Kiitos kun huolit puolikkaan, enempää en oo osannut koskaan antaakaan

Olin nuorempana kokonaisen vuoden parisuhteessa, jota ei saanut kutsua parisuhteeksi. Monet parisuhteen tunnusmerkit täyttyivät: vietimme aikaa yhdessä, harrastimme seksiä, teimme ruokaa, katsoimme elokuvia, kävimme jopa lainakoiran kanssa kävelyillä. Nauroimme, keskustelimme, kosketimme. Mitä siitä, ettei mitään voinut koskaan sopia etukäteen, eikä minua koskaan esitelty hänen kavereilleen, ajattelin, tärkeintähän on, että me itse ollaan kartalla siitä missä mennään. Suhdetta ei saanut kutsua seurusteluksi, sillä ikinä ei voi tietää mille huomenna tuntuu. Eikä minulla tietenkään koskaan oikeasti ollut sitä karttaa.
Minä olin melko nuori, no, alle kolmekymmentä ainakin, ja rakastunut. Olin myös viettänyt niin ison osan elämääni ilman kumppania, että olin valmis valtaviin myönnytyksiin ja siltakaatoihin ihan vain saadakseni olla lähellä toista ihmistä, tätä nimenomaista toista ihmistä.

Kuulostaa ihan hirveän surulliselta ja sitä se olikin. Lopulta, vuoden tilanteessa rimpuiltuani sain jostain sen verran pontta, että poistuin taakseni katsomatta. Paljon kauemmin kestivät kuitenkin itsesyytökset ja vimmainen itsehalveksunta: miten saatoin nöyryyttää itseäni niin? Miksen lähtenyt aiemmin? Missä omanarvontuntoni oikein oli, missä selkäranka ja omien rajojen vetäminen? Kuuntelin Alanis Morissetten Hands Cleania ja PMMP:n Kiitosta, samaistuin, itseni puolesta ja sen toisen, ja olin katkera ja sydänsärkyinen. Aivan älyttömän monta vuotta minua myös hävetti kertoa tästä: että minä olin saattanut haksahtaa tällaiseen typeryyteen, antanut käyttää itseäni emotionaalisesti hyväksi ja jäänyt, vaikka tiesin ettei kannattaisi.


Joitain aikoja sitten sanoin illanistujaisissa ystävilleni oivaltaneeni, etten ole sellainen nainen, josta kirjoitetaan lauluja. Ystäväni eivät ymmärtäneet, tulkitsivat sanani kirjaimellisesti ja sanoivat että aika harvastahan itse asiassa ja että enemmän se nyt on sääntö kuin poikkeus ja mitä sä oikein odotat edes. En tuossa hetkessä osannut korjata sanomaani, täsmentää tarkoittaneeni, että olen menneiden suhteitteni myötä huomannut, etten ole nainen, jonka eteen viitsittäisi nähdä vaivaa. Se satuttaa, yhä ja uudestaan: että toistuvasti löydän itseni tilanteista, joissa saan kyllä olla kunhan en valita, mutta joissa olemassaoloni oikeutus kyseenalaistetaan oitis, kun alan esittää vaatimuksia.

Lopulta pääsin yli itseinhostani tuon menneisyyden suhteen tiimoilta. Muut tunnepuolen haavat aktivoituvat yhä säännöllisesti, sillä supervoimiini kuuluu ihastua jollain lailla hankalissa elämäntilanteissa oleviin tai muuten vain korjauskelvottomasti pirstoutuneisiin ihmisiin. En tiedä suoritanko alitajuisesti jotain tarkkavainuista valintaa päästäkseni uusintamaan traumojani vai onko minulla vain aivan käsittämättömän huono tuuri - oli miten oli, luulin pitkään olevani ainoa tällaisen kanssa painiskeleva

Uusimmassa Auta Antti! -jaksossa muuan nainen pyysi apua tilanteeseensa, jonka tunnistin täysin. Tässä omana litterointinani siitä loppuosa, ja samoin se katkelma Antin vastauksesta, joka kaikkein eniten kosketti:

"- - Tai vaihtoehtoisesti onko parempi olla yhteiskunnan parisuhdenormien aivopesemä tyttöystävästatusta muuten kaikin puolin varsin hyvin toimivassa parisuhteessa kaipaava turhannalkuttaja, vai sitoutumishaluttomassa miehessä roikkuva hyväuskoinen hölmö, joka uskottelee itselleen miehen oikeasti rakastavan tätä, vaikkei se sitä koskaan ääneen sanoisikaan?
- -
On aivan liikaa naisia tässä maailmassa, jotka on monta vuotta vetäny perässään jotaki jätkää jota ne ei saa sanoo miesystäväks, koska se on siitä jätkästä ahdistavaa, ja sitten sen pitää saada olla myös muiden naisten kanssa jos se haluaa. Mutta silti nää voi jostain syystä asua yhdessä pariskuntana, mutta ei saa sanoa että ne on pariskunta, ja sitte jostakin syystä näissä diileissä on harvemmin sitä semmosta klausuulia, et se nainenkin vois olla muitten miesten kanssa. Joskus mullon semmonen olo et kun mä luen näit teidän kysymyksiä et vihaaks nää miehet näitä tyttöystäviään ja vaimojaan siis. Jonkun mies oli yhessä pitkässä kysymyksessä jonka mä ehkä otan käsittelyyn ens viikolla ni jonkun mies oli asettanu naiselleen tämmösiä aivan ihmeellisiä sääntöjä et ei saa koskee, ei saa pussata, pitää jättää rauhaan ja olla hiljaa, ja sitte niinku multa kysytään kysymyksessä et mikäköhän tässä nyt eteen. Ni en minä tiedä! Jos on semmosessa tilanteessa että jonku vihamielisen paskan kanssa eläminen on parempaa ku ilman sitä, ni sillon varmaan kannattaa vaan keskittyä niihin hyviin puoliin siinä suhteessa jos niitä on yhtään. Toivottavasti on. Välillä tuntuu että ei tosiaan oo."

Oli samanaikaisesti upean lohdullista ja sanomattoman lohdutonta oivaltaa vihdoinkin, ettei ole - ei nyt eikä ollut silloin - yksin tämän tilanteen kanssa. Näitä ihmisiä (sanon ihmisiä, sillä olen aivan varma siitä, ettei tämä ole lopultakaan mikään sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen palautuva kysymys ja että näitä sinnikkäitä roikkujia ja toisaalta myös tylyjä roikottajia on kaikissa sukupuolissa ja seksuaalisuuksissa) on paljon, enkä tiedä kenen syytä se on: meidänkö, jotka ties mitä lapsuuden hylkäyskokemuksiaan paikataksemme ja ihonnälkäämme tyydyttääksemme yritämme silkalla tahdonvoimallamme tehdä olemattomasta olevaa ja läsnäoloamme aivan muista syistä sietävästä ihmisestä vilpitöntä, rakastavaa ja omistautuvaa puolisoa? Vai heidän, jotka kyllä kernaasti ottavat mitä tarjolla on, mutta katsovat omaksi panoksekseen riittävän sen, etteivät koskaan oikeastaan valitse aktiivisesti mitään vaan ainoastaan antavat tapahtua?

Muistan, kuinka aikanaan terapeuttini sanoi minulle jotain, jonka synnyttämä oivallus sai minut nauramaan ääneen. "Musta kuulostaa, että sä olet sun kaikissa parisuhteissa tehnyt itse hirveästi töitä ja nähnyt vaivaa, ni mitä jos nyt vaan istuisit alas, nojaisit taakse ja olisit että tule sä tänne kertomaan, miksi mun pitäisi rakastaa just sua?"
Nauroin, koska ajatus oli minulle niin uusi ja niin mullistava: ajatella, voisinko tehdä niinkin!

Käytäntö on osoittanut, että jos haluan parisuhteeseen, en voisi. Selvästikään kukaan ei ole valmis näkemään sitä vaivaa puolestani.
Ja siksipä olen nytkin ilman.


Jokin aika sitten törmäsin Instagramissa @huffpostwomenin postaamana kuvaan, jossa tekstinä oli seuraava:

"Five years of celibacy isn't something I planned. It's something that happened when I began to focus on myself and stopped looking for a Netflix-and-chill buddy." 

Kuvatekstissä selitettiin lisää:

"HuffPost guest writer Christine Brooks wrote about her unplanned hiatus from sex -- and how she learned to focus more on herself in that time. "I stopped shaving my legs and counting calories, and decided to grow out my fauxhawk ... In general, I stopped overthinking my outfits, menu and lifestyle choices. I surfed more, wrote more, and over months - and soon years - I was changing into the person that made me happy."

Tämä postaus sai minut ymmälleni. Lähteen huomioiden sen voisi tulkita olevan tarkoitettu emansipoivaksi ja rohkaisevaksi. Sen alaviitteenä tuntuu kuitenkin olevan, että saadakseen seuraa ja seksiä naisen tulee nähdä vaivaa aivan suorastaan hartiavoimin - ja kun tästä vaivannäöstä kieltäytyy ja keskittyy omaan hyvinvointiinsa, palkintona on seksitön elämä.
Upeaa toki on se, että kirjoittaja on lopultakin löytänyt itsensä ja muuttunut ihmiseksi, joka tekee itsensä onnelliseksi. Jokin minussa kuitenkin haraa vastaan: eihän tämä näin voi olla? Eihän tämä voinut olla postauksen viesti? Eihän tämä sentään voi olla todellisuus? Mitä ihmettä, maailma?


Samaan aikaan olen lukenut Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, josta sivumennen sanoen pidän mielettömän paljon. Myös se on herättänyt runsaasti ajatuksia parisuhteesta ja naisen roolista lestadiolaisena synnytyskoneena - alun perin olin ajatellut nivoa nuo mietteet jotenkin nokkelasti tähän terapiatilitykseen, mutten nyt yhtäkkiä enää osaakaan löytää sitä yhdistävää säiettä.
Niin että jätänpä tämän vain tähän ja lähden suihkun lattialle istumaan ja säälimään itseäni lisää.

Ideologinen maailmanparannuspostaus

Hesari on viettänyt perheteemaviikkoa, jonka tarkoituksena on paitsi "kertoa suomalaisperheistä erilaisista näkökulmista" nähdäkseni myöskin lopulta kannustaa kaikkia vauvantekotalkoisiin (LOL). Sinänsä toki on äärimmäisen arvostettavaa, että valtakuntamme ehkä vaikutusvaltaisin aviisi haluaa esitellä erityyppisiä perheitä ja niissä eläviä ihmisiä - siispä heitän ironiahattuni nurkkaan ja iloitsen esimerkiksi tämänpäiväisestä jutusta naisparista, jolla on yhteinen lapsi. Koska juttu on maksumuurin takana ja vain tilaajien luettavissa, siteeraan siitä tämän bloggauksen kannalta olennaisia osia pitkin matkaa. 

Jutussa siis Riikka Lahti ja Cécil Fagerström kertovat paitsi tavallisesta perhe-elämästään myös esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisten puolelta kohtaamistaan haasteista ja ennakkoluuloista: 

Neuvolassa ja virastoissa eteensä saa yhä lomakkeita, joissa on kohdat äidin ja isän tiedoille. Joskus taas Fagerströmistä on tuntunut, että häntä luullaan Lahden siskoksi tai ystäväksi.

Kumpikin pariskunnasta suhtautuu väärään roolittamiseen ja väärinkäsityksiin jutusta syntyneen kuvan perusteella ymmärtäväisesti, joskin myös avoimesti kertoen, ettei se tunnu mukavalta: 

”Saatan sortua itsekin oletukseen, että naispuolisella henkilöllä on mies, joten ymmärrän, kuinka helppoa on tehdä oletuksia. Valtaosan ajasta puhun kuitenkin puolisosta, ja kiinnitän siihen nykyään yhä enemmän huomiota”, sanoo Riikka Lahti, Fagerströmin vaimo ja se äideistä, joka on äitiyslomalla ja vauvan kanssa kotona.

- -

Jos Lahti kertoo uudelle tuttavuudelle puolisostaan, tämä saattaa kysyä, mitä mies tekee työkseen.
”Se on aina tosi ikävää, kun joutuu korjaamaan”, Lahti sanoo.
”Vähän kuin tulisi aina uudestaan kaapista”, Fagerström lisää.
Hän uskoo, että perheiden monimuotoisuutta voi olla vaikea huomioida, jos siitä ei ole lähipiirissä kokemusta. Perinteisen ydinperheen malli jättää ulkopuolelleen laajan kirjon todellisia perheitä, joissa voi olla yksi, kaksi tai useampia vanhempia.
”Aivan yhtä lailla yksinhuoltajaäidistä voi tuntua kurjalta, jos häneltä kysytään automaattisesti, mitä hänen miehensä tekee”, Fagerström sanoo.

Uskoisin, että jokaisen ihmisen yksi perustavanlaatuisia toiveita on tulla nähdyksi ja ymmärretyksi omana itsenään: vaikkakin jonkin ryhmän tai erilaisten ryhmien edustajana, silti myös yksilönä. Tämä toki vaatii kanssaihmisiltä sensitiivisyyttä ja halua ottaa muut huomioon. Kuitenkin, koska tässä nyt on muiden ihmisten kanssa ja keskellä itse kunkin elettävä, ehkä Pentti Linkolaa lukuunottamatta, ei tämä mielestäni ole kohtuuton vaatimus - etenkin jos itse sattuu edustamaan sellaista ihmisryhmää, jota jo vuosisatoja on syystä tai muusta pidetty mittatikkuna kaikelle muulle olemiselle.

Ehkä eniten tässä yhteiskunnassa minua suututtaa, kun koulutetut, älykkäät ja maailmaa nähneet ihmiset sortuvat laiskaan ja tylppään, oman navan ympärillä pyörivään ajatteluun ja argumentointiin. Toinen syvästi pulmalliseksi kokemani seikka on, kun mainitunkaltaisten ihmisten empatiakyky tuntuu nojautuvan täysin omakohtaisiin kokemuksiin: tuntuu niin väsyneeltä vasta-argumentoida "entä jos sulla itelläs"-esimerkein, kun mielestäni inhimillisen ajattelun abstraktiotasoon pitäisi kuulua myötätunnon tunteminen myös ihan vaan yleisen ihmisyyden perusteella, ilman että se suoraan liippaisi omaa elämäntilannetta millään lailla.

Nyt vihdoin asiaan. Tuon Hesarin jutun oli noteerannut Facebook-seinällään myös muun vanha koulukaverini, jonka nimeä en tässä mainitse enkä hänen statustaan tähän linkkaa (enkä myöskään kokonaisuudessaan siteeraa, sillä oletettavasti hän on tarkoittanut julkaisunsa ensisijaisesti Facebook-kavereilleen eikä esims jonkun satunnaisen bloggaajan räävittäväksi). Siteeraan kuitenkin pätkiä tuosta jaosta voidakseni osoittaa, mihin tulkintani hänen tekstistään perustan ja mistä kiukkuni kärkensä ylipäätään sai.

Hän on laskenut prosenttiosuuden (0,07 %), joka kaikista suomalaisista lapsiperheistä (566 000) koostuu samaa sukupuolta olevien vanhempien perheistä (360). Vähemmistö on hänen mukaansa niin pieni, ettei muiden voi olettaa pystyvän huomiomaan tätä: 

"- - onko kohtuullista odottaa kenenkään muistavan ja huomioivan arjessaan että juuri *sinä* saatat olla se erittäin epätodennäköinen juuri tähän vähemmistöön kuuluva?"

Vähemmistöön kuuluvan pitäisi hänen mukaansa vain "asettaa mielensä siihen asentoon", ettei tällaisesta kannata pahoittaa mieltään:

"Eikö kukaan enää ymmärrä ihmisen lähes sataprosenttista vastuuta omasta mielipahastaan?"

No. Minä olen kirjoittajan kanssa hyvin eri linjoilla - niin eri linjoilla, että minun piti tämä ulostulo luettuani rauhoittua muutama tunti ennen kirjoittamaan ryhtymistä, sillä kiivastumiseni oli fyysistä laatua (sykkeen nousu, käsien tärinä, näkökentän kapeneminen, tiedättehän). Tässä muutamia ajatuksiani aihetta koskien:

1. Miten se on keneltäkään pois, että huomioi toiset ihmiset heidän toivomallaan tavalla heidän arjessaan - etenkin, jos kyse on vaikkapa nyt juurikin perheenlisäystä odottavista vanhemmista ja heidät kohtaavista terveydenhuollon ammattilaisista? Vaatiiko tosiaan niin paljon psyykkistä työtä edes yrittää, ja olla inhimillinen ja kunnioittava toisia kohtaan? Mielestäni tämä korostuu tapauksissa, joissa keskiössä ovat kielenkäyttö ja sanavalinnat: se, että joutuu miettimään kaksi kertaa ennen kuin pulauttaa suustaan yhtään mitään, ei voi olla kohtuutonta kenellekään normaaleilla kognitiivisilla kyvyillä varustetulle henkilölle. Ketään ei siis pyydetä menemään siltakaatoon tai muuhunkaan fyysiseen solmuun; ei tarvitse kiertää pidempää reittiä töihin, ei tarvitse lahjoittaa rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei tarvitse edes valita sitä kauramaitoa kahviinsa. 

En väitä, että oikeat sanavalinnat olisivat helppoja meille, jotka vaikutamme vähemmistön ulkopuolella. Käytännöt vaihtuvat ja se, mikä eilen oli vielä aivan hyväksyttävää kielenkäyttöä ei tänään sitä enää olekaan. En väitä, että osaan tätä itsekään: mokailen toistuvasti ja usein, ja monesti se hävettää aivan hirveästi kun tässä kuitenkin haluaisi itseään ajattelevana ja huomioonottavana ihmisenä pitää. Se ei kuitenkaan ole pointti: pitää haluta edes yrittää, olla valmis mukautumaan ja ottaa edes vähän selvää itse. Aina voi myös kysyä sen sijaan että olettelisi menemään. Harvoin on vilpittömästi ja sovinnollisesti kysyvää tietämättömyydestään kivitetty.  

2. Edelliseen liittyen: kieli rakentaa maailmaamme. Sanavalinnat eivät ole sattumanvaraisia eikä kieli sellaisenaan ole neutraalia vaikka sitä helposti sellaisena halutaan pitää: siksi on merkitystä, mitä sanoja valitsemme kulloinkin käyttää ja millaista maailmaa siten uusintaa. Kärjistetysti: sanat eivät ole vain sanoja vaan todellisuutemme rakennuspalikoita. Se, mikä pintatasolla saattaa vaikuttaa turhalta mielensäpahoittamiselta väärän sanan käytöstä ulottuu paljon syvemmälle: se liittyy turvallisuuteen ja oikeuteen tulla nähdyksi itsenään. Siihen, millaista hoivaa ja kohtelua vaikkapa nyt naispari ja heidän lapsensa saa: viranomaisilta, auktoriteeteilta, terveydenhuollossa, koulutuksessa. Elämässä. 

Se, mikä valtaapitävää ihmisryhmää edustavalle saattaa näyttäytyä kuriositeettina ja turhanpäiväisenä kitisemisenä, on kuitenkin niille toisille heidän oikeaa elämäänsä. Sitä ainutkertaista, jota he joutuvat puolustamaan kaiken maailman änkyröille, nettihuutelijoille ja pahimmillaan viharikosten tekijöille - lievimmilläänkin sille tympeälle sukulaiselle, jonka mielestä ei henkilökohtaisia valintojaan tarvitse tulla hieromaan kasvoihin ja minun televisiooni mainostamaan.

Haluammeko tehdä maailman, joka on kaikille turvallinen, hyväksyvä ja ihmisarvoa kunnioittava? Haluammeko edes yrittää? Vai haluammeko kaiken pysyvän sellaisena kuin se on aina ennenkin ollut: hyvänä ja helppona muutamille, hankalana, vaarallisena tai jopa mahdottomana monille?

3. Eikö tällä logiikalla ihan jokaisen vähemmistön olisi parempi vain pitää päänsä kiinni, niellä mielipahansa ja keskittyä elelemään omien ongelmiensa kanssa ihan keskenään, "normaaleja" niillä suotta vaivaamatta? Vammaisten, erityisherkkien? Tahattomasti lapsettomien, mielenterveyskuntoutujien? Että jos et kuulu enemmistöön niin harmin paikka, olisit valinnut paremmin? 

Tästä koko postauksesta kaikuu niin tunkkainen vanhan maailman kaipuu, että ohimoita kiristää. Kyllä ennen oli sentään kunnollista kun ei tarvinnut kaiken maailman ihmeellisyyksiä miettiä ja kasvisvaihtoehtoja tarjolle asettaa, kaikki katsoivat Napakymppiä ja joivat piimää eikä siinä ollut sen kummempaa nurisemista kellään.

4. Se mietipä kohalles -argumentti. Postauksen kirjoittaja on perheellinen valkoinen heteromies: entä jos hänen perheeseensä sattuisi kuulumaan POC-lapsi? Olisiko hänestä mukavaa - tai edes neutraalia - vastata milloin missäkin yhteydessä uudestaan ja uudestaan kysymykseen, että kenenkäs lapsi tämä oikein onkaan kun ei selvästi sinun ainakaan? 

Tai entä jos hänen lapsensa varttuu sateenkaariaikuiseksi, joka haluaa perustaa perheen? Olisiko ok, että hän silloin joutuisi kerran toisensa jälkeen perustelemaan ja selittelemään itseään erinäisille tahoille, itseään ja perhettään? Vai olisiko mukavampaa, että häntä ja hänen perhettään kohdeltaisiin kunnioittavasti ja arvostavasti, ilman turhia oletuksia jotka paitsi hankaloittavat myös vaarantavat hänen arkeaan?

Taas kerran toivoisin, että ihmiset ihan vähän vetäisivät päätään pois omasta pyllystään ja kysyisivät itseltään muutaman kysymyksen. Jos jokin asia vaikuttaa minusta triviaalilta tai kuriositeetilta, olisiko se sitä, jos olisin sattunut syntymään toisenlaiseen kehoon, toisenlaisilla aivoilla varustettuna, toisenlaiseen kulttuuriin? Vaatiiko asian huomioonottaminen minulta kohtuuttomia tai epämiellyttävän tuntuisia ponnistuksia - ja jos tuntuu vaativan, miksi näin?

Voitaisko yhdessä yrittää olla ihan pikkuisen parempia ihmisiä toisiamme kohtaan?

Tunteita ja tuoksuja

Aina kun kaunokirjallisuudessa tai vaikkapa jossain Kuukausiliitteen haastattelussa mainitaan Kallio, Alppila, Aleksis Kiven katu ja/tai Sturenkatu, on sitä ilmeisen mahdoton tehdä kertomatta Meiran kahvipaahtimon tuoksusta. Se onkin sangen tenhoava, en minä sitä kiistä. Sen kupeessa miltei kaksi vuosikymmentä asuneena tiedän kuitenkin myös, että välillä siellä tehdään myös esimerkiksi sinappia sekä jotain, jonka ominaislemu vastaa kutakuinkin kissojen silakkaista märkäruokaa.

Kahvintuoksu on lumoava ja leimallinen osa koko lähiseudun luonnetta. Sen kuvailun yliedustuksen vuoksi kuitenkin ainakin minä elin vuosia semmoisessa merkilllisessä harhaluulossa, että muilla kaupunginosilla ei olisi moisia hajuaistimäärittäjiä lainkaan.

Olen asunut nyt vuoden Käpylässä, ja täällä vasta tuoksuukin. Elokuussa ilma oli kylläisenään omenoiden lemusta. Hedelmäinen aromi roikkui kaupunginosan päällä sakeana viikkokausia, kuin jossain kliseisessä kollektiivisen muistin mummolassa. Jokaisen puutalon pihaportin edessä oli laatikko, josta sai ottaa, ja kaupunginosaryhmässä ihmiset kaupittelivat itsetehtyjä omenajalosteitaan naapureilleen. (En ole elämässäni käynyt omenavarkaissa, mutta viime kesänä varastin vahingossa Kumpulan siirtolapuutarhan edestä kokonaisen muovikassillisen erittäin laadukkaita ja kolhuttomia omenoita. Mutta se on tarina, josta kerron enemmän ehkä joskus toiste.)

Perjantai-iltaisin kaikkialla leijuu lämpiävän puusaunan savunhaju. Se tuntuu lohdullisen kodikkaalta, kaikista pienhiukkaspäästöistään huolimatta mukavan muuttumattomalta ja ajantakaiselta, lapsuuden viikonlopuilta. 

Näistä tuoksuista on vaivihkaa rakentunut minun uusi kaupunginosaidentiteettini.

(Wikipedian mukaan muuten ei ole olemassa Alppilaa eikä edes Harjua, ainoastaan Alppiharju tukalasti Kallion ja Vallilan väliin puserrettuna. Mutta eipä ole myöskään Munkkivuorta, Arabianrantaa tai jotain Puotilaakaan, että kuka näistä nyt sitten tietää. Haluaisin sellaisen kartan, jossa kaupunginosien rajat olisi määritelty katujen tarkkuudella, sillä lailla kuin kaikki tietävät vaikkapa Kallion päättyvän Sturenkatuun ja Vallilan alkavan Aleksis Kiven kadusta. Jos sellainen löytyy jostain, vinkatkaapa veikkosella! Itse en googlaamalla löytänyt.)


Lupasin joskus aiemmin kirjoittaa lisää M/S Romanticista. Tällä välin on kuitenkin käynyt niin, että sarja on saavuttanut megasuosion ja siitä tuntuu kirjoitetun jo kaikki sanottavissa oleva.
Sen sijaan tohdin lopultakin tarttua Netflixin Sex Educationiin ja voi veljet millaiseksi helmeksi se paljastuikaan!

Ensinnäkin: katson brittituotantoja aivan liian niukasti. Rakastan sitä, miten niissä ihmiset näyttävät enimmäkseen vielä ihmisiltä sen sijaan että näyttäisivät ihmisenkaltaisilta 3D-printeiltä. Rakastan brittiaksenttia, tai, ollakseni eksaktimpi: kaikkia brittiaksentteja. Rakastan sitä, miten niiden huumori on pääsääntöisesti kuivempaa ja jotenkin omituisempaa kuin amerikanserkuissaan, ja sitä, miten niiden näkökulma on muutenkin usein hiukan vähemmän sisäsiisti. Ymmärrän, että tehdessäni tämänkaltaisia yleistyksiä vedän rajusti mutkia suoraksi, minkä lisäksi mahdollisesti myös aavistuksen eksotisoin brittiläistä elokuva- ja tv-tuotantoa - aivan kuten omalta osaltaan amerikkalaistakin. Mutta jospa katsotte sen Sex Edin, niin saatatte ymmärtää mitä ajan takaa tässä kömpelössä ylistysveisuussani.

Aika ajoin huomaan - juurikin ehkä amerikkalaisen sarja- ja elokuvaviihteen teinipainotteisuuden vuoksi - elätteleväni hattaraista ja haikeaa kaihoa yläkouluvuosia kohtaan. Fakta: eivät ne nyt mitään aikojen ilotulittelua olleet, varmasti kellekään. (Juuri muuten Potterless-podcastissa Mike Schubert ja Cecilia Lynn-Jacobs pohtivat sitä, miten kammottavaa olisi olla ihminen, jolle yläkouluvuodet olivat elämän parasta aikaa. Millaista olisi elää ne loput neljä viidesosaa eliniästään, jatkuvasti kaihoten johonkin joka tapahtui ennen kuin oikeastaan edes tajusi vielä mitään mistään?) Maailma tuntui sillä tavalla yksinkertaisemmalta, että asiat olivat joko hyviä tai pahoja eivätkä todellakaan mitään siltä väliltä, mutta ihan kaikki muu olikin sitten paljon merkillisempää ja pelottavampaa. Joko tissejä ei ollut ollenkaan tai sitten niitä oli liikaa, jos ei omasta niin jonkun muun mielestä ainakin, ja tämä kaava pätikin sitten melkein kaikkeen: kavereihin, poikaystäviin, paheisiin ja älykkyyteen.

Toiseksi: Sex Edin teinit herättivät minussa samanaikaisesti sekä ylitsevuotavan hellää myötätuntoa että kirvelevää kiukkua. Nykyteinit ovat niin paljon fiksumpia ja valmiimpia tähän maailmaan kuin meidän sukupolvemme on ehkä vieläkään. Samalla nykyteinit ovat ihan yhtä julmia, typeriä ja itsekeskeisiä kuin senikäiset ovat olleet kautta maailman historian. Se on lohdullista. Se on surettavaa.

Kolmanneksi: Gillian Anderson on jumalauta timanttinen. Ihan sellaista haluaisin vain tietää, että voiko oikeastaan mitään noin fantastista olla olemassakaan laillisesti?

Nyt olen ahminut myös Sex Edin loppuun ja yritän vimmaisesti löytää uusia himokatsottavia. Ilmestyisivätpä Handmaid's Talen ja Big Little Liesin uudet kaudet jo pian.

Yhteistyön sujuvuuden kannalta tärkeintä on kontakti

Olen perheemme ainoa lapsi. Koko kasvuikäni sain kuulla aikuisilta (ja joskus myös muilta lapsilta), miten ainoat lapset tunnetusti ovat itsekkäitä eivätkä osaa ottaa muita huomioon. Koska jo teininä - ehkä juuri etenkin teininä - surkeinta mitä tiesin oli alistua toisintamaan omaa stereotypiaansa, otin elämäntehtäväkseni kumota kaikki luonnehdinnat ainoiden lasten itsekkyydestä. Luonteelleni ominaisesti vein muiden huomioimisen niin pitkälle, että unohdin itseni jonnekin matkan varteen - niin kornilta kuin se kuulostaakin, olen joutunut opettelemaan uudestaan omien rajojeni piirtämisen aikuisiällä. Nyt harjoittelen sovittamaan yhteen muiden huomioimisen ja omien tarpeideni tunnistamisen.

Pieni japanilainen minussa pyrkii suojelemaan kaikkien sosiaalisessa tilanteissa kanssani olevien kasvoja menetykseltä. Toisaalta en myöskään kestä aikuisia ihmisiä, jotka läksyttävät tai kasvattavat toisia aikuisia julkisesti - suurimpia toiveitani olisikin, että kaikki maailman täysikasvuiset osaisivat omien sosiaalisten tuntosarviensa varassa arvioida tilanteita oikein (eli minun laillani), minkä lisäksi he myöskin valitsisivat toimia noissa tilanteissa oikein ja todellisuus olisi kaunis ja hyvä ja harmoninen. Tämän jälkeen kiusaantuneisuus ja vaivautuminen voitaisiin tarpeettomina lakkauttaa koko maailmasta ja kaikki voisivat elää elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Minua hermostuttavat ihmiset, jotka alkavat puhua minulle vaikka näkevät minulla olevan vaikkapa viestin kirjoittamisen kesken. Minua hermostuttavat ihmiset, jotka alkavat näpelöidä puhelintaan kun puhun heille. Molemmat ovat tahdittomia tekoja, joista ensimmäinen loukkaa yksityistä tilaani ja toinen sosiaalista yhteistä tilaamme. Molemmat ovat inhimillisiä päivittäisiä skenaarioita, joihin syyllistyn itsekin tavan takaa.

(Oli minulla tässä joku pointtikin, joka olisi kauniisti nivonut nämä kolme ensimmäistä kappaletta yhteen ja siten oikeuttanut tällaisen kirjallisen terapiamasturboinnin. Mutta ikä ei tule yksin eikä keskittymishäiriökään, ja niinpä vain on mennyttä sisäavaruuden tuuliin sekin jalo ja ylevä kuningasajatus. Aivoni ovat kuin muinaisen lännenelokuvan kylän autio raitti, jolla hiekkainen tuuli puhaltaa pyörittäen preeriapalloa ja lengottaen saluunan ovia.)

Olen elänyt virastotyöajan rytmittämää arkea niin pitkään, että vapaapäivä keskellä viikkoa tuntuu syntiseltä ylellisyydeltä. Lounasta tunnelmallisessa kalliolaisessa kuppilassa, raitiotievaunumatka Punavuoreen. Maapähkinävoimuffini trendikkäässä kahvilassa ja pussillinen tolkuttoman kalliita ruotsalaisia savulakritseja erikoisliikkeestä - joka välissä hyvää kahvia, niin monta kuppia että tiedän valvovani seuraavat kolme yötä mutta juuri nyt sekään ei haittaa. Kaiken yllä leijuu joutilaisuuden aura, kotiin ei tarvitse vielä rientää eikä oikeastaan yhtään minnekään.  Keskustelen ystävän kanssa maailmasta parempaa paikkaa ja hetken tuntuu samalta kuin opiskeluaikoina, kun ajan rajallisuus tuntui vain vanhojen ihmisten huonolta elämänvalinnalta.


Minun koirani ei ole päästään ihan terve. Se on niin ylenpalttinen, niin ylitsevuotava ja niin hillitön kaikessa, että sen kanssa eläminen on yksinomaan tämän vuoksi täynnä päivittäisiä yllätyksiä. Kaiken lisäksi se on myös niin herkkä, että mitä moninaisimmat asiat saavat sen ahdistumaan. Ahdistus purkautuu milloin vatsavaivoina, milloin käytösongelmina - juuri kun luulen ratkaisseeni yhden ongelman onnistuneesti, löytää ahdistus itselleen uuden ilmenemisväylän ja minä huomaan olevani jälleen lähtöruudussa, neuvottomana ja ymmälläni, vimmaisesti säntäilevä sekoileva koira jaloissani.

Vietin viime viikon flunssaisena kotona. Rutiiniin tuli särö, koiraa ahdisti. Olemme myös viime aikoina nähneet erinäisiä ystäviäni. Sosiaaliset tilanteet ovat koiran mielestä upeita ja ihmiset parasta mitä on, mutta kaikki tämä kuormittaa sen aivojen virtapiirejä niin kovasti, että sitä alkaa ahdistaa. Eilen se sai stressinlievitykseen oikean luun järsittäväkseen. Se oli mahtavinta ikinä, niin huikeaa ettei se malttanut nukkua oikein ollenkaan. Ja kun ei saa unta, alkaa ahdistaa.
Olen kuolemanvakavissani luonnehtiessani koiraani keskittymishäiriöiseksi erityislapseksi.

Kas tässä sanojeni vakuudeksi otteita tämänpäiväiseltä lenkiltämme:
Kävelemme metsäistä ulkoilureittiä. Taivaalta ei kerrankin sada mitään ja peilijää on hävinnyt poluilta. Koira on minulla pitkässä juoksutusliinassa voidakseen tutkia metsää hieman kävelytien vierusta pidemmältä. Yhtäkkiä jokin laukaisee koirassa hillittömän säntäilyntarpeen. Se viilettää menemään koko liinan mitalta, niska kyyryssä ja häntä kaarella tuhahdellen, sillä on yhtä hauskaa kuin hepuloivalla taaperolla ja minua naurattaa. Kaikki tämä riemu on kuitenkin sen itsehillinnälle liikaa, ja hauskuus repeää sikailuksi: koira alkaa loikkia suoraan minua kohti, tavoitellen hampaillaan milloin liinaa, milloin minun takkiani. Usean hepulin marinoimana onnistun jo useimmiten saamaan otteen koiran pannasta, tarkoituksenani siis paitsi lopettaa sekoilu myös suojella omaa ruumistani ja vaatetustani teräviltä hampailta ja vahvoilta leuoilta. Koira, yhtä kokeneena tietää tämän tarkoittavan loppua ihanalle kontrollinmenetykselle, ja koittaa välttää otettani kaikin voimin. Niinpä päädymme tilanteeseen, jossa koira takatassuillaan seisten kiepsahtaa ympäri ja kietoo etutassunsa remminsä ja minun käsieni ympärille, jatkuvasti haukkoen ympärilleen kita levällään. Minä kannattelen sen koko 22-kiloista vartaloa oikean käsivarteni varassa, yrittäen evätä siltä hepulille lisää polttoainetta antavaa huomiota, pidellä kättä mahdollisimman kaukana itsestäni ja skannata ympäristöäni lisäriskitekijöiden ja/tai potentiaalisten eläinsuojeluun soittajien varalta. Koira ei ole vihainen eikä yritä purra nimenomaan satuttaakseen. Sen kiihtymys on vain liikaa sille itselleen käsitellä eikä se osaa omatoimisesti katkaista tuota tunnetunneliaan - toisinaan saan sen napattua lennosta säärieni väliin ns. rauhoitusasentoon, ja silloin tunnen, miten sen pieni koiransydän takoo hurjasti ja täysin hysteerisenä vasten sen kylkiluita.

(Koiran psykologiaa tuntemattomille: koira ei arvota käytöstään "hyvään" ja "huonoon" - se yksinkertaisesti tekee asioita, jotka tavalla tai toisella palkitsevat sitä. Minun koirani purkaa tällä hepuloinnillaan, loikkimisella, puremisella ja sikailulla jotain päänsä ahdistuskeloja, joiden juuria, syitä ja laukaisevia tekijöitä minä voin vain arvailla. Se on keskikokoinen, lihaksikas ja vahvaleukainen koira, joka vapaasti hilluessaan saattaisi hyvinkin potentiaalisesti saada ikävää tai vähintäänkin kivuliasta vahinkoa aikaan - tahattomasti mutta silti. Tästä syystä yritän laukaista tilannetta viemällä siltä pois käytöstä vahvistavan palkitsevuuden = sekä huomion että kaiken mitä se voi purra ja/tai rikkoa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa juuri kuvailemanikaltaista pannasta/niskasta kiinnipitämistä ja oman toiminnan jatkamista kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, sekä toisinaan tilanteen eskaloituessa myös koiran pakottamista mainitsemaani rauhoitusasentoon eli asemaan, jossa se ei pääse tekemään mitään muuta kuin seisomaan aloillaan, katse eteenpäin. Ulkopuoliselle, yleensä vieläpä keskelle toimintaa tulleelle ihmiselle tämä miltei poikkeuksetta ilmeisesti näyttää raa'alta ja julmalta pakottamiselta, ehkä jopa eläinrääkkäykseltä. Usein tämä purkautuu ihmisistä jonain ääneenpäivittelynä, huuteluna ja muuna kommentoimisena - ihan yllättävän harvoin minulla olisi tässä kohtaa energiaa ja henkistä kapasiteettia vastata a) ollenkaan tai b) asiallisesti näille huolta kantaville kansalaisille. Tosi usein onnistun vain jupisemaan jotain ja näyttämään paitsi koiraani pahoinpitelevälle vieläpä älyllisesti vajaalle ihmishylkiölle.)

Hepuli laukeaa lopulta, mutta ei ennen kuin oma adrenaliinini on ehtinyt kuohahtaa ja olen menettänyt hermoni paitsi karjumalla myös tarttumalla koiraa ehkä hieman tarpeettoman kovakouraisesti niskasta. Koira näyttää hämmentyneeltä ja edelleen ahdistuneelta. Minä tunnen oloni typeräksi ja olen häpeissäni kuten ainakin ihminen jonka sivistyksen kulissit ovat romahtaneet, jättäen jälkeensä vain mylviväksi raakalaiseksi taantuneen hermoraunion. Lenkin leppoisa tunnelma on mennyttä.

Noin kilometriä myöhemmin olemme jälleen saavuttaneet jonkinlaisen hauraan harmonian. Seisoskelen tienposkessa koiran toimittaessa omia koiramaisia nuuhkimistehtäviään penkan puolella. Hajamielisesti rekisteröin tulosuunnastamme lähestyvän ihmishahmon. Koira havaitsee tulijan myös ja vilkaisee puolikiinnostuneena hahmoa. Ehdin miettiä, pitäisikö minun varmuuden vuoksi lyhentää remmiä entisestään, kun jokin nyt jo viereemme ehtineessä hahmossa sytyttää koiran riemastuksen: koira loikkaa kohti tuota tuntematonta henkilöä valtavalla pompulla, yltäen aivan tämän kasvojen vierelle. Onneksi refleksini toimivat ajoissa ja saan kiskaistua koiran remmistä pois ohikulkijan luota ennen väistämätöntä osumaa. Ohikulkija huutaa kauhuissaan, oma sydämeni jyskyttää, koiran häntä viuhtoo: mahtavaa, tulispa tästä uusi paini! Tilanne on karmea, ohikulkija huutaa edelleen säikähdyksestä särkyvällä äänellä, minä pyytelen hengästyneesti anteeksi ja toistelen olevani todella pahoillani, "SE EI RIITÄ!" nainen karjuu, enkä tiedä miten saan tämän korjattua. Nainen menee menojaan, me jäämme koiran kanssa paikoillemme tekemään yksinkertaista katsekontaktiharjoitusta. Minä tiedän, ettei koira hyökännyt vihaisena tai satuttaakseen, ainoastaan tervehtiäkseen tuntematonta omalla sopimattoman ylitsevuotavalla tavallaan - tuntematon ei tätä tiedä, enkä voi syyttää häntä pelästymisestä.
Saatuani oman hengitykseni tasaantumaan ja koiran keskittymään taas minuun jatkamme matkaa. Seuraavan mäennyppylän päällä näen saman naisen, nyt palaamassa meitä kohti. Varaudun sanalliseen hyökkäykseen, solvauksiin ja poliisilla uhkailuun - onnekseni nainenkin on jo hieman tyyntynyt ja purkaa minulle toki järkytystään, mutta vaikuttaa kuitenkin fiksulta ja asialliselta aikuiselta joka hyväksyy sattuman ja vahingon. Pyydän taas anteeksi ja pahoittelen tapahtunutta, ilmoitan syyn olleen minun (kuten se olikin), selitän koirani käytöstä ja kysyn, mitä voin tehdä hyvittääkseni tämän. Molemmat tiedämme eleeni tyhjäksi, mutta alkaa vaikuttaa siltä että rauhantarjoukseni on hyväksytty. Lopulta nainen jatkaa matkaansa ja me jäämme taas hieman keskittymään keskenämme.

Kotimatka sujuu mietteliäissä merkeissä. Onko tämänkaltainen käytös voinut olla osasyyllisenä siihen, että Perro on alun perin hylätty tarhalle? Olen työskennellyt sen ongelmien kanssa herkeämättä yhdeksän kuukautta, eikä tulos edelleenkään ole tämän vakaampi. Miten minä voin koskaan luottaa koiraani ja sen käytökseen? Montako vahinkoa tarvitaan, että joku soittaa poliisille? Montako soittoa poliisille tarvitaan, että koira voidaan ottaa huostaan?
Miksi minun koirani pitää olla näin saatanan hullu? Mä yritän ihan tosi kovasti, miksei mikään silti parane?

Illalla sen vatsa on taas sekaisin.

(Googlasin otsikkoideoita varten "koiran koulutus on". Google ehdotti että ongelmakoiran koulutus, eikä mennyt tavallaan kovinkaan pieleen. Otsikko on hankikoira.fi-sivuston kohdasta Aloita koulutus tästä.)

Onni syntyy vasta toistosta

Miksi aina tuntuu siltä, että ennen osasi paremmin? Havainnoi ilmiöitä ja niiden välisiä suhteita terävämmin, osasi purkaa niitä analyyttisemmin. Sanojen peräkkäin laittaminen oli kirkasta ja itsestäänselvää, kuin virtaavaa vettä. Nyt siinä, missä aiemmin oli nokkelia teorioita ja tarkkanäköisyyttä on kömpelöä teennäisyyttä, kuin poseeraisi kameralle jota ei ole koskaan ollutkaan.
Onko tämän tunteen nimi nostalgia, tai onko se edes sukua sille?


Kevät on minun vuodenaikani. Kun taivas pysyy iltaisin sinisenä yhä pidempään ja sen myötä maailma tuntuu laajentuvan sisältäpäin. Ilmassa tuoksuvat sulamisvesi ja uudet alut; ensimmäiset muuttolinnut loruilevat puistossa pakkasöitä uhmaten. Aurinko tulee vielä matalalta mutta holtittoman kirkkaana, viillellen pitkän pimeyden jäljiltä suojattomia silmämunia. Tuntuu yhtäkkiä samalta kuin lakkiaispäivänä, että vihdoin saa vedettyä keuhkonsa täyteen, oikeasti ja kokonaan, ja todellisuus on pullollaan lupauksia ja mahdollisuuksia kuin kypsiä omenoita, riittää että ojentaa kätensä ja valitsee niistä mehukkaimman. Yhtäkkiä minäkin kuvittelen voivani olla taas mitä tahansa, ehkä minusta tuleekin vielä avaruustutkija, ehkä muutankin vielä Amerikkaan tai maalle, ehkä en koskaan enää värjää tukkaani ja osaan rakastua oikeisiin ihmisiin.
Kun aamuisin näkee taas ulkonakin ympärilleen eikä tummanharmaata yötä seuraakaan enää vain vaaleammanharmaa päivä, jaksaa arkeakin katsoa lempeämmin. Talvella aamun ruuhkabussissa mietin, miksi kukaan valitsee elävänsä ruskean kastikkeen ja tuhkakupin hajuisena, päivästä toiseen tukka rasvoittuvana, vanuneessa ja tomuisessa toppatakissa, aamulla töihin ja illalla kotiin, keitettyjä perunoita ja punaista Marlboroa, närästystä ja vuosi vuodelta paheneva couperosa. Keväällä ajattelen, että ihmisten kasvoilla aamuisin viipyvä väsymys on jotenkin herkempää kuin iltainen. Aamulla poskeen ovat laskostuneina jäänteet tyynyn jäljistä eivätkä silmät katso vielä kokonaan tähän todellisuuteen. Työmatkalaisten kesken vallitsee erilainen solidaarisuus, oravanpyörän kohtalotoverit, rinnakkain vielä hieman omien uniensa vankeina.


Luin vastikään Juha Itkosen Ihmettä kaikki. Nyt kesken on Riikka Pulkkisen Lasten planeetta, ja tässä on minun jäsentelemättömiä ajatuksenpätkiäni näistä teoksista:

1. Minun sukupolveeni kuuluvat kirjailijat ovat nyt siinä iässä, että kun he kirjoittavat kirjoja sangen itsensä oloisista ja ikäisistä kaupunkilaisista, he kirjoittavat itse asiassa lapsiperhearjesta. Jos aiemmin kykenin löytämään samaistuttavaa heidän parisuhdekuvauksistaan ja ihmiskohtaloistaan, nyt viimeistään olen pudonnut tutkasta. Minä en kuulu tähän tarinaan. Toisaalta en kuulu myöskään siihen tarinaan, jossa juuri kaksi- tai kolmekymmentä täyttäneet kaupunkilaiset surevat erojaan siivottomissa vuokrayksiöissään, juovat toisinaan liikaa viiniä ja heräävät vieraista vuoteista, kuten vaikkapa Henriikka Rönkkösen tai Sisko Savonlahden kirjojen päähenkilöt. Minun elämästäni ei kukaan kirjoita kirjoja, enkä tiedä mitä ajattelisin siitä.
Toinen, hieman huolestuttava havainto tähän liittyen on, että lapsiperheen elämän kuvaus on ilmeisesti minun eläytymiskartallani valkoinen alue. Ei minulle ole muissa yhteyksissä mitenkään pulmallista asettua täysin toisenlaista elämää elävän ihmis- tai toisinaan eläinhahmonkaan kenkiin - en siis usko siihen, että on oltava kokenut samankaltaista voidakseen samaistua ja sitä kautta ymmärtää. Onko siis niin, että omat lapset ovat se definitiivinen poikkeus tähän(kin) sääntöön, ainakin minun mielikuvitushorisontissani: enkö osaa, koska en kerta kaikkiaan vain ymmärrä? Kylmäävää inhimillistä vajavaisuutta.

2. Olen aina rakastanut kummankin, mutta erityisesti Pulkkisen tapaa käyttää kieltä: täsmällisesti, tuhlailevasti, värittäen ja paisutellen. Nuorempana minulla oli tapana kirjoittaa mielestäni osuvimpia lauseita talteen A4-kokoiseen ruutuvihkoon, jonka kannessa olivat Nalle Puh ja Nasu. Sitten opin ystävältäni, että myös romaanikirjallisuuteen saa tehdä merkintöjä (kunhan teos on oma, toisilta lainattujen ja kirjaston kirjojen tuhriminen on edelleen pakkotyöllä rangaistava synti) kuten alleviivauksia ja sivujen kulmien taitteluita. Pulkkisen kirjasta olen toistaiseksi alleviivannut esimerkiksi seuraavaa:

"Jatkoimme elämää tajuamatta että tekemättä jättäminen on teko." 

"- -  sillä kertoa kaikesta kaikki ei aina ole läheisyyttä. Joskus se on väkivaltaa, näkökulmien omimista todellisuuteen, vallankäyttöä."

Ensimmäinen sitaatti sisältää oman elämänfilosofiani kulmakiven. Toinen osui minussa johonkin, joka vinkaisi.

3. En muista aiemmista Pulkkisista tätä kursiivin yletöntä sirottelua pitkin poikin tekstiä. Minua se hermostuttaa, kuin kirjoittaja koettaisi ohjailla tulkintaani ja selkokielistäisi luentaa että tässä, katso tässä on erityistä asiaa, huomaathan miten haluan sanoa. En missään tapauksessa vastusta kursiivin käyttöä sinänsä - ainoastaan sen törsäilystä minulla on mielipide, ja se kuuluu näin: Älä.


Aloin katsoa Areenalta M/S Romanticaa, ensisijaisesti siksi, että olen jo pitkään ollut toivottoman ja totaalisen rakastunut Tommi Korpelaan. Seuraan häntä myös Instagramissa (kas siinäpä vasta kryptinen ja suotta kosiskelematon tili!): hänen sekä toki aivan Areenan omienkin postauksien perusteella alkoi näyttää täysin mahdottomalta olla tutustumatta tähän hämmentävään viihde-eepokseen. Odotin ehkä puolen tunnin sketsikekkulointeja - yhden katsotun jakson perusteella sain jotain aivan muuta ja vielä paljon enemmän. Raportoin lisää, kunhan pääsen vielä syvemmälle M/S Romantican romantiikkaviikoille. (Tämän olen tiennyt jo aiemmin, mutta sanon se taas: Hannu-Pekka Björkman on näyttelijänä nero. Nero, kuulitteko!)
Katsomislistalla ovat myös Häiriötekijä, Modernit miehet ja Luottomies, joskin hieman penseänä olen toki jo ennakkoon nimien miesvoittoisuudesta. Haluan ilahtua jatkossakin kotimaisesta viihteestä, joka luojan kiitos ei näemmä sittenkään taida olla yksinomaan Sami Hedbergiä ja Jethro Rostedtia.


Olin eilen Jyväskylässä juontamassa derbytapahtumaa - hauska säie, jonka avulla yhä riipun lajin ja yhteisön liepeessä. Koira oli elämänsä toista kertaa yökyläilemässä, tällä kertaa kummitädillään. Illalla, oltuani reissussa puoli vuorokautta palasin lopulta tyhjään kotiin. Asunto tuntui kummallisen autiolta ja jotenkin suuremmalta. Laittelin tavaroita paikoilleen, pesin koiran vesikupin ja ajattelin, että tällaista olisi tulla talouteen, jossa ei asuisi keskittymishäiriöistä karvamakkaraa.
Olen toisinaan saanut itseni kiinni haaveilemasta koirattomasta elämästä; elämästä, jossa päivän tunteja ei tarvitsisi laskea ja jaotella niin tarkkaan, elämästä, jossa olisin vastuussa vain itsestäni, vain itselleni. Nyt pelkkä ajatuskin tuntui niin lohduttomalta, että olisin halunnut ottaa oitis taksin koiran yökyläpaikkaan.
Aamu ilman lenkkiä ja tassupesua ja koiranruokaa oli verkkainen mutta aikaansaava. Oli merkillisen vikkelää syödä aamupalaa ja tiskata ja imuroida ilman uteliasta pikku kuonoa ja avuliaasti piiskaavaa häntää.
Nyt koira on jälleen kotona. Kyläily on uuvuttanut hänet niin, että unimajasta pilkistävät vain polkuanturat. Hänen unipuhinansa on ehkä pakahduttavin ääni maailmassa.

Tulevaisuuden unelmakodissani on kulmasohva, nastakengät ja kokki

Äitini on esteetikko ytimeensä saakka. Jos valittavana joko käytännöllinen tai kaunis, ei ole kysymystäkään siitä, kumman puoleen hänen vaakansa kallistuu - niinpä heillä nykyisessä kodissaan on esimerkiksi kylpyhuoneessa korkea hana ja posliinivatimainen laakeahko pesuallas puisen tason päälle sijoitettuna. Hana roiskuttaa ja puinen taso pitää jokaisen käyttökerran jälkeen kuivata rätillä, ettei puu alkaisi pikkuhiljaa mädäntyä. Mutta kaunis tuo yhdistelmä ehdottomasti on. Saman asian toinen ilmentymä oli lapsuudenkotini sohva, joka oli puinen ja nahkainen ja kallista designia - ja sijoitettu aivan älyttömästi televisioon nähden. Lojuminen sohvalla oli jos nyt ei mahdotonta niin ei myöskään vaivatonta tai ainakaan kovin miellyttävää. Feng shui sen sijaan oli niin ojennuksessa kuin se varsinaissuomalaisen taajaman elementtikerrostalossa voi.

Tätä mietin eilen, kun kotiini kannettiin ihan oikea, aikuisten kokoinen ja istumista sekä etenkin lojumista varten suunniteltu sohva. Köllöttelyekstaasini oli luonteeltaan lähes orgastista: ymmärsin, että tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun kotonani oli juuri tällaiseen vätystelyyn tehty huonekalu. (Kallion yksiöissäni sänky toimitti myös sohvan virkaa sangen pitkään eikä se tietenkään ole ikinä sama asia. Kun sitten parven myötä lattiapinta-alaa vapautui, hankin Ikeasta halvan ratkaisun, jossa kyllä kaksi aikuistakamusta mahtui napottamaan rinnakkain, mutta mitenkään muuten päin siihen ei järkevästi mahtunut edes yksin.)

Nyt siis kirjoitan sohvalta käsin, enkä aio ehkä koskaan enää poistua tästä maailman parhaasta paikasta.


Aina toisinaan ajattelen, että voisin ryhtyä ruuanlaittajaihmiseksi. Etsin jonkin herkullisenkuuloisen mutta kyllin helpon reseptin ja sovitan identiteettiä kuin eksoottista peruukkia. Nykyään keitokseni useimmiten jopa onnistuvat, enkä usko että saisin itseäni enää niillä keinoin hengiltä, vaikkei eineksiä olisi keksitty. Itsetehty ruoka on yleensä myös puolivalmisteita paremman makuista ja luonnollisesti edullisempaakin, muista bonuksista nyt puhumattakaan. Nämä faktat eivät kuitenkaan kumoa sitä seikkaa, että ruuan laatiminen on useimmiten työlästä, sotkuista ja aikaavievää puuhaa. Niinpä siis hylkään kokeilut tavallisesti muutaman päivän jälkeen ja palaan melko onnellisena ja vain hieman huono-omatuntoisena Apetitin vegaanisen pakastepizzan äärelle. (Olen oikeasti syönyt niitä vuoden sisään aivan ällistyttävän monta.)
Lauantaina sain jälleen tällaisen roolileikkipuuskan ja tein maapähkinäbataattimyskikurpitsasosekeittoa (tuota reseptiä myskikurpitsalla vahvistaen) sekä focacciaa. Valmista tuli kai kahdessa tunnissa, minä aikana olin ehtinyt jo kyseenalaistaa jokaisen elämänvalintani ja kaikki tähän hetkeen johtaneet ratkaisujen ketjut moneen kertaan, sekä nääntyä nälkään, kiukkuun ja yleiseen olemassaolon raskauteen.


Viikonloppuna koitti jälleen se aika vuodesta, kun päivisin on aurinkoista ja ihanan lämmintä ja kinokset sulavat loristen - ja yöksi pakastaa, ja kaikki sulamisvedet jäätyvät petollisiksi murhakentiksi, jotka saavat vanhusten lonkat ja työikäisten ranteet silkalla olemassaolollaan murtumaan yhtä taajaan kuin Trump twiittailee. Sad!
Ensi kertaa sitten lapsuuden huomasin olevani toistuvasti tilanteessa, jossa en yksinkertaisesti päässyt etenemään valitsemaani reittiä ilman, että nelivedolle siirtyminen alkoi tuntua ainoalta fyysisesti mahdolliselta vaihtoehdolta. Kengät epätoivoisesti tyhjää sutien, kädet mykkäelokuvatyyliin ilmassa avuttomasti heiluen luisuin kerran toisensa jälkeen vääjäämättä kohti ojaa tai mitä tahansa fyysistä estettä, joka keskeyttäisi hitaan mutta holtittoman valumiseni. Koira tottui onneksi nopeasti hiippailemaan kotilon vauhtia vieressäni ("PERRO! Nyt ei voi vetää yhtään! Jos mä kaadun ja halkasen pääni niin kuka sua sitten muka lenkittää! Ei kukaan!"). Pelkäsin henkeni edestä, turhauduin, kiroilin, hikoilin, ja lauantai-iltana nälkäisenä pitkältä lenkiltä kotiin pyrkiessäni tirautin pienet kiukkuitkutkin kun niin oli hankalaa ja vittumaista elämä jäätasankojen keskellä.
Sitten! Äiti tuli kylään ja toi tullessaan nastapohjakengät! Puin ne jalkaani, ja värit palasivat jälleen maailmaani. Ropsuttelin korskeasti kaikkien niiden mummojen ohi, jotka vielä edellisenä päivänä jättivät minut jälkeensä kuin sen kuuluisan Kallion Allin, enkä hidastanut merkittävästi edes alamäissä. Minä osaan! Minä pysyn pystyssä! Minä elän! Kuulitteko, elän! Illalla Pohjolankatua harppoessani herätin ehkä paitsi nukkuvat myöskin kuolleet, sillä mitkään vaivihkaiset eukkatossut nuo jalot liukuestelenkkarit eivät toki ole. Mut mitä välii ei mitään, ainakaan en kynnä leuka edellä jontkassa!


Ja vielä siitä Aldermanista: lukekaa Hesarin kaksi kritiikkiä aiheesta. Ne luettuani tunsin voimakasta halua kirjoittaa miltei enemmän niistä kuin niiden kohteesta. Ne myös oivalla tavalla summasivat ystävieni, kutsuttakoon heitä nyt tässä vaikkapa nimillä Tuppurainen ja Kuosmanen, kanssa käymäni lyhyen Whatsapp-keskustelun taidekritiikeistä ylipäänsä ja taidekriitikoista arvioinnin ja kokemisen ammattilaisina.
Ehkäpä palaan tuohon keskusteluun seuraavalla kerralla, sillä nyt en enää ehdi. Minulla on kiire tikkaamaan jäisiä jalkakäytäviä uusilla nastakengilläni, ja sen jälkeen löhöilemään lisää uudella täydellisellä sohvallani.

Tykkään, peku!

Nuorempana olin kärkäs kertomaan mielipiteitäni miltei asiasta kuin asiasta, ja aivan erityisesti niitä eriäviä mielipiteitäni. Minulla oli blogi, josta olin tuleva tuomitsemaan väärässäolijoita ja tyhmiä, ja ehkä toisinaan minullakin meni hieman sekaisin älykkyys ja silkka teräväkielinen ilkeily. (Tiedättehän kaikki sen meemikuvan hahmosta, joka istuu koneella keskellä yötä ja kun puolisonsa anoo häntä tulemaan jo lopultakin nukkumaan, vastaus on että nyt ei ehdi kun internetissä on väärässä oleva ihminen! Olin ehkä joskus vähän se, mutten luojan kiitos keskustelupalstoilla tai missään irkissä sentään.)
Kantojani kerron toki auliisti yhä, mutta enää lähinnä suusanallisesti, ja enimmäkseen vain luotetuille, viisaille ja pitkämielisille ystävilleni, jotka eivät ihme kyllä vielä(kään) vihaa minua, edes tämän taipumukseni ansiosta.

Nykyään, näinä kuohuvina nettitrollailun ja yleisen öyhöttämisen päivinä merkittävimmäksi kriteeriksi mielipiteeni kirjalliseen julkituomiseen on noussut se, katsonko tuon kantani esittämisen tuovan jotain lisäarvoa a) käsillä olevaan asiaan, b) maailmankaikkeuteen tai c) yhtään mihinkään. Niinpä usein käy niin, että armottoman verbaalisuominnan sijaan päädyn kertomaan jotain ylistävää tai edes ystävällistä - en toki ole niin koppava, että kuvittelisin tästäkään havaintojeni kohteen maailman millään tapaa mullistuvan saati edes pikkuisen huojahtavan. Jotenkin vain sitä on ihminen itse käynyt niin iäkkääksi, että monissa asioissa lempeys tuntuu tuottavan itselle kestävämpää mielihyvää. (Ei toki aina eikä todellakaan kaikissa asioissa, mutta ei mennä siihen nyt. Kyllä kiukun aikakin vielä tulee, ja kun se tulee, se saa varmasti meidät kaikki ikävöimään tätä tämänhetkistä suopeuttani.)

Niinpä siis seuraavaksi aion kertoa, mitkä asiat minua ovat viime aikoina ilahduttaneet.

Kuten viimeksi mainitsinkin, löysin joitain viikkoja sitten Antti Holman Auta Antti -podcastin. Olin lukenut aiheen tiimoilta joitain lehtijuttuja ja kyseistä tuotosta oli minulle suositeltu usean tahon voimin. Minulla ei kuitenkaan ollut ennalta oikein minkäänlaista suhdetta Holman töihin tai hänen julkisuuskuvaansa, eikä minulle oikein ollut siis selvää, miksi kaipaisin hänen podcastiaan saati neuvojaan oikeastaan yhtään mihinkään tässä elämässä. Lopulta kuitenkin, uuden podcastmyönteisen elämäni innoittamana, ryhdyin kuuntelemaan. En katunut.
Holma onnistuu luomaan itsestään poikkeuksellisen empaattisen ja aidon vaikutelman. Jaksot on jätetty sangen karheiksi ja editoimattomiksi, mikä tuntuu korostavan välittömyyttä. Ensihämmennyksen jälkeen käy toki ilmi, että episodit on kuin onkin käsikirjoitettu - ja vieläpä ilmeisesti laajan ja osaavan asiantuntijatiimin tuella - mutta niissä on silti tietty mukava improsävy ja paljon lopulliseen versioon jätettyä jaarittelua, aiheesta eksymistä ja päätöntä horinaa, mikä ilahduttaa kaltaistani vanhaa kielen sekakäyttäjää ja ajatuksellisesti harottavaista hahmoa suuresti. Holma on myötätuntoinen ja itseironinen ja laittaa itseään likoon kuten vain ammattinäyttelijä voi. Vastatessaan lukijoiden hyvin yksityisiin ja raadollisiinkin pulmiin hän useimmiten välttää helpot pikavoitot ja etsii pintakysymysten alta tasoja ja niitä Oikeita, ääneenlausumattomia ongelmia pohdiskellen vastauksia niihin.
Podcastia kuunnellessa naurattaa, itkettää ja koskettaa - enkä itse tiedä, mikä voisi olla parempi syy kuunnella yhtään mitään.

Lempiradiojuontajani on Laura Friman ja siinä missä vuosikymmenet kaipasin lohduttomasti Juusoa ja Peltsiä takaisin eetteriini, nykyään toivon, että aamuista ahdistustani olisivat taas helpottamassa Laura ja Nivalan Jani. Myös Laura vaikuttaa aidolta ja vilpittömältä, minkä lisäksi hänen elämänsä näyttäytyy satumaisen kiehtovana ja glamourinkimaltelevana seikkailuna. Parasta kaikessa kuitenkin on, että hänen käyttämänsä kieli on täsmällistä, rikasta ja ilahduttavan mietittyä. Olen myös varma siitä, että meistä tulisi nopeasti livenäkin bestikset, joten Laura: kun luet tätä bloggausta, laita kommenttia tai Instassa DM:ää! Vastaan takuulla.

Kuuntelin vuodenvaihteen tiimoilla hyvin vimmaisesti Kaverin puolesta kyselen -podcastia ja rakastin suurinta osaa siitä. Jouduin lukemattomia kertoja aamubussissa teeskentelemään äkillistä yskänkohtausta tai aivastuspuuskaa peittääkseni naururöhkintäni (enkä vieläkään ole hankkinut niitä korskeita, ehkä kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuvia kuppikuulokkeita), eikä moiselle ehkä ole oivallisempaa ajankohtaa kuin marraskuinen maanantaiaamu, kun kello on noin kolme tuntia liian vähän edes elossaolemiselle, räntää vihmoo vaakatasossa suoraan silmämuniin ja aamukahvi vuotaa termospullon korkista kännykälle.
Eilen kuuntelin uusimman jakson, enkä tiedä onko uutuudenviehätykseni laantunut vai olenko sitten joulukuun vanhentunut yhtäkkiä noin kaksikymmentä vuotta, sillä ihan niin paljon ne jutut eivät enää huvittaneet. Toisaalta minut tunnetaan ensisijaisesti upottautujana, ja useimmat asiat toimivat minulle fantastisesti nimenomaan liian suurina kerta-annoksina (eivätkä sen jälkeen sitten enää oikein ollenkaan). Kohtuudestahan ei useimmiten tule kuin kiukkuiseksi. En siis vielä hautaa rakkauttani KPK:ta kohtaan ollenkaan.

Joulunpyhinä ja vielä vuoden alussakin katsoin Netflixistä Modernia perhettä niin paljon, että tiesin niiden hahmojen asiat ihan tosi paljon paremmin kuin vaikka tosimaailman ystäviksi kutsumieni henkilöiden. Toki siinä on ongelmansa: se on erittäin valkoinen ja kiintiöhomoparistaan huolimatta auttamattoman heteronormatiivinen, ableistinen ja hyyyyvin keskiluokkainen, mutta myös postmoderniin tapaan sen verran itseironinen, etteivät nämä ilmeiset pulmat jää huomaamatta myöskään käsikirjoittajatiimiltä.
Vastikään satuin näkemään pätkän Pulmusia (uusinnat ilmeisesti Nelosella?). Sitä vieroksuin jo 90-luvulla, kun sarja pyöri Suomen televisiossa ensi kertaa - nyt se näytti esihistorialliselta ja tunkkaiselta ja juuri niin ahdistavalta kuin muistelinkin.
Moderni perhehän perustuu itsetarkoituksellisille stereotypioille ja niillä leikittelylle, mutta onnistuu mielestäni olemaan jäämättä niiden vangiksi toisin kuin esimerkiksi juuri Pulmuset. ("Stereotypioiden ongelma ei ole se, etteivät ne olisi totta, vaan se, että ne ovat epätäydellisiä." - Chimamanda Ngozi Adichie) Mutta entä jos kahdenkymmenen vuoden päästä katson näiden episodien jotain hämmentäviä heijastinprojektioita tai mitä ihmiset nyt silloin nönnönnöö-and-chill -mielessä kuluttavatkin, ja mietin että hyi olkoon miten sakeaa tavaraa sitä joskus onkaan tullut katsoneeksi? Tämä pelottaa ja surettaakin jo etukäteen.

Joskus loppusyksystä ahmin Insecuren kaikki suoratoistona nähtävillä olevat kaudet. Pidin, ihan mielettömän paljon, mutten koe, että minulla on ymmärrystä tai edes sanastoa kuvailla sitä tämän enempää. Katsokaa se itse.

Sitten on vielä se Naomi Alderman, josta en vieläkään saa sanottua mitään. Mutta kyllä minä sitäkin suosittelen, ihan jos ei muuten niin hienona dystooppiseksi kääntyvänä ajatusleikkinä.