsejä, joita Anna, Oona ja Laura Airola sekä Ilkka Tolonen tulkitsevat.
Monet kiukun kohteet tuotiin julki suoraan: ihmiset jotka eivät tervehdi, vesipulloa mukanaan kanniskelevat aikuiset, roskaajat, julkisten vessojen törkyisyys. Jotkut taas implikoitiin kohtauksissa, joissa tunnistettavat pienoismaailmat avautuivat ja vihaamiseen samaistui vaivattomasti: erilaisten palveluautomaattien palvelun ja epäkuntoon menemisen kohteeksi joutuminen, koulukiusaajat, työvoimatoimistossa asioiminen.
Sitten olivat ne kohtaukset, joita katsoessa sydän oli pakahtua. Lastaan vihaavan naisen laulu En tiedä miksi vihaan häntä, "vielä yli kymmenen vuotta pitää jaksaa, kunpa kuolisin ennen sitä". Ilkka Tolosen rintasyöpäpotilaan monologi, "kyllä mä haluan vielä kuolinvuoteellakin tietää mitä mun kavereille kuuluu". Ja lopulta Oona Airolan tyylikäs yksinäinen rouva, jonka vähittäinen romahtaminen kuristi kurkkua vielä pitkään jälkikäteenkin.
Ihmiset ja niiden vihanaiheet, niin tunnistettavina ja inhimillisyydessään liikuttavina.
(Olisin tässä kernaasti vähän mainostanut, että menkää ihmiset näkemään tämä, ensi viikollakin vielä kolme esitystä. Mutta kas, ne taitavatkin kaikki olla jo loppuunmyydyt. Harmin paikka.)
KOM-aulanäyttämö oli tosiaankin KOMin aula, sisustettuna eräänlaiseksi näyttämöksi portaikkoineen päivineen. Noin pienessä, stetsonmenetelmin arvioiden ehkä 50 henkeä vetävässä katsomossa aina vähän jännittää, että entä jos tämä onkin taas sitä muodikasta immersiivistä teatteria ja entä jos pitää osallistua jotenkin, nousta ylös vaikka ja jotain tanssia hetkuttaa esimerkiksi. Hirveän kiusallista.
(Paljastan, vähän piti osallistua. Mutta tosi vähän, eikä sekään edellyttänyt edes penkistä kohottautumista. Helposti meni, oli ok.)
Kuten sanottua, odotukset olivat matalalla ja mieli epäileväinen. Mutta teos, sepä olikin huikaiseva: se oli älyttömän hauska ja mielettömän koskettava, yhtä aikaa kuten parhaat kokemukset ovat. Taustamateriaalin toimitus oli timanttista ja toteutus oivaltavaa. Eri tarinat ja tunnetilat oli rytmitetty kyllin ilmavasti ja turhia puskematta; siirtymät tunnetilasta toiseen olivat hienovaraisia ja luontevia, vailla pakottamista ja väkivaltaisia repäisyjä. (Vain joulukohtausta olisi minusta voinut aavistuksen tiivistää.) Näyttelijäntyö oli täsmällistä ja kyllin vähäeleistä sekin: vaikka monessa kohtauksessa luotiin äärimmäisen tunnistettavia, jopa samaistuttavia hahmoja, ei niissä ollut mitään liioiteltua tai sketsimäistä, halpahintaista piirteiden paisuttelua ja helppojen naurujen lypsämistä.
Esityksen teemana on vihapuhe, ja käsikirjoitus on laadittu viimekesäisten "vihaklinikoiden" sekä asiantuntijahaastattelujen pohjalta. Ihmisiä, keitä vain, pyydettiin soittamaan Vihapuhelimeen, tai lähettämään sähköpostia vihapostilaatikkoon, tai tulemaan vaikkapa Turun torille vihakojuun kahville - ja kertomaan siitä, mitä vihaavat ja miksi. Esitykseen näistä on koostettu monologeja, musiikkikappaleita ja sketsejä, joita Anna, Oona ja Laura Airola sekä Ilkka Tolonen tulkitsevat.
Monet kiukun kohteet tuotiin julki suoraan: ihmiset jotka eivät tervehdi, vesipulloa mukanaan kanniskelevat aikuiset, roskaajat, julkisten vessojen törkyisyys. Jotkut taas implikoitiin kohtauksissa, joissa tunnistettavat pienoismaailmat avautuivat ja vihaamiseen samaistui vaivattomasti: erilaisten palveluautomaattien palvelun ja epäkuntoon menemisen kohteeksi joutuminen, koulukiusaajat, työvoimatoimistossa asioiminen.
Sitten olivat ne kohtaukset, joita katsoessa sydän oli pakahtua. Lastaan vihaavan naisen laulu En tiedä miksi vihaan häntä, "vielä yli kymmenen vuotta pitää jaksaa, kunpa kuolisin ennen sitä". Ilkka Tolosen rintasyöpäpotilaan monologi, "kyllä mä haluan vielä kuolinvuoteellakin tietää mitä mun kavereille kuuluu". Ja lopulta Oona Airolan tyylikäs yksinäinen rouva, jonka vähittäinen romahtaminen kuristi kurkkua vielä pitkään jälkikäteenkin.
Ihmiset ja niiden vihanaiheet, niin tunnistettavina ja inhimillisyydessään liikuttavina.
"Työryhmämme empiirisen tutkimuksen mukaan ihmiset vihaavat eniten omaa vittumaista elämäänsä, sairauksia, rikkinäiästä mopoa, köyhyyttä, vanhuutta ja kuolemaa. Lyhyttä kesää, naistentanssien puutetta, migrin käännytyspäätöksiä ja armotonta maailmaa."
(Olisin tässä kernaasti vähän mainostanut, että menkää ihmiset näkemään tämä, ensi viikollakin vielä kolme esitystä. Mutta kas, ne taitavatkin kaikki olla jo loppuunmyydyt. Harmin paikka.)
27.10.2017
Lost in the Supermarket
Minä en pidä ruokakaupassa käymisestä. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että käyn kaupassa useimmiten väsyneenä, nälkäisenä ja kiireessä, säntään sisään ja yritän selviytyä ulos mahdollisimman pikaisesti. Ei siis ole lainkaan tavatonta, että puolet hankinnoistani jää suorittamatta, kun en muista mitä piti ostaa (kyllä, käytän muistilappuja), en pääse koskaan kaupassa niin pitkälle että saisin tarvitsemani tai sitten en löydä kaikkea kyllin kätevästi, turhaudun, kiivastun ja poistun.
Kas näin aikuinen pyörittää talouttaan.
Kaikkein hirveintä kuitenkin on, kun on pakotettu asioimaan vieraassa ruokakaupassa. Ensinnäkin: mikähän vitun homma on se, etteivät tuotteet tai tuoteryhmät edes saman ryhmän myymälöissä ole mitenkään yhteismitallisessa muodostelmassa? Että kun yhdessä puodissa vaikkapa nyt keksit ovat siellä ihan perukoilla, takaseinustan hyllyillä, niin toisaalla ne sitten ovatkin keskellä jotain ateriaratkaisu- ja kuivamuonahyllyköitä? Ja kun yhdessä paikassa pyykinpesuaineet tulevat maustehyllyn jälkeen, niin toisessa ne sitten ovatkin ihan kokonaan omassa siivessään, jossain puolen kilometrin päässä kaikesta muusta? Juotavat Skyrit: jugurttihyllyssä vai välipalatuotteiden osastolla? Ehkä jossain ihan muualla? Ikinä et voi tietää!
Kokonaan oma hampaidenkiristelyn aiheensa on sitten se, miten lähikaupassani muutettiin taannoin hyllyjärjestystä ja samalla pilattiin melkein minun elämäni: miten on niin, että esimerkiksi pellavansiemenrouhe on jauhojen, suurimoiden ja leivontatarvikkeiden kanssa samalla käytävällä, mutta kokonaiset pellavansiemenet puolestaan pähkinöiden seurassa muutama käytävä toisaanne? MITENN
Eikä seuraavassa kaupassa tietenkään ole mitään takeita siitä, mistä moisia kannattaisi edes alkaa etsiä.
Olisiko liian vaikeaa tehdä näihin edes jotain suunnitelmaa? Vaikka järkeenkäymätöntäkin mutta edes samalla lailla absurdia joka liikkeeseen?
Toinen valituksenaiheeni koskee erityisesti S-ryhmän ruokakauppojen surkeita makeisvalikoimia. Olin terveyssyistä pakotettu vierottautumaan salmiakista ja lakritsista jo jokin aika sitten, mikä luonnollisesti huononsi elämänlaatuani merkittävästi. Sittemmin jouduin opettelemaan hedelmä- ja toffeemakeisten käytön, sillä muuten on mahdoton yrittää syödä noin kahtasataa grammaa makeisia päivittäin, kuten tavoitteeni on. Mikään ei tietenkään voi korvata mustia suolaisia nameja, mutta olen silti onnistunut löytämään muutamia ihan ookoita korvikkeita: siniset Mariannet (joiden oikea nimi on tietysti Marimint mutta jota ei jostain syystä enää käytetä) sekä Tsinuskitoffee (jonka oikea nimi puolestaan on Kultatoffee, jota ei myöskään tuntemattomasta syystä enää käytetä). Kumpaakaan näistä ei saa pussimuotoisena mistään S-kaupasta. Oikeasti mistään oikeasti ikinä. Onneksi jälkimmäistä tarjoillaan myös patukkamuodossa ja niitä sentään saa melkein jokaisesta Alepastakin.
Eikä Roobertin Herkku kai ikinä laajenna Kallioon.
Muita asioita, joista olen saanut sisäisiä silakkakohtauksia tänään:
- ihmisruuhkassa edessä päämäärättömästi maleksivat ihmiset
- liukuportaiden eteen pööpöilemään pysähtyvät ihmiset
- typeriä ja kuluneita puujalkoja suurieleisesti hauskoina juttuina kertovat ihmiset
- puolivillaisia, puoliväliin ajateltuja ja punnitsemattomia mutta tavattoman jyrkkiä mielipiteitä esittävät ihmiset ("Nykynuoret ei enää edes tiedä, milloin Suomella on itsenäisyyspäivä! Telkkarista näin yhessä ohjelmassa, ei ne tiedä!" "Siis mitä ohjelmaa sä oikein olet katsonut?" "No sitä Paratiisihotellia.")
- ihmiset
Ängh.
Kas näin aikuinen pyörittää talouttaan.
Kaikkein hirveintä kuitenkin on, kun on pakotettu asioimaan vieraassa ruokakaupassa. Ensinnäkin: mikähän vitun homma on se, etteivät tuotteet tai tuoteryhmät edes saman ryhmän myymälöissä ole mitenkään yhteismitallisessa muodostelmassa? Että kun yhdessä puodissa vaikkapa nyt keksit ovat siellä ihan perukoilla, takaseinustan hyllyillä, niin toisaalla ne sitten ovatkin keskellä jotain ateriaratkaisu- ja kuivamuonahyllyköitä? Ja kun yhdessä paikassa pyykinpesuaineet tulevat maustehyllyn jälkeen, niin toisessa ne sitten ovatkin ihan kokonaan omassa siivessään, jossain puolen kilometrin päässä kaikesta muusta? Juotavat Skyrit: jugurttihyllyssä vai välipalatuotteiden osastolla? Ehkä jossain ihan muualla? Ikinä et voi tietää!
Kokonaan oma hampaidenkiristelyn aiheensa on sitten se, miten lähikaupassani muutettiin taannoin hyllyjärjestystä ja samalla pilattiin melkein minun elämäni: miten on niin, että esimerkiksi pellavansiemenrouhe on jauhojen, suurimoiden ja leivontatarvikkeiden kanssa samalla käytävällä, mutta kokonaiset pellavansiemenet puolestaan pähkinöiden seurassa muutama käytävä toisaanne? MITENN
Eikä seuraavassa kaupassa tietenkään ole mitään takeita siitä, mistä moisia kannattaisi edes alkaa etsiä.
Olisiko liian vaikeaa tehdä näihin edes jotain suunnitelmaa? Vaikka järkeenkäymätöntäkin mutta edes samalla lailla absurdia joka liikkeeseen?
Toinen valituksenaiheeni koskee erityisesti S-ryhmän ruokakauppojen surkeita makeisvalikoimia. Olin terveyssyistä pakotettu vierottautumaan salmiakista ja lakritsista jo jokin aika sitten, mikä luonnollisesti huononsi elämänlaatuani merkittävästi. Sittemmin jouduin opettelemaan hedelmä- ja toffeemakeisten käytön, sillä muuten on mahdoton yrittää syödä noin kahtasataa grammaa makeisia päivittäin, kuten tavoitteeni on. Mikään ei tietenkään voi korvata mustia suolaisia nameja, mutta olen silti onnistunut löytämään muutamia ihan ookoita korvikkeita: siniset Mariannet (joiden oikea nimi on tietysti Marimint mutta jota ei jostain syystä enää käytetä) sekä Tsinuskitoffee (jonka oikea nimi puolestaan on Kultatoffee, jota ei myöskään tuntemattomasta syystä enää käytetä). Kumpaakaan näistä ei saa pussimuotoisena mistään S-kaupasta. Oikeasti mistään oikeasti ikinä. Onneksi jälkimmäistä tarjoillaan myös patukkamuodossa ja niitä sentään saa melkein jokaisesta Alepastakin.
Eikä Roobertin Herkku kai ikinä laajenna Kallioon.
Muita asioita, joista olen saanut sisäisiä silakkakohtauksia tänään:
- ihmisruuhkassa edessä päämäärättömästi maleksivat ihmiset
- liukuportaiden eteen pööpöilemään pysähtyvät ihmiset
- typeriä ja kuluneita puujalkoja suurieleisesti hauskoina juttuina kertovat ihmiset
- puolivillaisia, puoliväliin ajateltuja ja punnitsemattomia mutta tavattoman jyrkkiä mielipiteitä esittävät ihmiset ("Nykynuoret ei enää edes tiedä, milloin Suomella on itsenäisyyspäivä! Telkkarista näin yhessä ohjelmassa, ei ne tiedä!" "Siis mitä ohjelmaa sä oikein olet katsonut?" "No sitä Paratiisihotellia.")
- ihmiset
Ängh.
17.10.2017
So I'm leaving you with the burden of proof and a strong case of reasonable doubt
Harvey Weinsteinin elämä ja teot sekä niiden julkitulon laukaisema #metoo-kampanja velloo somessa kiivaana. Osallistuin siihen itsekin, ja olen kiinnostuneena seurannut erilaisia aihetta koskettelevia kannanottoja sekä keskusteluja.
Aluksi pohdin, voinko edes osallistua kampanjaan puhtain sydämin. Ainoa mieleeni tullut selvä ahdistelutapaus oli, kun ollessani 17-vuotias osallistuin silloisen työpaikkani hampurilaisravintolan pikkujouluihin, ja kaikkein ylin esimieheni, ravintolapäällikkömme, kouraisi minua puolihuolimattomasti takapuolesta tanssilattialla. Että lasketaanko sitä sitten jos vaan kerran on käynyt, ja siitäkin on jo 20 vuotta aikaa, ja eihän se nyt oikeastaan mitään edes ollut, ehkä vahinko. Kunnes aloin muistaa yhtä ja toista: huorittelua, kiinnikäymisiä, painostamista - niitä maailman tavallisimpia juttuja, jotka omassakin mielessä ovat jo niin normalisoituneita ja parhain päin seliteltyjä, että niitä joutui erikseen kaivelemaan ja nimeämään aivojensa perukoilta.
Ja jos tätä oli hankalaa hahmottaa, kuinka vaikeaa onkaan tunnistaa henkistä pahoinpitelyä ja emotionaalista hyväksikäyttöä. Ei niitä perinteisimpiä tuntemattomien känniläisten solvauksia ja uhkailuja, vaan parisuhteessa tapahtuvaa hienovaraista vallankäyttöä, sitä vaikeasti ulkopuoliselle sanallistuvaa ja salavihkaisesti arkistuvaa julmuutta. Vähättelyä, mitätöimistä, yksinjättämistä. Valehtelua, pettämistä, kaiken kiistämistä kirkkain silmin. Sitä sellaista kun toinen sanoo että "en mä voi tietää nyt, haluanko enää huomenna olla sun kanssa", ja vaikka siinä hetkessä tietäisi sen olevan hirveän väärin ja askelmerkki sille, että nyt pitäisi viimeistään, ihan todella viimeistään lähteä ja lyödä ovi kiinni perässään eikä katsoa taakseen kertaakaan, sitä ei kuitenkaan lähde vaan jää, kauhusta laajennein sydämin odottamaan sitä kuuluisaa huomista.
Ja jäätyään syyttää itseään, soimaa ja parjaa, häpeää ja kaunistelee, koska ei osannut suojella itseään paremmin. Koska itse jätti itsensä heitteille.
Näiden myötä huomasin myös miettiväni, mistä tällaisen tunnistaa väkivallaksi - tai kvaalaako se siihen kategoriaan ensinnäkään. Että missä kohtaa yhden ihmisen tunteista tulee toisen ihmisen vastuualuetta, ja että eikö parisuhteesta ole kumpi tahansa koska tahansa vapaa lähtemään, ja että eikö jääminen olekin sen jääjän oma valinta, ja siten omaa tyhmyyttä? Mikä erottaa satunnaisen huonotuulisuuden ja suutuspäissään sanotun emotionaalisesta hyväksikäytöstä? (Sanoisin tähän viimeisimpään epätieteellisesti ja kyökkipsykologin arvosanalla että toistuvuus ja harkittuus; toisaalta en kyllä usko siihenkään, että riidan turvin saa sanoa mitä tahansa, ja riidan sopiminen sitten pyyhkii kaiken sanotun maan päältä, koska mähän nyt sanoin mitä sylki suuhun tuo kun olin niin raivona.)
Mutta: yhtä vähän kuin raiskaus on liian lyhyen hameen, humalan, reittivalinnan tai yhtään minkään muunkaan tekosyyn vika, aivan yhtä vähän on henkinenkään väkivalta kenenkään muun kuin väkivallan tekijän syytä. Luonnollisesti jokaisen tunteet - aivan kuten orgasmitkin - ovat lopulta jokaisen omalla vastuulla. Eroa on kuitenkin sillä, reagoiko henkilö A henkilön B sanomaan neutraaliin asiaan suhteettomalla tunnereaktiolla, vai pyrkiikö henkilö B tieten tahtoen satuttamaan henkilöä A sanomallaan.
Kuten varmasti olen aiemminkin maininnut, kävin viimeisimmän eroni tiimoilta jonkin aikaa terapiassa. Pyrin tällä välttämään sitä edellisen eroni, sen Suuren Eron aiheuttaman osasiin purkautumiseni, ja ehkä saamaan jotain käyttökelpoisia työkaluja tunnehommiin. Sen myötä ymmärsin taas paremmin Paulo Coelhon ja Dr. Philin valtavaa suosiota, sillä - kuinka ollakaan! - asiat, joita terapeuttini minulle kiteytti, eivät olleet uusia tai millään lailla tuikimullistavia. Tajunnanräjäyttäviä niistä teki se, että joku itseni ulkopuolelta kertoi minulle niitä ääneen: yksinkertaisia toteamuksia minusta ja elämästäni, summauksia, jotka nostivat näkyvilleni sen, mikä oli hautautunut kaiken muun tauhkan alle ja painunut unohduksiin.
Esimerkki: terapeuttini sanoi minua kuunneltuaan, että vaikuttaa siltä, että otan kovasti vastuuta itselleni kaikesta suhde-elämässäni tapahtuneesta. Vastasin tähän sietäväni hyvin huonosti ihmisiä, jotka ajelehtivat elämässään tekemättä ainuttakaan oikeaa valintaa itse, äimistellen heille vain tapahtuvia asioita ja yrittäen sitten selvitä niiden kanssa; että itse haluan ainakin olla aktiivisia valintoja tekevä yksilö, joka siten kantaa myös vastuun valinnoistaan.
"Sillä", terapeuttini sanoi, "on eroa, tapahtuuko sinulle asioita vai tekeekö joku niitä asioita sinulle."
Tästä on kyse.
Parisuhde on merkillinen juttu. Periaatteessahan sen kai ajatellaan romanttisesti perustuvan sille, että sen toisen toisten kanssa halutaan olla, koska sen kanssa on hyvä olla - toki variaatiot ja toteutukset ovat moninaiset, mutta karkeasti yksinkertaistettuna modernissa länsimaisessa parisuhteessa lie pohjimmiltaan kyse tästä. Että te olette yksikkö, yhdessä tarvittaessa vaikka koko muuta ihmiskuntaa vastaan; että teidän on luottamus, turvallisuus ja halu, toistaiseksi, amen; että vaikka maailma ympäriltä palaisi, se toinen ihminen olisi aina kompassin pohjoinen, eikä selviämiseen tarvittaisi muuta. (Pahoittelen jyrkän monogaamista näkökulmaani - tietoni polysuhteista ovat kuitenkin niin onnettomat, etten edes yritä lähteä soveltamaan tuntemiani lainalaisuuksia niihin tai väittää niistä jotain, mitä en mitenkään pysty tietämättömyyttäni perustelemaan.)
Että ihminen, jonka pitäisi olla se kaikkein lähin ja turvallisin, onkin se, joka alkaa puhkoa reikiä itsetuntoon - ehkä kypsymättömyyttään, ehkä omien haavojensa vuoksi, ehkä koskei osaa muutakaan? - se voi pirstoa ihmisen pahan kerran.
Lohduttoman moninaiset ovat tavat, joilla ihmiset toisiaan satuttavat.
Aluksi pohdin, voinko edes osallistua kampanjaan puhtain sydämin. Ainoa mieleeni tullut selvä ahdistelutapaus oli, kun ollessani 17-vuotias osallistuin silloisen työpaikkani hampurilaisravintolan pikkujouluihin, ja kaikkein ylin esimieheni, ravintolapäällikkömme, kouraisi minua puolihuolimattomasti takapuolesta tanssilattialla. Että lasketaanko sitä sitten jos vaan kerran on käynyt, ja siitäkin on jo 20 vuotta aikaa, ja eihän se nyt oikeastaan mitään edes ollut, ehkä vahinko. Kunnes aloin muistaa yhtä ja toista: huorittelua, kiinnikäymisiä, painostamista - niitä maailman tavallisimpia juttuja, jotka omassakin mielessä ovat jo niin normalisoituneita ja parhain päin seliteltyjä, että niitä joutui erikseen kaivelemaan ja nimeämään aivojensa perukoilta.
Ja jos tätä oli hankalaa hahmottaa, kuinka vaikeaa onkaan tunnistaa henkistä pahoinpitelyä ja emotionaalista hyväksikäyttöä. Ei niitä perinteisimpiä tuntemattomien känniläisten solvauksia ja uhkailuja, vaan parisuhteessa tapahtuvaa hienovaraista vallankäyttöä, sitä vaikeasti ulkopuoliselle sanallistuvaa ja salavihkaisesti arkistuvaa julmuutta. Vähättelyä, mitätöimistä, yksinjättämistä. Valehtelua, pettämistä, kaiken kiistämistä kirkkain silmin. Sitä sellaista kun toinen sanoo että "en mä voi tietää nyt, haluanko enää huomenna olla sun kanssa", ja vaikka siinä hetkessä tietäisi sen olevan hirveän väärin ja askelmerkki sille, että nyt pitäisi viimeistään, ihan todella viimeistään lähteä ja lyödä ovi kiinni perässään eikä katsoa taakseen kertaakaan, sitä ei kuitenkaan lähde vaan jää, kauhusta laajennein sydämin odottamaan sitä kuuluisaa huomista.
Ja jäätyään syyttää itseään, soimaa ja parjaa, häpeää ja kaunistelee, koska ei osannut suojella itseään paremmin. Koska itse jätti itsensä heitteille.
Näiden myötä huomasin myös miettiväni, mistä tällaisen tunnistaa väkivallaksi - tai kvaalaako se siihen kategoriaan ensinnäkään. Että missä kohtaa yhden ihmisen tunteista tulee toisen ihmisen vastuualuetta, ja että eikö parisuhteesta ole kumpi tahansa koska tahansa vapaa lähtemään, ja että eikö jääminen olekin sen jääjän oma valinta, ja siten omaa tyhmyyttä? Mikä erottaa satunnaisen huonotuulisuuden ja suutuspäissään sanotun emotionaalisesta hyväksikäytöstä? (Sanoisin tähän viimeisimpään epätieteellisesti ja kyökkipsykologin arvosanalla että toistuvuus ja harkittuus; toisaalta en kyllä usko siihenkään, että riidan turvin saa sanoa mitä tahansa, ja riidan sopiminen sitten pyyhkii kaiken sanotun maan päältä, koska mähän nyt sanoin mitä sylki suuhun tuo kun olin niin raivona.)
Mutta: yhtä vähän kuin raiskaus on liian lyhyen hameen, humalan, reittivalinnan tai yhtään minkään muunkaan tekosyyn vika, aivan yhtä vähän on henkinenkään väkivalta kenenkään muun kuin väkivallan tekijän syytä. Luonnollisesti jokaisen tunteet - aivan kuten orgasmitkin - ovat lopulta jokaisen omalla vastuulla. Eroa on kuitenkin sillä, reagoiko henkilö A henkilön B sanomaan neutraaliin asiaan suhteettomalla tunnereaktiolla, vai pyrkiikö henkilö B tieten tahtoen satuttamaan henkilöä A sanomallaan.
Kuten varmasti olen aiemminkin maininnut, kävin viimeisimmän eroni tiimoilta jonkin aikaa terapiassa. Pyrin tällä välttämään sitä edellisen eroni, sen Suuren Eron aiheuttaman osasiin purkautumiseni, ja ehkä saamaan jotain käyttökelpoisia työkaluja tunnehommiin. Sen myötä ymmärsin taas paremmin Paulo Coelhon ja Dr. Philin valtavaa suosiota, sillä - kuinka ollakaan! - asiat, joita terapeuttini minulle kiteytti, eivät olleet uusia tai millään lailla tuikimullistavia. Tajunnanräjäyttäviä niistä teki se, että joku itseni ulkopuolelta kertoi minulle niitä ääneen: yksinkertaisia toteamuksia minusta ja elämästäni, summauksia, jotka nostivat näkyvilleni sen, mikä oli hautautunut kaiken muun tauhkan alle ja painunut unohduksiin.
Esimerkki: terapeuttini sanoi minua kuunneltuaan, että vaikuttaa siltä, että otan kovasti vastuuta itselleni kaikesta suhde-elämässäni tapahtuneesta. Vastasin tähän sietäväni hyvin huonosti ihmisiä, jotka ajelehtivat elämässään tekemättä ainuttakaan oikeaa valintaa itse, äimistellen heille vain tapahtuvia asioita ja yrittäen sitten selvitä niiden kanssa; että itse haluan ainakin olla aktiivisia valintoja tekevä yksilö, joka siten kantaa myös vastuun valinnoistaan.
"Sillä", terapeuttini sanoi, "on eroa, tapahtuuko sinulle asioita vai tekeekö joku niitä asioita sinulle."
Tästä on kyse.
Parisuhde on merkillinen juttu. Periaatteessahan sen kai ajatellaan romanttisesti perustuvan sille, että sen toisen toisten kanssa halutaan olla, koska sen kanssa on hyvä olla - toki variaatiot ja toteutukset ovat moninaiset, mutta karkeasti yksinkertaistettuna modernissa länsimaisessa parisuhteessa lie pohjimmiltaan kyse tästä. Että te olette yksikkö, yhdessä tarvittaessa vaikka koko muuta ihmiskuntaa vastaan; että teidän on luottamus, turvallisuus ja halu, toistaiseksi, amen; että vaikka maailma ympäriltä palaisi, se toinen ihminen olisi aina kompassin pohjoinen, eikä selviämiseen tarvittaisi muuta. (Pahoittelen jyrkän monogaamista näkökulmaani - tietoni polysuhteista ovat kuitenkin niin onnettomat, etten edes yritä lähteä soveltamaan tuntemiani lainalaisuuksia niihin tai väittää niistä jotain, mitä en mitenkään pysty tietämättömyyttäni perustelemaan.)
Että ihminen, jonka pitäisi olla se kaikkein lähin ja turvallisin, onkin se, joka alkaa puhkoa reikiä itsetuntoon - ehkä kypsymättömyyttään, ehkä omien haavojensa vuoksi, ehkä koskei osaa muutakaan? - se voi pirstoa ihmisen pahan kerran.
Lohduttoman moninaiset ovat tavat, joilla ihmiset toisiaan satuttavat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)