Kun yritin äkkiseltään miettiä, mitä musiikkia esiteini-ikäisenä (eli noin vuosina 1989-1991) kuuntelin, en pystynyt palauttamaan mieleeni ainuttakaan kappaletta. Teinivuosilta olisi luonnollisesti irronnut vaikka mitä referenssiä, mutta esiteininä? Olin jo viittä vaille googlaamassa "hits from 1991", kun keksin alkaa muistella ihmisiä joiden kanssa noihin aikoihin hengailin. Muistin erään Riikan, jolla oli kaksi marsua ja jonka luona yökyläilin taajaan. (Heidän perheensä asui omakotitalossa ja heillä oli luonnollisesti myös upea takapiha, jota kadehdin enemmän kuin välitin myöntääkään. Riikalla oli myös aivan kammottavan raskas, 7 vuotta meitä nuorempi pikkuveli, joka piinasi ja kidutti meitä kaikin tavoin aina tilaisuuden tullen. Uskomatonta, miten pahaa tuhoa niin pieni laktoosi-intolerantikko onnistuikaan kylvämään ympärilleen.)
Olin pyytänyt neljä vuotta itseäni vanhempaa perhetuttua äänittämään c-kasetille Michael Jacksonin Dangerousin (julkaistu 1991) ja soitin sitä Riikalle eräänä viikonloppuiltana. Valot oli sammutettu ja kumpikin makasi odottaen oman peittonsa alla (ja se, joka odottaa tästä käynnistyvän jonkin tunnustuksellisen esiteini-ikäisen eroottisen fantasian pettyy karvaasti).
Heal the World räjäytti Riikan pankin. "Michael Jackson on mun lempilaulaja ja tää on paras biisi ikinä!" hän huokaisi vaikuttuneena.
Neljä vuotta vanhempi (ja siten luonnollisesti übercool) Maria oli taiteillut kasetin kansilehteen levyn nimen käsin pelottavalla, Halloween-henkisellä valuvalla fontilla. Kasetin kansien sisällä oli lappu "Moi Ansku, tässä tää "kassu".". Jos 1990-luvun alussa LOL olisi jo trendannut Suomessa, se olisi todellakin päättänyt tämän viestin.
Black or Whiten sanoma iski nuoreen sosiaalisen oikeuden soturiin, joka muutamaa vuotta myöhemmin kiersi välitunneilla keräämässä allekirjoituksia Animalian vetoomuksiin. Todellisuudessahan 1980-90-lukujen taitteen Varsinais-Suomi oli yhtä demografisesti yhtä monimuotoinen ja sisäsiittoinen kuin jokin Keskilännen punaniskakeskittymä (eikä tilanne oletettavasti ole noista ajoista juuri muuttunut), joten kokemani myötäpöyristys maailman tapahtumista ja ihmisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta oli luonteeltaan sangen hypoteettista ja lähinnä Benettonin mainoskuviin perustuvaa. Se oli kuitenkin juuri niin puhdasta ja ehdotonta kuin se 12-vuotiaalla voi parhaimmillaan olla: kaikki erilaisii, kaikki samanarvoisii. Musiikkivideo teki minuun mielettömän vaikutuksen, etenkin sen viimeinen puoliminuuttinen, jossa kasvot vaihtuvat sulautuen toisikseen ällistyttävällä tavalla ja alleviivaten ihastuttavan kirkasotsaisesti biisin sanomaa.
Näin jälkikäteen harmittaa, että Michael Jacksonista ei koskaan tullut minulle kuitenkaan musiikillista idolia tai vahvaa vaikuttajaa. Olisi tänä päivänä todella paljon katu-uskottavampaa viitata häneen tai vaikkapa Princeen (tai edes Madonnaan) varhaisten vuosiensa musiikkimaun muovaajana kuin Bryan Adamsiin, kuten kirvelevin sydämin joudun totuuden nimissä tekemään.
10.10.2019
30-Day Song Challenge - Day 26
Joskus vuosituhannen alkupuoliskolla kuuman blogihuuman aikaan erilaiset haasteet olivat bloggailun suola. Muistan silloin tehneeni erään biisihaasteen - siitä on nyt kulunut jo niin kauan aikaa, etten itsekään enää muista silloin valitsemiani biisejä. Voin siis kaikin mokomin käyttää ne uudestaan ja esitellä ne aivan tuoreina oivalluksina nyt.
Toki myös tehtävänanto on eri (ja minäkin olen). Tähän tämänkertaiseen törmäsin Facebookissa ja vaikka muistan nähneeni saman haasteen pyörimässä oman somekuplani sisällä kai noin vuosi sitten viimeksi, jostain syystä nyt se osui johonkin tohkeushermoon ja tunsin pakottavaa tarvetta ryhtyä tuumasta toimeen.
Yllättävän vaikeaa on valita sellaisia biisejä, joihin itse on vilpittä kiinnittynyt syystä tai toisesta, ja välttää sellaista typerää pseudopätemistä ja "oikeiden" biisivalintojen valokeilassa paistattelua. Yritän tosi kovasti olla rehti ja suoraselkäinen, vaikka se sitten tarkoittaisikin noloja ja yleensä pikemminkin vain oman pimennetyn makuuhuoneen uumenissa salaa, kuulokkeilla ja peiton alla kuunneltavia kalkatuksia (LOL ikään kuin se voisi tarkoittaa muka jotain muutakin).
Tässä siis ensin haaste kokonaisuudessaan sekä disclaimerit: tuskin postaan biisiä päivässä, enkä todellakaan tee tätä järjestyksessä. Saattaa myös olla, että joinain päivinä en pysty valitsemaan ja postaankin vaikka kaksi biisiä yhden asemesta.
Mutta tässä siis koko homman runko:
1. A song you like with a colour in the title.
2. A song you like with a number in the title
3. A song that reminds you of summertime
4. A song that reminds you of someone you'd rather forget
5. A song that needs to be played loud
6. A song that makes you want to dance
7. A song to drive to
8. A song about drugs or alcohol
9. A song that makes you happy
10. A song that makes you sad
11. A song you never get tired of
12. A song from your preteen years
13. A song you like from the 70s
14. A song you'd love to be played at your wedding
15. A song that you like that's a cover by another artist
16. A song that's a classic favourite
17. A song you'd sing a duet with someone on karaoke
18. A song from the year you were born
19. A song that makes you think about life
20. A song that has many meanings to you
21. A song you like with a person's name in the title
22. A song that moves you forward
23. A song you think everyone should listen to
24. A song by a band you wish were still together
25. A song you like by an artist no longer living
26. A song that makes you want to fall in love
27. A song that breaks your heart
28. A song by an artist whose voice you love
29. A song you remember from your childhood
30. A song that reminds you of yourself
Monethan näistä ovat aivan käsittämättömän korneja, a song that makes you think about life, oikeasti nyt hei. Osa on myös sangen monitulkintaisia ja siinä ehkä osittain piileekin koko haasteen hienous: että voi itse valita näkökulmansa ja räiskiä sieltä, eikä kukaan voi tulla sanomaan että väärin meni, nolla pistettä.
Mitäpä tässä siis enää aikailemaan!
Aloitan kohdasta 26 koska voin: A song that makes you want to fall in love. Haluaisin rakastua, jotta voisin soittaa ja siteerata The Nationalin Slow Show'ta tuolle sydämeni valitulle:
Kerran muuan ystäväni esitti niin osuvan luonnehdinnan rakkauden ja himon välisestä yhteydestä, että olen sen koomin siteerannut sitä innokkaasti aina tilaisuuden tullen, ja usein myös ihan muutenkin vain: jos ei naurata, ei paneta. Tämä, rakkaat kanssaeläjät, on totta jos jokin tässä maailmassa ylipäänsä totta on. Kaikkein parasta on tietysti se sellainen kahdenkeskinen tyhmäily, ne omat pienen sisäpiirin jutut, jotka naurattavat vain teitä kahta eikä niitä muille oikein viitsi edes sanoa ääneen. Koska kuten kaikki koskaan toista ihmistä aidosti lähellä olleet tietävät, upeinta ja kammottavinta ihmissuhteelle antautumisessahan on se kohta, jossa tohtii esiintyä aivan paljaana, kertoa kaikki pelottavimmat ja älyttömimmät juttunsa ja luottaa ettei se toinen oitis riennä säikähtäneenä pakosalle.
Biisi kiteyttää mielestäni erinomaisesti sen, miltä tuntuu kun maailma on vinossa ja omituinen ja itse aina vähän epäsopiva, ja kuitenkin siinä samaisessa maailmassa on joku, jonka luona on koti, ja miten millään muulla ei oikeastaan ole edes merkitystä.
Matt Beringerin syvä ja merkillisen lakoninen ääni toteamassa nämä rivit on oikeastaan minulle täydellinen auditiivinen kuva romanttisesta rakkaudesta.
Sisällölle vetää vertoja minun mielessäni lähinnä Kings of Leonin Cold Desertin rivi hand over your heart / let's go home.
Toki myös tehtävänanto on eri (ja minäkin olen). Tähän tämänkertaiseen törmäsin Facebookissa ja vaikka muistan nähneeni saman haasteen pyörimässä oman somekuplani sisällä kai noin vuosi sitten viimeksi, jostain syystä nyt se osui johonkin tohkeushermoon ja tunsin pakottavaa tarvetta ryhtyä tuumasta toimeen.
Yllättävän vaikeaa on valita sellaisia biisejä, joihin itse on vilpittä kiinnittynyt syystä tai toisesta, ja välttää sellaista typerää pseudopätemistä ja "oikeiden" biisivalintojen valokeilassa paistattelua. Yritän tosi kovasti olla rehti ja suoraselkäinen, vaikka se sitten tarkoittaisikin noloja ja yleensä pikemminkin vain oman pimennetyn makuuhuoneen uumenissa salaa, kuulokkeilla ja peiton alla kuunneltavia kalkatuksia (LOL ikään kuin se voisi tarkoittaa muka jotain muutakin).
Tässä siis ensin haaste kokonaisuudessaan sekä disclaimerit: tuskin postaan biisiä päivässä, enkä todellakaan tee tätä järjestyksessä. Saattaa myös olla, että joinain päivinä en pysty valitsemaan ja postaankin vaikka kaksi biisiä yhden asemesta.
Mutta tässä siis koko homman runko:
1. A song you like with a colour in the title.
2. A song you like with a number in the title
3. A song that reminds you of summertime
4. A song that reminds you of someone you'd rather forget
5. A song that needs to be played loud
6. A song that makes you want to dance
7. A song to drive to
8. A song about drugs or alcohol
9. A song that makes you happy
10. A song that makes you sad
11. A song you never get tired of
12. A song from your preteen years
13. A song you like from the 70s
14. A song you'd love to be played at your wedding
15. A song that you like that's a cover by another artist
16. A song that's a classic favourite
17. A song you'd sing a duet with someone on karaoke
18. A song from the year you were born
19. A song that makes you think about life
20. A song that has many meanings to you
21. A song you like with a person's name in the title
22. A song that moves you forward
23. A song you think everyone should listen to
24. A song by a band you wish were still together
25. A song you like by an artist no longer living
26. A song that makes you want to fall in love
27. A song that breaks your heart
28. A song by an artist whose voice you love
29. A song you remember from your childhood
30. A song that reminds you of yourself
Monethan näistä ovat aivan käsittämättömän korneja, a song that makes you think about life, oikeasti nyt hei. Osa on myös sangen monitulkintaisia ja siinä ehkä osittain piileekin koko haasteen hienous: että voi itse valita näkökulmansa ja räiskiä sieltä, eikä kukaan voi tulla sanomaan että väärin meni, nolla pistettä.
Mitäpä tässä siis enää aikailemaan!
Aloitan kohdasta 26 koska voin: A song that makes you want to fall in love. Haluaisin rakastua, jotta voisin soittaa ja siteerata The Nationalin Slow Show'ta tuolle sydämeni valitulle:
I wanna hurry home to you
Put on a slow, dumb show for you
To crack you up
Kerran muuan ystäväni esitti niin osuvan luonnehdinnan rakkauden ja himon välisestä yhteydestä, että olen sen koomin siteerannut sitä innokkaasti aina tilaisuuden tullen, ja usein myös ihan muutenkin vain: jos ei naurata, ei paneta. Tämä, rakkaat kanssaeläjät, on totta jos jokin tässä maailmassa ylipäänsä totta on. Kaikkein parasta on tietysti se sellainen kahdenkeskinen tyhmäily, ne omat pienen sisäpiirin jutut, jotka naurattavat vain teitä kahta eikä niitä muille oikein viitsi edes sanoa ääneen. Koska kuten kaikki koskaan toista ihmistä aidosti lähellä olleet tietävät, upeinta ja kammottavinta ihmissuhteelle antautumisessahan on se kohta, jossa tohtii esiintyä aivan paljaana, kertoa kaikki pelottavimmat ja älyttömimmät juttunsa ja luottaa ettei se toinen oitis riennä säikähtäneenä pakosalle.
Biisi kiteyttää mielestäni erinomaisesti sen, miltä tuntuu kun maailma on vinossa ja omituinen ja itse aina vähän epäsopiva, ja kuitenkin siinä samaisessa maailmassa on joku, jonka luona on koti, ja miten millään muulla ei oikeastaan ole edes merkitystä.
You know I dreamed about you
For twenty-nine years before I saw you
You know I dreamed about you
I missed you for, for twenty-nine years
Matt Beringerin syvä ja merkillisen lakoninen ääni toteamassa nämä rivit on oikeastaan minulle täydellinen auditiivinen kuva romanttisesta rakkaudesta.
Sisällölle vetää vertoja minun mielessäni lähinnä Kings of Leonin Cold Desertin rivi hand over your heart / let's go home.
7.10.2019
Derbykupla
Vietin viikonlopun isossa derbyturnauksessa Pasilassa. Olen ollut eläköityneenä pelaamisesta nyt puolitoista vuotta ja unohtanut paljon, mutta aina pistäytyessäni lajitapahtumissa pääsen sukeltamaan hetkeksi siihen samaan hien- ja rannesuojienhajuiseen maagisuuteen nauttimaan olostani ihan vain minuna.
Aloitin derbyn loppuvuonna 2010. Maailma, Suomi ja ympäröivä todellisuus olivat silloin kovin erilaiset - minulle derby-yhteisö näyttäytyi onnelana, joka hyväksyi jokaisen ja syleili kaikkia (paitsi natseja) ulkoisiin seikkoihin katsomatta.
Olin siihen saakka potenut ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta selittämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta suurimman osan elämästäni. Tiedän nyt tämän olevan ihmisyyden kovinta ydintä: illuusio omasta erityislaatuisuudesta, joka tuntuu kirkkaan panssarilasin lailla erottavan yksilön kaikista muista, saaden aikaan perimmäistä ja parantamatonta irrallisuutta ja kyvyttömyyttä liittyä muihin. Silloin kuitenkin tunsin vain olevani se kuuluisa lumihiutale, kieppumassa universumin kaiuttomassa tyhjyydessä, pateettisena, melankolisena ja ikuisesti eristyksissä.
Derby-yhteisö ei tuonut minulle satumaista ja yhtäkkistä parannusta tähän, mutta ihmisryhmänä se tuntui erityiseltä. Se tuntui siltä, että minäkin mahduin olemaan, kokonaan ja kaikkineni. En ollutkaan liian kookas, kärkäs ja kovaääninen, vaan kerrankin juuri oikeanlainen. Sopiva.
Siitä tuli minun sosiaalinen ja ideologinen turvapaikkani moneksi vuodeksi, ja huolimatta siitä että myöhemmin monesti huomasin olevani dinosaurus, jonka näkemykset ja käsitykset olivat paitsi auttamattoman vanhentuneita myöskin monilta osiltaan täysin epävalideja ja merkityksettömiä, se myös opetti itsereflektiota, tiedostavuutta ja ehkä hitusen nöyryyttäkin.
Se opetti minut pohtimaan tarkemmin, kuinka kärkevät sanani asettaa.
Myöhemmin olen ymmärtänyt omien etuoikeuksieni toimineen tässäkin puskurina: täydellistä yhteisöä ei tosimaailmassa ole olemassakaan, eikä derbykuplakaan ole yhtä tasa-arvoinen saati auvoisa kaikille jäsenilleen. Merkillepantava se on kuitenkin reaktiivisuutensa ja monin osin myös proaktiivisuutensa ansiosta. Kuten mikä tahansa yhteiskunnan osanen se on kaukana valmiista, mutta toisin kuin moni yhteiskunnan osanen se sentään pyrkii työskentelemään aidosti paremman inklusiivisuuden eteen.
Tällä kaudella lajin kattojärjestö WFTDA on lähestynyt asiaa julkaisemalla uuden Cody of Conductin ja siihen liittyen tapahtumajuontajille erityisen Announcer Inclusion Policyn. Sen tavoitteena on pyrkiä käyttämään mahdollisimman täsmällistä kieltä sekä kitkeä kaikenlainen kasuaali syrjintä ja epäasiallisuus juontajien (julkisesta) puheesta ("Utilize a community member's correct pronoun or other identifiers - - Eradicate marginalization and discrimination from calls").
Oma äidinkieleni ei sukupuolita persoonapronomineja, vaikka monia muita asioita sukupuolittaa sitten senkin edestä. Tästä syystä she/her - he/him - they/them -keskustelu on minulle erityisen haasteellinen. Olen tähän viikonloppuun saakka ajatellut, että saatavilla olevista vaihtoehdoista they/them on tasa-arvoisin ja siksi kelpaava käytettäväksi aina tilaisuuden tullen - itse asiassa omina viimeisinä pelivuosinani, kun aihetta ensi kertaa yhteisössä julkisesti lähestyttiin, ilmoitin solidaarisuussyistä sen omaksi persoonapronominikseni pelidokumentteihin. Järkeilyni kulki kutakuinkin siten, että koska äidinkieleni ei tee eroa tämän asian suhteen, ei eroa ole myöskään omassa päässäni, ja koska se siten on omalle identiteetilleni yhdentekevää, voisin yhtä hyvin auttaa turhan sukupuolittamisen häivyttämisessä ilmoittamalla preferoivani itse neutraalia persoonapronominia. Näin siis kaikessa naiiviudessani kuvittelin osoittavani olevani hyvien puolella ja tarjoavani tällä pienellä eleellä vaatimattoman tukeni LGBTIQ-yhteisölle.
Tänä viikonloppuna ymmärsin, että tähänastinen toimintani oli myös tulkittavissa eräänlaiseksi kolonialisoinniksi. Koska itse olen cis-nainen enkä siis nonbinääri/muunsukupuolinen, on oma korrekti persoonapronominini englanniksi she/her. They/them on varattu heille, jotka eivät mahdu perinteisten jaotteluiden muodostamiin ahtaisiin lokeroihin. Peliaikoinani ja vielä nytkin ilmoittamalla hyväksyväni itsestäni kumman tahansa pronominin ("she/her but also happy with they/them") olin kuvitellut tekeväni palveluksen muille ja helpottavani heidän valintojaan keskustelutilanteissa. Näin toimiessani olin kuitenkin missannut oikeastaan koko homman pointin: persoonapronominivalinnassa ei suinkaan ole kyse keskustelukumppanin homman helpottamisesta ("ihan sama mulle") vaan siitä, että asioilla on täsmälliset nimet ja termit, ja niitä tulee mahdollisuuksien mukaan käyttää. Jos oikeasta pronominista ei ole varmaa tietoa eikä sitä pääse kohteelta itseltään varmistamaan, tulee keksiä keino kiertää sen käyttö esimerkiksi nimeä (tai vaikkapa pelitilanteissa joukkueen pelipaidan väriä ja pelaajanumeroa) käyttämällä.
(HUOM! Tämä on oma tulkintani saamastani ohjeistuksesta sekä tapahtumassa aiheen tiimoilta käydystä keskustelusta. Näin ollen siis myös mahdolliset, jopa todennäköiset virhetulkinnat ovat omiani eivätkä kenenkään muun vastuulla.)
Tämä kaikki on nyt kuitenkin vain johdatusta varsinaiseen pihviini.
Vaikka minua juontajan ominaisuudessa kovasti hermostuttikin tämä pronominitilanne ja pystyin jo sieluni korvin kuulemaan ne lukuisat änkytys-, mokailu- ja häpeämistilanteet, joita oma kömmähtelyni ei-äidinkielen suossa rämpiessäni tulisivat viikonlopun myötä aiheuttamaan, sydämeni lauloi läpi koko tämän keskustelun.
Työarjessani keskustelun tasoa kuvaavat parhaiten kaksi elävän elämän esimerkkiä viime viikolta. Kuopion järkyttävää kouluiskua seuraavana päivänä eräs työyhteisööni kuuluva kysyi ensi töikseen töihin tultuaan, että eikö ollutkin niin että ko. iskun tekijä oli "ulkomaalaistaustainen".
Toinen esitti vakavissaan, että tällaisiin tekoihin johtavia mielenterveysongelmia ei pääsisi syntymään, kun nuoriso pantaisiin nuorempina töihin - implisiittisesti ilmaistuna siis että eipä ehtisi kaiken maailman elintaso-ongelmia kuten mielenterveyden järkkymistä vatvomaan kun olisi oikeitakin pulmia setvittäväksi.
Voitte kuvitella, miten hedelmällistä tällaisessa asenneilmapiirissä olisi edes yrittää avata keskustelua vaikkapa nyt sukupuoli-identiteetistä.
Toinen tämänhetkinen sosiaalinen viitekehykseni on koira.
Minusta on upeaa olla osana yhteisöä, joka ensinnäkin ylipäänsä käy identiteettipoliittista keskustelua ja toiseksi on valmis reagoimaan ja korjaamaan tilaisuuden tullen itseään, kehittyäkseen alituisesti paremmaksi ja turvallisemmaksi ympäristöksi kaikille. Nautin syvästi keskustelun abstraktiotasosta, sen sävystä ja aivan erityisesti sen pyrkimyksestä.
On myös äärimmäisen virkistävää tulla itse hyväksytyksi omana itsenään. Palatessani vierailemaan derbykuplaan voin luottaa mahtuvani olemaan minä, kokonaan ja täysin. Minun ei viikonlopun aikana tarvitse kerrankin selittää tai perustella itseäni ja valintojani kenellekään. Se tuntuu siltä kuin palaisi kotiin. Tämä yhteisö ei varmastikaan ole täydellinen tai edes paras mahdollinen, mutta se on minun yhteisöni.
(Kun sitten tämän sanottuani muistan olevani kuitenkin monilta osin aina voittajien puolella, valkoinen, keskiluokkainen Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattama cis-hetero, voin ehkä tavoittaa kalvaan häivähdyksen tavalla tai toisella marginaalissa elävien todellisuudesta ja siitä, mitä derby-yhteisö heille voi parhaimmillaan tarkoittaakaan.)
Aihetta sivuten suosittelen myös lämpimästi kahta Yle Areenasta löytyvää audiovisuaalista tuotosta. Ensimmäinen on entisen joukkuetoverini Aira Vehaskarin ohjaama Manning up, joka seuraa transsukupuolisen stand up -koomikko Jamie McDonaldin muutostarinaa. Toinen on sekin Docstop-tuotanto Pillupäiväkirjat, joka kaltaiselleni luutuneelle keski-ikäiselle edustaa raikasta nykyhetken ajankuvaa. Jos nykynuorten maailma on somen ja yleisen maailmantilanteen vuoksi huomattavasti omaa nuoruusaikaani raadollisempi, on se monin paikoin myös lohdullisempi, toiveikkaampi ja joustavampi kuin itse heidän iässään osasin edes kuvitella mahdolliseksi.
Aloitin derbyn loppuvuonna 2010. Maailma, Suomi ja ympäröivä todellisuus olivat silloin kovin erilaiset - minulle derby-yhteisö näyttäytyi onnelana, joka hyväksyi jokaisen ja syleili kaikkia (paitsi natseja) ulkoisiin seikkoihin katsomatta.
Olin siihen saakka potenut ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta selittämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta suurimman osan elämästäni. Tiedän nyt tämän olevan ihmisyyden kovinta ydintä: illuusio omasta erityislaatuisuudesta, joka tuntuu kirkkaan panssarilasin lailla erottavan yksilön kaikista muista, saaden aikaan perimmäistä ja parantamatonta irrallisuutta ja kyvyttömyyttä liittyä muihin. Silloin kuitenkin tunsin vain olevani se kuuluisa lumihiutale, kieppumassa universumin kaiuttomassa tyhjyydessä, pateettisena, melankolisena ja ikuisesti eristyksissä.
Derby-yhteisö ei tuonut minulle satumaista ja yhtäkkistä parannusta tähän, mutta ihmisryhmänä se tuntui erityiseltä. Se tuntui siltä, että minäkin mahduin olemaan, kokonaan ja kaikkineni. En ollutkaan liian kookas, kärkäs ja kovaääninen, vaan kerrankin juuri oikeanlainen. Sopiva.
Siitä tuli minun sosiaalinen ja ideologinen turvapaikkani moneksi vuodeksi, ja huolimatta siitä että myöhemmin monesti huomasin olevani dinosaurus, jonka näkemykset ja käsitykset olivat paitsi auttamattoman vanhentuneita myöskin monilta osiltaan täysin epävalideja ja merkityksettömiä, se myös opetti itsereflektiota, tiedostavuutta ja ehkä hitusen nöyryyttäkin.
Se opetti minut pohtimaan tarkemmin, kuinka kärkevät sanani asettaa.
Myöhemmin olen ymmärtänyt omien etuoikeuksieni toimineen tässäkin puskurina: täydellistä yhteisöä ei tosimaailmassa ole olemassakaan, eikä derbykuplakaan ole yhtä tasa-arvoinen saati auvoisa kaikille jäsenilleen. Merkillepantava se on kuitenkin reaktiivisuutensa ja monin osin myös proaktiivisuutensa ansiosta. Kuten mikä tahansa yhteiskunnan osanen se on kaukana valmiista, mutta toisin kuin moni yhteiskunnan osanen se sentään pyrkii työskentelemään aidosti paremman inklusiivisuuden eteen.
Tällä kaudella lajin kattojärjestö WFTDA on lähestynyt asiaa julkaisemalla uuden Cody of Conductin ja siihen liittyen tapahtumajuontajille erityisen Announcer Inclusion Policyn. Sen tavoitteena on pyrkiä käyttämään mahdollisimman täsmällistä kieltä sekä kitkeä kaikenlainen kasuaali syrjintä ja epäasiallisuus juontajien (julkisesta) puheesta ("Utilize a community member's correct pronoun or other identifiers - - Eradicate marginalization and discrimination from calls").
Oma äidinkieleni ei sukupuolita persoonapronomineja, vaikka monia muita asioita sukupuolittaa sitten senkin edestä. Tästä syystä she/her - he/him - they/them -keskustelu on minulle erityisen haasteellinen. Olen tähän viikonloppuun saakka ajatellut, että saatavilla olevista vaihtoehdoista they/them on tasa-arvoisin ja siksi kelpaava käytettäväksi aina tilaisuuden tullen - itse asiassa omina viimeisinä pelivuosinani, kun aihetta ensi kertaa yhteisössä julkisesti lähestyttiin, ilmoitin solidaarisuussyistä sen omaksi persoonapronominikseni pelidokumentteihin. Järkeilyni kulki kutakuinkin siten, että koska äidinkieleni ei tee eroa tämän asian suhteen, ei eroa ole myöskään omassa päässäni, ja koska se siten on omalle identiteetilleni yhdentekevää, voisin yhtä hyvin auttaa turhan sukupuolittamisen häivyttämisessä ilmoittamalla preferoivani itse neutraalia persoonapronominia. Näin siis kaikessa naiiviudessani kuvittelin osoittavani olevani hyvien puolella ja tarjoavani tällä pienellä eleellä vaatimattoman tukeni LGBTIQ-yhteisölle.
Tänä viikonloppuna ymmärsin, että tähänastinen toimintani oli myös tulkittavissa eräänlaiseksi kolonialisoinniksi. Koska itse olen cis-nainen enkä siis nonbinääri/muunsukupuolinen, on oma korrekti persoonapronominini englanniksi she/her. They/them on varattu heille, jotka eivät mahdu perinteisten jaotteluiden muodostamiin ahtaisiin lokeroihin. Peliaikoinani ja vielä nytkin ilmoittamalla hyväksyväni itsestäni kumman tahansa pronominin ("she/her but also happy with they/them") olin kuvitellut tekeväni palveluksen muille ja helpottavani heidän valintojaan keskustelutilanteissa. Näin toimiessani olin kuitenkin missannut oikeastaan koko homman pointin: persoonapronominivalinnassa ei suinkaan ole kyse keskustelukumppanin homman helpottamisesta ("ihan sama mulle") vaan siitä, että asioilla on täsmälliset nimet ja termit, ja niitä tulee mahdollisuuksien mukaan käyttää. Jos oikeasta pronominista ei ole varmaa tietoa eikä sitä pääse kohteelta itseltään varmistamaan, tulee keksiä keino kiertää sen käyttö esimerkiksi nimeä (tai vaikkapa pelitilanteissa joukkueen pelipaidan väriä ja pelaajanumeroa) käyttämällä.
(HUOM! Tämä on oma tulkintani saamastani ohjeistuksesta sekä tapahtumassa aiheen tiimoilta käydystä keskustelusta. Näin ollen siis myös mahdolliset, jopa todennäköiset virhetulkinnat ovat omiani eivätkä kenenkään muun vastuulla.)
Tämä kaikki on nyt kuitenkin vain johdatusta varsinaiseen pihviini.
Vaikka minua juontajan ominaisuudessa kovasti hermostuttikin tämä pronominitilanne ja pystyin jo sieluni korvin kuulemaan ne lukuisat änkytys-, mokailu- ja häpeämistilanteet, joita oma kömmähtelyni ei-äidinkielen suossa rämpiessäni tulisivat viikonlopun myötä aiheuttamaan, sydämeni lauloi läpi koko tämän keskustelun.
Työarjessani keskustelun tasoa kuvaavat parhaiten kaksi elävän elämän esimerkkiä viime viikolta. Kuopion järkyttävää kouluiskua seuraavana päivänä eräs työyhteisööni kuuluva kysyi ensi töikseen töihin tultuaan, että eikö ollutkin niin että ko. iskun tekijä oli "ulkomaalaistaustainen".
Toinen esitti vakavissaan, että tällaisiin tekoihin johtavia mielenterveysongelmia ei pääsisi syntymään, kun nuoriso pantaisiin nuorempina töihin - implisiittisesti ilmaistuna siis että eipä ehtisi kaiken maailman elintaso-ongelmia kuten mielenterveyden järkkymistä vatvomaan kun olisi oikeitakin pulmia setvittäväksi.
Voitte kuvitella, miten hedelmällistä tällaisessa asenneilmapiirissä olisi edes yrittää avata keskustelua vaikkapa nyt sukupuoli-identiteetistä.
Toinen tämänhetkinen sosiaalinen viitekehykseni on koira.
Minusta on upeaa olla osana yhteisöä, joka ensinnäkin ylipäänsä käy identiteettipoliittista keskustelua ja toiseksi on valmis reagoimaan ja korjaamaan tilaisuuden tullen itseään, kehittyäkseen alituisesti paremmaksi ja turvallisemmaksi ympäristöksi kaikille. Nautin syvästi keskustelun abstraktiotasosta, sen sävystä ja aivan erityisesti sen pyrkimyksestä.
On myös äärimmäisen virkistävää tulla itse hyväksytyksi omana itsenään. Palatessani vierailemaan derbykuplaan voin luottaa mahtuvani olemaan minä, kokonaan ja täysin. Minun ei viikonlopun aikana tarvitse kerrankin selittää tai perustella itseäni ja valintojani kenellekään. Se tuntuu siltä kuin palaisi kotiin. Tämä yhteisö ei varmastikaan ole täydellinen tai edes paras mahdollinen, mutta se on minun yhteisöni.
(Kun sitten tämän sanottuani muistan olevani kuitenkin monilta osin aina voittajien puolella, valkoinen, keskiluokkainen Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattama cis-hetero, voin ehkä tavoittaa kalvaan häivähdyksen tavalla tai toisella marginaalissa elävien todellisuudesta ja siitä, mitä derby-yhteisö heille voi parhaimmillaan tarkoittaakaan.)
Aihetta sivuten suosittelen myös lämpimästi kahta Yle Areenasta löytyvää audiovisuaalista tuotosta. Ensimmäinen on entisen joukkuetoverini Aira Vehaskarin ohjaama Manning up, joka seuraa transsukupuolisen stand up -koomikko Jamie McDonaldin muutostarinaa. Toinen on sekin Docstop-tuotanto Pillupäiväkirjat, joka kaltaiselleni luutuneelle keski-ikäiselle edustaa raikasta nykyhetken ajankuvaa. Jos nykynuorten maailma on somen ja yleisen maailmantilanteen vuoksi huomattavasti omaa nuoruusaikaani raadollisempi, on se monin paikoin myös lohdullisempi, toiveikkaampi ja joustavampi kuin itse heidän iässään osasin edes kuvitella mahdolliseksi.
19.9.2019
Useimmiten onnistun pitämään ajatukset loitolla.
"Tell me what you're dreaming about right now", aloitan. Englanniksi, koska J:n äidinkieli on ruotsi ja oma lukioruotsini on vuosien käyttämättömyyden jäljiltä trevligt-att-träffas-det-regnar-och-blåser-hårt -tasolla. J on muusikko, vastikään intohimonsa uudelleen löytänyt, ja hänen unelmansa liittyvät kiinteästi tähän. What about you, hän kysyy takaisin, enkä yhtäkkiä keksi mitä sanoa. Vastaan, että toisinaan pelkään kadottaneeni kyvyn unelmoida isosti, mutta sitten tajuan ettei kyse ole siitä ensinkään: osaan kyllä, mutta useimmiten valitsen toisin, sillä pelkään eksyväni unelmiini. Tai ehkä minua pelottaa eniten se, mitä vilpittömät unelmat minusta itselleni paljastavat: uskallanko ajatella näin suuresti? Pystynkö enää?
Vastaan, että unelmoin voivani luoda jotain, jonka itse voisin kelpuuttaa, jotain josta olla ylpeä. Että tahtoisin tulla kuulluksi, mutten vielä tiedä miten sen teen.
Keskustelun myötä huomaan, etten ole pitkään aikaan ajatellut tällaisia. Huomio ahdistaa: olen aina julistanut, että ihmisellä pitää olla ikiomia intohimon kohteita (toiset ihmiset eivät kelpaa) ja niitä kohti ajava liekki itsessään.
Keskustelun myötä tajuan, että jos nyt kohtaisin itseni deittisovelluksessa, en painaisi sydäntä. Vapaa-ajallani lenkkeilen koirani kanssa ja katselen televisiota.
Haluan olla jälleen ihminen, joka pyrkii vimmaisesti kohti jotain, joka upottautuu kokonaan ja saa tyydytyksensä itse asettamistaan merkkipaaluista.
Samaan aikaan en jaksa enää keksiä itseäni uudelleen yhtään ainoaa kertaa.
Milloin minusta tuli näin riippuvainen, realiteeteista ja toisista ihmisistä?
Käyn kirjastossa, ensi kertaa moneen vuoteen ja ensi kertaa uudessa lähikirjastossani. Jo ensimmäisen hyllyn äärellä muistan, miksi aika ajoin langetan itselleni kirjastossakäyntikiellon: kahmin syliini niin monta kirjaa, että joudun kantamaan yhden lainausautomaatille hampaitteni välissä.
Istun kirjaston eteisen penkille lukemaan Ossi Nymanin Röyhkeyttä, mutta sen lattea havaintoja luetteleva kirjoitustyyli keikauttaa kiinnostukseni matkastaan jo ennen sivua 30.
Seuraavaksi ryhdyn Elin Willowsin Sisämaahan. Vaikka pohjoinen ei elementtinä ole minulle lasketteluretkiä tutumpi, pienen paikkakunnan mentaali-ilmasto on, ja sitä Willows kuvaa sattuvasti. Willows kirjoittaa lyhyttä toteavaa ja lakonistakin päälausetta, mikä hämää minut ensin tulkitsemaan kertojan persoonaa harhaan. Mitä pidemmälle kirjassa pääsen, sitä vaikeammalle paluu omaan todellisuuteen jälleen tuntuu: merkki, josta tunnistaa takuuvarmasti hyvän kirjallisuuden.
Syksykö tämän tarpeen herättää: että kerrankin haluaa sammuttaa kaiken viihde-elektroniikan ja vain sulautua sohvaan kirja kädessään? Onneksi edessä on tyhjä viikonloppu, kokonaan minun alusta loppuun (ja vähän myös surkean tassuvammaisen koirankin).
(Tekstin otsikko on mainitusta kirjasta sivulta 128.)
Vastaan, että unelmoin voivani luoda jotain, jonka itse voisin kelpuuttaa, jotain josta olla ylpeä. Että tahtoisin tulla kuulluksi, mutten vielä tiedä miten sen teen.
Keskustelun myötä huomaan, etten ole pitkään aikaan ajatellut tällaisia. Huomio ahdistaa: olen aina julistanut, että ihmisellä pitää olla ikiomia intohimon kohteita (toiset ihmiset eivät kelpaa) ja niitä kohti ajava liekki itsessään.
Keskustelun myötä tajuan, että jos nyt kohtaisin itseni deittisovelluksessa, en painaisi sydäntä. Vapaa-ajallani lenkkeilen koirani kanssa ja katselen televisiota.
Haluan olla jälleen ihminen, joka pyrkii vimmaisesti kohti jotain, joka upottautuu kokonaan ja saa tyydytyksensä itse asettamistaan merkkipaaluista.
Samaan aikaan en jaksa enää keksiä itseäni uudelleen yhtään ainoaa kertaa.
Milloin minusta tuli näin riippuvainen, realiteeteista ja toisista ihmisistä?
Käyn kirjastossa, ensi kertaa moneen vuoteen ja ensi kertaa uudessa lähikirjastossani. Jo ensimmäisen hyllyn äärellä muistan, miksi aika ajoin langetan itselleni kirjastossakäyntikiellon: kahmin syliini niin monta kirjaa, että joudun kantamaan yhden lainausautomaatille hampaitteni välissä.
Istun kirjaston eteisen penkille lukemaan Ossi Nymanin Röyhkeyttä, mutta sen lattea havaintoja luetteleva kirjoitustyyli keikauttaa kiinnostukseni matkastaan jo ennen sivua 30.
Seuraavaksi ryhdyn Elin Willowsin Sisämaahan. Vaikka pohjoinen ei elementtinä ole minulle lasketteluretkiä tutumpi, pienen paikkakunnan mentaali-ilmasto on, ja sitä Willows kuvaa sattuvasti. Willows kirjoittaa lyhyttä toteavaa ja lakonistakin päälausetta, mikä hämää minut ensin tulkitsemaan kertojan persoonaa harhaan. Mitä pidemmälle kirjassa pääsen, sitä vaikeammalle paluu omaan todellisuuteen jälleen tuntuu: merkki, josta tunnistaa takuuvarmasti hyvän kirjallisuuden.
Syksykö tämän tarpeen herättää: että kerrankin haluaa sammuttaa kaiken viihde-elektroniikan ja vain sulautua sohvaan kirja kädessään? Onneksi edessä on tyhjä viikonloppu, kokonaan minun alusta loppuun (ja vähän myös surkean tassuvammaisen koirankin).
(Tekstin otsikko on mainitusta kirjasta sivulta 128.)
12.9.2019
Mist tietää pitää kii ja mistä hypätä vauhdista
Olen ihmisenä ja (erityisesti pop)kulttuurin kuluttajana sitä lajia, joka jotain vastustamatonta löytäessään menee eräänlaiseen psykoottiseen pakkomielteen tilaan ja kuluttaa tuota löytöään herkeämättä - kunnes lopulta saa kyllikseen, eikä usein sen jälkeen voi vuosiin palata tuohon teokseen lainkaan.
(Toisinaan tosin mietin, onko olemassa muunkinlaisia ihmisiä. Kaikki tuntemani kuuluvat tähän mainitsemaani ryhmään, joka sisäänhengittää Game of Thronesin kaikki tuotantokaudet yhden viikonlopun aikana tai kuunteleet autistisesti ainoastaan The Dead Weatheria kolme viikkoa yöt päivät. Tai ehkä niitä maltillisiakin on, mutta he eivät koe tarvetta kuuluttaa sopivissa määrin nautiskelevaa elämäntapaansa ympäriinsä?)
Keväällä ja alkukesästä tämä kiihkeä ahmimiseni kanavoitui Yle Areenan fantastiseen Heimebaneen: minusta tuntui, etten koskaan ikinä milloinkaan enää halua katsoa mitään muuta, että haluan muuttaa Norjaan ja ryhtyä ymmärtämään jalkapalloa.
Kesällä sitten suureksi riemukseni pääsin tunnelmoimaan sarjan, heh, pelipaikoille. Siitä saakka olen odottanut kieli pitkällä kolmoskautta ilmestyväksi Areenaan. Milloinnnn
Musiikissa nämä retkahdukset ovat harvemmassa, mutta osuvat miltei aina johonkin sellaiseen artistiin, jota en alunalkaen ollut mieltänyt ehkä aivan omimmakseni, mutta josta sen koomin on tullut erottamaton osa musiikillista identiteettiäni. Oli aika, jolloin minun oli kuultava MÖn (miksi en saa näppiksestäni norjalaista ö:tä! Miksi!) Kamikaze vähintään kerran päivässä - yhden kevään aikana taas kuuntelin Ji Nilssonin Perfumea kyllästymiseen saakka.
Tänä syksynä Pariisin Kevään Onks se rakkautta -biisin lyriikat ovat lävistäneet minussa järjen mattaisen pintakalvon ja osuneet suoraan suojattomaan paikkaan.
Toinen syvää lämpöä herättänyt viimeaikainen lyriikanpätkä on kätkettynä Ruusujen Bubo buboon,
Tuntuu epämääräisesti siltä, että elämä polkee paikoillaan. Ajattelin itseäni rohkaistakseni tehdä postauksen asioista, joissa olen mukiinmenevä tai jopa taitava. Hahmottelin erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia mielessäni, mulla on taito muovata arkipäiväiset sattumukset lystikkäiksi sanoiksi, mutta se kaikki tuntui päälleliimatulta ja falskilta enkä uskonut siihen itsekään.
Muistan, miten kerran vuosia sitten eräässä ystävän kanssa käydyssä sähköpostikeskustelussa puhuttiin tuhoavista parisuhteista, siitä, miten huonoon vointiinsa tottuu ja miten se kaikki alkaa nakertaa oman persoonan kivijalkaa, sitä ominta minuutta pala palalta niin, että eräänä päivänä herätessään huomaa olevansa sisältä ihan ontto eikä enää tunnista itseään oikein peilistäkään. Minusta tuntuu nyt siltä, mutta syynä ei ole parisuhde. Ei tän näin pitänyt mennä, ei musta tällaista pitänyt tulla.
Onko tämä nyt se keski-iän kriisi?
(Toisinaan tosin mietin, onko olemassa muunkinlaisia ihmisiä. Kaikki tuntemani kuuluvat tähän mainitsemaani ryhmään, joka sisäänhengittää Game of Thronesin kaikki tuotantokaudet yhden viikonlopun aikana tai kuunteleet autistisesti ainoastaan The Dead Weatheria kolme viikkoa yöt päivät. Tai ehkä niitä maltillisiakin on, mutta he eivät koe tarvetta kuuluttaa sopivissa määrin nautiskelevaa elämäntapaansa ympäriinsä?)
Keväällä ja alkukesästä tämä kiihkeä ahmimiseni kanavoitui Yle Areenan fantastiseen Heimebaneen: minusta tuntui, etten koskaan ikinä milloinkaan enää halua katsoa mitään muuta, että haluan muuttaa Norjaan ja ryhtyä ymmärtämään jalkapalloa.
Kesällä sitten suureksi riemukseni pääsin tunnelmoimaan sarjan, heh, pelipaikoille. Siitä saakka olen odottanut kieli pitkällä kolmoskautta ilmestyväksi Areenaan. Milloinnnn
Musiikissa nämä retkahdukset ovat harvemmassa, mutta osuvat miltei aina johonkin sellaiseen artistiin, jota en alunalkaen ollut mieltänyt ehkä aivan omimmakseni, mutta josta sen koomin on tullut erottamaton osa musiikillista identiteettiäni. Oli aika, jolloin minun oli kuultava MÖn (miksi en saa näppiksestäni norjalaista ö:tä! Miksi!) Kamikaze vähintään kerran päivässä - yhden kevään aikana taas kuuntelin Ji Nilssonin Perfumea kyllästymiseen saakka.
Tänä syksynä Pariisin Kevään Onks se rakkautta -biisin lyriikat ovat lävistäneet minussa järjen mattaisen pintakalvon ja osuneet suoraan suojattomaan paikkaan.
Miten sanoa et on kuin avoinainen haavaSe olen minä, tai pikemminkin: se olemme me, kaikki me, sillä onko edes olemassa ehjää, kokonaista ja saumoistaan tiivistä yksilöä? Miten sellaisesta voi puhua, kenellekään, etenkään yhdellekään uudelle kuulostamatta jo tuhanteen kertaan sanotulta - ja niinpä,
jonka pitäis vaan umpeutuu
vaik aavistaa: on pysyttävä auki
pakko yrittää vaik ei oo varma miten
kliseet on tottaja siinä välissä läpikuultava välähdys siitä uudesta, jostain niin hauraasta ja oraalla olevasta, ettei sille oikein vielä ole edes nimeä:
vast sit kun ne ei oo ulkopuolella
miten sanoa: sun hymy valaisee mun huoneet?Ei mitään symboliikkaa, ei hämäriä metaforia tai epämääräisiä viittauksia. Ainoastaan tunne, puhdas mutta reunoiltaan epätarkka ja miltei banaalin samaistuttava.
Onks se rakkautta? Onks sil välii?
Kuluu tuhansii vuosiiEhkä se koskettaa vain, jos paraikaa tasapainoilee reunalla, dippaa tennarin kärkeä kokeilevasti toiselle puolelle, uskaltaisiko tästä hypätä, laskeutuisiko sattumalta ohiajavan roska-auton lavalle kuten elokuvissa vai kasvot edellä katukiveen, ja kestääkö tämä naama enää yhtään osumaa.
sekunnin murto-osissa
Räpäytän silmii:
maailma loppuu
ja alkaa taas alusta
Joo se on outoo
ja kun on kaunista,
yhä nopeus kiihtyy
yhä kysyy mist tietää pitää kii
ja mistä hypätä vauhdista
Toinen syvää lämpöä herättänyt viimeaikainen lyriikanpätkä on kätkettynä Ruusujen Bubo buboon,
tarjosit taas naaman jota haluun maistella, sillä myös se sisältää muiston keskittyneestä vimmaisuudesta, jolla uuden ihmisen opiskeluun parhaimmillaan haluaa heittäytyä.
Tuntuu epämääräisesti siltä, että elämä polkee paikoillaan. Ajattelin itseäni rohkaistakseni tehdä postauksen asioista, joissa olen mukiinmenevä tai jopa taitava. Hahmottelin erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia mielessäni, mulla on taito muovata arkipäiväiset sattumukset lystikkäiksi sanoiksi, mutta se kaikki tuntui päälleliimatulta ja falskilta enkä uskonut siihen itsekään.
Muistan, miten kerran vuosia sitten eräässä ystävän kanssa käydyssä sähköpostikeskustelussa puhuttiin tuhoavista parisuhteista, siitä, miten huonoon vointiinsa tottuu ja miten se kaikki alkaa nakertaa oman persoonan kivijalkaa, sitä ominta minuutta pala palalta niin, että eräänä päivänä herätessään huomaa olevansa sisältä ihan ontto eikä enää tunnista itseään oikein peilistäkään. Minusta tuntuu nyt siltä, mutta syynä ei ole parisuhde. Ei tän näin pitänyt mennä, ei musta tällaista pitänyt tulla.
Onko tämä nyt se keski-iän kriisi?
4.5.2019
Kiitos kun huolit puolikkaan, enempää en oo osannut koskaan antaakaan
Olin nuorempana kokonaisen vuoden parisuhteessa, jota ei saanut kutsua parisuhteeksi. Monet parisuhteen tunnusmerkit täyttyivät: vietimme aikaa yhdessä, harrastimme seksiä, teimme ruokaa, katsoimme elokuvia, kävimme jopa lainakoiran kanssa kävelyillä. Nauroimme, keskustelimme, kosketimme. Mitä siitä, ettei mitään voinut koskaan sopia etukäteen, eikä minua koskaan esitelty hänen kavereilleen, ajattelin, tärkeintähän on, että me itse ollaan kartalla siitä missä mennään. Suhdetta ei saanut kutsua seurusteluksi, sillä ikinä ei voi tietää mille huomenna tuntuu. Eikä minulla tietenkään koskaan oikeasti ollut sitä karttaa.
Minä olin melko nuori, no, alle kolmekymmentä ainakin, ja rakastunut. Olin myös viettänyt niin ison osan elämääni ilman kumppania, että olin valmis valtaviin myönnytyksiin ja siltakaatoihin ihan vain saadakseni olla lähellä toista ihmistä, tätä nimenomaista toista ihmistä.
Kuulostaa ihan hirveän surulliselta ja sitä se olikin. Lopulta, vuoden tilanteessa rimpuiltuani sain jostain sen verran pontta, että poistuin taakseni katsomatta. Paljon kauemmin kestivät kuitenkin itsesyytökset ja vimmainen itsehalveksunta: miten saatoin nöyryyttää itseäni niin? Miksen lähtenyt aiemmin? Missä omanarvontuntoni oikein oli, missä selkäranka ja omien rajojen vetäminen? Kuuntelin Alanis Morissetten Hands Cleania ja PMMP:n Kiitosta, samaistuin, itseni puolesta ja sen toisen, ja olin katkera ja sydänsärkyinen. Aivan älyttömän monta vuotta minua myös hävetti kertoa tästä: että minä olin saattanut haksahtaa tällaiseen typeryyteen, antanut käyttää itseäni emotionaalisesti hyväksi ja jäänyt, vaikka tiesin ettei kannattaisi.
Joitain aikoja sitten sanoin illanistujaisissa ystävilleni oivaltaneeni, etten ole sellainen nainen, josta kirjoitetaan lauluja. Ystäväni eivät ymmärtäneet, tulkitsivat sanani kirjaimellisesti ja sanoivat että aika harvastahan itse asiassa ja että enemmän se nyt on sääntö kuin poikkeus ja mitä sä oikein odotat edes. En tuossa hetkessä osannut korjata sanomaani, täsmentää tarkoittaneeni, että olen menneiden suhteitteni myötä huomannut, etten ole nainen, jonka eteen viitsittäisi nähdä vaivaa. Se satuttaa, yhä ja uudestaan: että toistuvasti löydän itseni tilanteista, joissa saan kyllä olla kunhan en valita, mutta joissa olemassaoloni oikeutus kyseenalaistetaan oitis, kun alan esittää vaatimuksia.
Lopulta pääsin yli itseinhostani tuon menneisyyden suhteen tiimoilta. Muut tunnepuolen haavat aktivoituvat yhä säännöllisesti, sillä supervoimiini kuuluu ihastua jollain lailla hankalissa elämäntilanteissa oleviin tai muuten vain korjauskelvottomasti pirstoutuneisiin ihmisiin. En tiedä suoritanko alitajuisesti jotain tarkkavainuista valintaa päästäkseni uusintamaan traumojani vai onko minulla vain aivan käsittämättömän huono tuuri - oli miten oli, luulin pitkään olevani ainoa tällaisen kanssa painiskeleva
Uusimmassa Auta Antti! -jaksossa muuan nainen pyysi apua tilanteeseensa, jonka tunnistin täysin. Tässä omana litterointinani siitä loppuosa, ja samoin se katkelma Antin vastauksesta, joka kaikkein eniten kosketti:
Oli samanaikaisesti upean lohdullista ja sanomattoman lohdutonta oivaltaa vihdoinkin, ettei ole - ei nyt eikä ollut silloin - yksin tämän tilanteen kanssa. Näitä ihmisiä (sanon ihmisiä, sillä olen aivan varma siitä, ettei tämä ole lopultakaan mikään sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen palautuva kysymys ja että näitä sinnikkäitä roikkujia ja toisaalta myös tylyjä roikottajia on kaikissa sukupuolissa ja seksuaalisuuksissa) on paljon, enkä tiedä kenen syytä se on: meidänkö, jotka ties mitä lapsuuden hylkäyskokemuksiaan paikataksemme ja ihonnälkäämme tyydyttääksemme yritämme silkalla tahdonvoimallamme tehdä olemattomasta olevaa ja läsnäoloamme aivan muista syistä sietävästä ihmisestä vilpitöntä, rakastavaa ja omistautuvaa puolisoa? Vai heidän, jotka kyllä kernaasti ottavat mitä tarjolla on, mutta katsovat omaksi panoksekseen riittävän sen, etteivät koskaan oikeastaan valitse aktiivisesti mitään vaan ainoastaan antavat tapahtua?
Muistan, kuinka aikanaan terapeuttini sanoi minulle jotain, jonka synnyttämä oivallus sai minut nauramaan ääneen. "Musta kuulostaa, että sä olet sun kaikissa parisuhteissa tehnyt itse hirveästi töitä ja nähnyt vaivaa, ni mitä jos nyt vaan istuisit alas, nojaisit taakse ja olisit että tule sä tänne kertomaan, miksi mun pitäisi rakastaa just sua?"
Nauroin, koska ajatus oli minulle niin uusi ja niin mullistava: ajatella, voisinko tehdä niinkin!
Käytäntö on osoittanut, että jos haluan parisuhteeseen, en voisi. Selvästikään kukaan ei ole valmis näkemään sitä vaivaa puolestani.
Ja siksipä olen nytkin ilman.
Jokin aika sitten törmäsin Instagramissa @huffpostwomenin postaamana kuvaan, jossa tekstinä oli seuraava:
Upeaa toki on se, että kirjoittaja on lopultakin löytänyt itsensä ja muuttunut ihmiseksi, joka tekee itsensä onnelliseksi. Jokin minussa kuitenkin haraa vastaan: eihän tämä näin voi olla? Eihän tämä voinut olla postauksen viesti? Eihän tämä sentään voi olla todellisuus? Mitä ihmettä, maailma?
Samaan aikaan olen lukenut Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, josta sivumennen sanoen pidän mielettömän paljon. Myös se on herättänyt runsaasti ajatuksia parisuhteesta ja naisen roolista lestadiolaisena synnytyskoneena - alun perin olin ajatellut nivoa nuo mietteet jotenkin nokkelasti tähän terapiatilitykseen, mutten nyt yhtäkkiä enää osaakaan löytää sitä yhdistävää säiettä.
Niin että jätänpä tämän vain tähän ja lähden suihkun lattialle istumaan ja säälimään itseäni lisää.
Minä olin melko nuori, no, alle kolmekymmentä ainakin, ja rakastunut. Olin myös viettänyt niin ison osan elämääni ilman kumppania, että olin valmis valtaviin myönnytyksiin ja siltakaatoihin ihan vain saadakseni olla lähellä toista ihmistä, tätä nimenomaista toista ihmistä.
Kuulostaa ihan hirveän surulliselta ja sitä se olikin. Lopulta, vuoden tilanteessa rimpuiltuani sain jostain sen verran pontta, että poistuin taakseni katsomatta. Paljon kauemmin kestivät kuitenkin itsesyytökset ja vimmainen itsehalveksunta: miten saatoin nöyryyttää itseäni niin? Miksen lähtenyt aiemmin? Missä omanarvontuntoni oikein oli, missä selkäranka ja omien rajojen vetäminen? Kuuntelin Alanis Morissetten Hands Cleania ja PMMP:n Kiitosta, samaistuin, itseni puolesta ja sen toisen, ja olin katkera ja sydänsärkyinen. Aivan älyttömän monta vuotta minua myös hävetti kertoa tästä: että minä olin saattanut haksahtaa tällaiseen typeryyteen, antanut käyttää itseäni emotionaalisesti hyväksi ja jäänyt, vaikka tiesin ettei kannattaisi.
Joitain aikoja sitten sanoin illanistujaisissa ystävilleni oivaltaneeni, etten ole sellainen nainen, josta kirjoitetaan lauluja. Ystäväni eivät ymmärtäneet, tulkitsivat sanani kirjaimellisesti ja sanoivat että aika harvastahan itse asiassa ja että enemmän se nyt on sääntö kuin poikkeus ja mitä sä oikein odotat edes. En tuossa hetkessä osannut korjata sanomaani, täsmentää tarkoittaneeni, että olen menneiden suhteitteni myötä huomannut, etten ole nainen, jonka eteen viitsittäisi nähdä vaivaa. Se satuttaa, yhä ja uudestaan: että toistuvasti löydän itseni tilanteista, joissa saan kyllä olla kunhan en valita, mutta joissa olemassaoloni oikeutus kyseenalaistetaan oitis, kun alan esittää vaatimuksia.
Lopulta pääsin yli itseinhostani tuon menneisyyden suhteen tiimoilta. Muut tunnepuolen haavat aktivoituvat yhä säännöllisesti, sillä supervoimiini kuuluu ihastua jollain lailla hankalissa elämäntilanteissa oleviin tai muuten vain korjauskelvottomasti pirstoutuneisiin ihmisiin. En tiedä suoritanko alitajuisesti jotain tarkkavainuista valintaa päästäkseni uusintamaan traumojani vai onko minulla vain aivan käsittämättömän huono tuuri - oli miten oli, luulin pitkään olevani ainoa tällaisen kanssa painiskeleva
Uusimmassa Auta Antti! -jaksossa muuan nainen pyysi apua tilanteeseensa, jonka tunnistin täysin. Tässä omana litterointinani siitä loppuosa, ja samoin se katkelma Antin vastauksesta, joka kaikkein eniten kosketti:
"- - Tai vaihtoehtoisesti onko parempi olla yhteiskunnan parisuhdenormien aivopesemä tyttöystävästatusta muuten kaikin puolin varsin hyvin toimivassa parisuhteessa kaipaava turhannalkuttaja, vai sitoutumishaluttomassa miehessä roikkuva hyväuskoinen hölmö, joka uskottelee itselleen miehen oikeasti rakastavan tätä, vaikkei se sitä koskaan ääneen sanoisikaan?
- -
On aivan liikaa naisia tässä maailmassa, jotka on monta vuotta vetäny perässään jotaki jätkää jota ne ei saa sanoo miesystäväks, koska se on siitä jätkästä ahdistavaa, ja sitten sen pitää saada olla myös muiden naisten kanssa jos se haluaa. Mutta silti nää voi jostain syystä asua yhdessä pariskuntana, mutta ei saa sanoa että ne on pariskunta, ja sitte jostakin syystä näissä diileissä on harvemmin sitä semmosta klausuulia, et se nainenkin vois olla muitten miesten kanssa. Joskus mullon semmonen olo et kun mä luen näit teidän kysymyksiä et vihaaks nää miehet näitä tyttöystäviään ja vaimojaan siis. Jonkun mies oli yhessä pitkässä kysymyksessä jonka mä ehkä otan käsittelyyn ens viikolla ni jonkun mies oli asettanu naiselleen tämmösiä aivan ihmeellisiä sääntöjä et ei saa koskee, ei saa pussata, pitää jättää rauhaan ja olla hiljaa, ja sitte niinku multa kysytään kysymyksessä et mikäköhän tässä nyt eteen. Ni en minä tiedä! Jos on semmosessa tilanteessa että jonku vihamielisen paskan kanssa eläminen on parempaa ku ilman sitä, ni sillon varmaan kannattaa vaan keskittyä niihin hyviin puoliin siinä suhteessa jos niitä on yhtään. Toivottavasti on. Välillä tuntuu että ei tosiaan oo."
Oli samanaikaisesti upean lohdullista ja sanomattoman lohdutonta oivaltaa vihdoinkin, ettei ole - ei nyt eikä ollut silloin - yksin tämän tilanteen kanssa. Näitä ihmisiä (sanon ihmisiä, sillä olen aivan varma siitä, ettei tämä ole lopultakaan mikään sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen palautuva kysymys ja että näitä sinnikkäitä roikkujia ja toisaalta myös tylyjä roikottajia on kaikissa sukupuolissa ja seksuaalisuuksissa) on paljon, enkä tiedä kenen syytä se on: meidänkö, jotka ties mitä lapsuuden hylkäyskokemuksiaan paikataksemme ja ihonnälkäämme tyydyttääksemme yritämme silkalla tahdonvoimallamme tehdä olemattomasta olevaa ja läsnäoloamme aivan muista syistä sietävästä ihmisestä vilpitöntä, rakastavaa ja omistautuvaa puolisoa? Vai heidän, jotka kyllä kernaasti ottavat mitä tarjolla on, mutta katsovat omaksi panoksekseen riittävän sen, etteivät koskaan oikeastaan valitse aktiivisesti mitään vaan ainoastaan antavat tapahtua?
Muistan, kuinka aikanaan terapeuttini sanoi minulle jotain, jonka synnyttämä oivallus sai minut nauramaan ääneen. "Musta kuulostaa, että sä olet sun kaikissa parisuhteissa tehnyt itse hirveästi töitä ja nähnyt vaivaa, ni mitä jos nyt vaan istuisit alas, nojaisit taakse ja olisit että tule sä tänne kertomaan, miksi mun pitäisi rakastaa just sua?"
Nauroin, koska ajatus oli minulle niin uusi ja niin mullistava: ajatella, voisinko tehdä niinkin!
Käytäntö on osoittanut, että jos haluan parisuhteeseen, en voisi. Selvästikään kukaan ei ole valmis näkemään sitä vaivaa puolestani.
Ja siksipä olen nytkin ilman.
Jokin aika sitten törmäsin Instagramissa @huffpostwomenin postaamana kuvaan, jossa tekstinä oli seuraava:
"Five years of celibacy isn't something I planned. It's something that happened when I began to focus on myself and stopped looking for a Netflix-and-chill buddy."Kuvatekstissä selitettiin lisää:
"HuffPost guest writer Christine Brooks wrote about her unplanned hiatus from sex -- and how she learned to focus more on herself in that time. "I stopped shaving my legs and counting calories, and decided to grow out my fauxhawk ... In general, I stopped overthinking my outfits, menu and lifestyle choices. I surfed more, wrote more, and over months - and soon years - I was changing into the person that made me happy."Tämä postaus sai minut ymmälleni. Lähteen huomioiden sen voisi tulkita olevan tarkoitettu emansipoivaksi ja rohkaisevaksi. Sen alaviitteenä tuntuu kuitenkin olevan, että saadakseen seuraa ja seksiä naisen tulee nähdä vaivaa aivan suorastaan hartiavoimin - ja kun tästä vaivannäöstä kieltäytyy ja keskittyy omaan hyvinvointiinsa, palkintona on seksitön elämä.
Upeaa toki on se, että kirjoittaja on lopultakin löytänyt itsensä ja muuttunut ihmiseksi, joka tekee itsensä onnelliseksi. Jokin minussa kuitenkin haraa vastaan: eihän tämä näin voi olla? Eihän tämä voinut olla postauksen viesti? Eihän tämä sentään voi olla todellisuus? Mitä ihmettä, maailma?
Samaan aikaan olen lukenut Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, josta sivumennen sanoen pidän mielettömän paljon. Myös se on herättänyt runsaasti ajatuksia parisuhteesta ja naisen roolista lestadiolaisena synnytyskoneena - alun perin olin ajatellut nivoa nuo mietteet jotenkin nokkelasti tähän terapiatilitykseen, mutten nyt yhtäkkiä enää osaakaan löytää sitä yhdistävää säiettä.
Niin että jätänpä tämän vain tähän ja lähden suihkun lattialle istumaan ja säälimään itseäni lisää.
5.4.2019
Ideologinen maailmanparannuspostaus
Hesari on viettänyt perheteemaviikkoa, jonka tarkoituksena on paitsi "kertoa suomalaisperheistä erilaisista näkökulmista" nähdäkseni myöskin lopulta kannustaa kaikkia vauvantekotalkoisiin (LOL). Sinänsä toki on äärimmäisen arvostettavaa, että valtakuntamme ehkä vaikutusvaltaisin aviisi haluaa esitellä erityyppisiä perheitä ja niissä eläviä ihmisiä - siispä heitän ironiahattuni nurkkaan ja iloitsen esimerkiksi tämänpäiväisestä jutusta naisparista, jolla on yhteinen lapsi. Koska juttu on maksumuurin takana ja vain tilaajien luettavissa, siteeraan siitä tämän bloggauksen kannalta olennaisia osia pitkin matkaa.
Jutussa siis Riikka Lahti ja Cécil Fagerström kertovat paitsi tavallisesta perhe-elämästään myös esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisten puolelta kohtaamistaan haasteista ja ennakkoluuloista:
Neuvolassa ja virastoissa eteensä saa yhä lomakkeita, joissa on kohdat äidin ja isän tiedoille. Joskus taas Fagerströmistä on tuntunut, että häntä luullaan Lahden siskoksi tai ystäväksi.
Kumpikin pariskunnasta suhtautuu väärään roolittamiseen ja väärinkäsityksiin jutusta syntyneen kuvan perusteella ymmärtäväisesti, joskin myös avoimesti kertoen, ettei se tunnu mukavalta:
”Saatan sortua itsekin oletukseen, että naispuolisella henkilöllä on mies, joten ymmärrän, kuinka helppoa on tehdä oletuksia. Valtaosan ajasta puhun kuitenkin puolisosta, ja kiinnitän siihen nykyään yhä enemmän huomiota”, sanoo Riikka Lahti, Fagerströmin vaimo ja se äideistä, joka on äitiyslomalla ja vauvan kanssa kotona.- -
Jos Lahti kertoo uudelle tuttavuudelle puolisostaan, tämä saattaa kysyä, mitä mies tekee työkseen.
”Se on aina tosi ikävää, kun joutuu korjaamaan”, Lahti sanoo.
”Vähän kuin tulisi aina uudestaan kaapista”, Fagerström lisää.
Hän uskoo, että perheiden monimuotoisuutta voi olla vaikea huomioida, jos siitä ei ole lähipiirissä kokemusta. Perinteisen ydinperheen malli jättää ulkopuolelleen laajan kirjon todellisia perheitä, joissa voi olla yksi, kaksi tai useampia vanhempia.
”Aivan yhtä lailla yksinhuoltajaäidistä voi tuntua kurjalta, jos häneltä kysytään automaattisesti, mitä hänen miehensä tekee”, Fagerström sanoo.
Uskoisin, että jokaisen ihmisen yksi perustavanlaatuisia toiveita on tulla nähdyksi ja ymmärretyksi omana itsenään: vaikkakin jonkin ryhmän tai erilaisten ryhmien edustajana, silti myös yksilönä. Tämä toki vaatii kanssaihmisiltä sensitiivisyyttä ja halua ottaa muut huomioon. Kuitenkin, koska tässä nyt on muiden ihmisten kanssa ja keskellä itse kunkin elettävä, ehkä Pentti Linkolaa lukuunottamatta, ei tämä mielestäni ole kohtuuton vaatimus - etenkin jos itse sattuu edustamaan sellaista ihmisryhmää, jota jo vuosisatoja on syystä tai muusta pidetty mittatikkuna kaikelle muulle olemiselle.
Ehkä eniten tässä yhteiskunnassa minua suututtaa, kun koulutetut, älykkäät ja maailmaa nähneet ihmiset sortuvat laiskaan ja tylppään, oman navan ympärillä pyörivään ajatteluun ja argumentointiin. Toinen syvästi pulmalliseksi kokemani seikka on, kun mainitunkaltaisten ihmisten empatiakyky tuntuu nojautuvan täysin omakohtaisiin kokemuksiin: tuntuu niin väsyneeltä vasta-argumentoida "entä jos sulla itelläs"-esimerkein, kun mielestäni inhimillisen ajattelun abstraktiotasoon pitäisi kuulua myötätunnon tunteminen myös ihan vaan yleisen ihmisyyden perusteella, ilman että se suoraan liippaisi omaa elämäntilannetta millään lailla.
Nyt vihdoin asiaan. Tuon Hesarin jutun oli noteerannut Facebook-seinällään myös muun vanha koulukaverini, jonka nimeä en tässä mainitse enkä hänen statustaan tähän linkkaa (enkä myöskään kokonaisuudessaan siteeraa, sillä oletettavasti hän on tarkoittanut julkaisunsa ensisijaisesti Facebook-kavereilleen eikä esims jonkun satunnaisen bloggaajan räävittäväksi). Siteeraan kuitenkin pätkiä tuosta jaosta voidakseni osoittaa, mihin tulkintani hänen tekstistään perustan ja mistä kiukkuni kärkensä ylipäätään sai.
Hän on laskenut prosenttiosuuden (0,07 %), joka kaikista suomalaisista lapsiperheistä (566 000) koostuu samaa sukupuolta olevien vanhempien perheistä (360). Vähemmistö on hänen mukaansa niin pieni, ettei muiden voi olettaa pystyvän huomiomaan tätä:
"- - onko kohtuullista odottaa kenenkään muistavan ja huomioivan arjessaan että juuri *sinä* saatat olla se erittäin epätodennäköinen juuri tähän vähemmistöön kuuluva?"
Vähemmistöön kuuluvan pitäisi hänen mukaansa vain "asettaa mielensä siihen asentoon", ettei tällaisesta kannata pahoittaa mieltään:
"Eikö kukaan enää ymmärrä ihmisen lähes sataprosenttista vastuuta omasta mielipahastaan?"
No. Minä olen kirjoittajan kanssa hyvin eri linjoilla - niin eri linjoilla, että minun piti tämä ulostulo luettuani rauhoittua muutama tunti ennen kirjoittamaan ryhtymistä, sillä kiivastumiseni oli fyysistä laatua (sykkeen nousu, käsien tärinä, näkökentän kapeneminen, tiedättehän). Tässä muutamia ajatuksiani aihetta koskien:
1. Miten se on keneltäkään pois, että huomioi toiset ihmiset heidän toivomallaan tavalla heidän arjessaan - etenkin, jos kyse on vaikkapa nyt juurikin perheenlisäystä odottavista vanhemmista ja heidät kohtaavista terveydenhuollon ammattilaisista? Vaatiiko tosiaan niin paljon psyykkistä työtä edes yrittää, ja olla inhimillinen ja kunnioittava toisia kohtaan? Mielestäni tämä korostuu tapauksissa, joissa keskiössä ovat kielenkäyttö ja sanavalinnat: se, että joutuu miettimään kaksi kertaa ennen kuin pulauttaa suustaan yhtään mitään, ei voi olla kohtuutonta kenellekään normaaleilla kognitiivisilla kyvyillä varustetulle henkilölle. Ketään ei siis pyydetä menemään siltakaatoon tai muuhunkaan fyysiseen solmuun; ei tarvitse kiertää pidempää reittiä töihin, ei tarvitse lahjoittaa rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei tarvitse edes valita sitä kauramaitoa kahviinsa.
En väitä, että oikeat sanavalinnat olisivat helppoja meille, jotka vaikutamme vähemmistön ulkopuolella. Käytännöt vaihtuvat ja se, mikä eilen oli vielä aivan hyväksyttävää kielenkäyttöä ei tänään sitä enää olekaan. En väitä, että osaan tätä itsekään: mokailen toistuvasti ja usein, ja monesti se hävettää aivan hirveästi kun tässä kuitenkin haluaisi itseään ajattelevana ja huomioonottavana ihmisenä pitää. Se ei kuitenkaan ole pointti: pitää haluta edes yrittää, olla valmis mukautumaan ja ottaa edes vähän selvää itse. Aina voi myös kysyä sen sijaan että olettelisi menemään. Harvoin on vilpittömästi ja sovinnollisesti kysyvää tietämättömyydestään kivitetty.
2. Edelliseen liittyen: kieli rakentaa maailmaamme. Sanavalinnat eivät ole sattumanvaraisia eikä kieli sellaisenaan ole neutraalia vaikka sitä helposti sellaisena halutaan pitää: siksi on merkitystä, mitä sanoja valitsemme kulloinkin käyttää ja millaista maailmaa siten uusintaa. Kärjistetysti: sanat eivät ole vain sanoja vaan todellisuutemme rakennuspalikoita. Se, mikä pintatasolla saattaa vaikuttaa turhalta mielensäpahoittamiselta väärän sanan käytöstä ulottuu paljon syvemmälle: se liittyy turvallisuuteen ja oikeuteen tulla nähdyksi itsenään. Siihen, millaista hoivaa ja kohtelua vaikkapa nyt naispari ja heidän lapsensa saa: viranomaisilta, auktoriteeteilta, terveydenhuollossa, koulutuksessa. Elämässä.
Se, mikä valtaapitävää ihmisryhmää edustavalle saattaa näyttäytyä kuriositeettina ja turhanpäiväisenä kitisemisenä, on kuitenkin niille toisille heidän oikeaa elämäänsä. Sitä ainutkertaista, jota he joutuvat puolustamaan kaiken maailman änkyröille, nettihuutelijoille ja pahimmillaan viharikosten tekijöille - lievimmilläänkin sille tympeälle sukulaiselle, jonka mielestä ei henkilökohtaisia valintojaan tarvitse tulla hieromaan kasvoihin ja minun televisiooni mainostamaan.
Haluammeko tehdä maailman, joka on kaikille turvallinen, hyväksyvä ja ihmisarvoa kunnioittava? Haluammeko edes yrittää? Vai haluammeko kaiken pysyvän sellaisena kuin se on aina ennenkin ollut: hyvänä ja helppona muutamille, hankalana, vaarallisena tai jopa mahdottomana monille?
3. Eikö tällä logiikalla ihan jokaisen vähemmistön olisi parempi vain pitää päänsä kiinni, niellä mielipahansa ja keskittyä elelemään omien ongelmiensa kanssa ihan keskenään, "normaaleja" niillä suotta vaivaamatta? Vammaisten, erityisherkkien? Tahattomasti lapsettomien, mielenterveyskuntoutujien? Että jos et kuulu enemmistöön niin harmin paikka, olisit valinnut paremmin?
Tästä koko postauksesta kaikuu niin tunkkainen vanhan maailman kaipuu, että ohimoita kiristää. Kyllä ennen oli sentään kunnollista kun ei tarvinnut kaiken maailman ihmeellisyyksiä miettiä ja kasvisvaihtoehtoja tarjolle asettaa, kaikki katsoivat Napakymppiä ja joivat piimää eikä siinä ollut sen kummempaa nurisemista kellään.
4. Se mietipä kohalles -argumentti. Postauksen kirjoittaja on perheellinen valkoinen heteromies: entä jos hänen perheeseensä sattuisi kuulumaan POC-lapsi? Olisiko hänestä mukavaa - tai edes neutraalia - vastata milloin missäkin yhteydessä uudestaan ja uudestaan kysymykseen, että kenenkäs lapsi tämä oikein onkaan kun ei selvästi sinun ainakaan?
Tai entä jos hänen lapsensa varttuu sateenkaariaikuiseksi, joka haluaa perustaa perheen? Olisiko ok, että hän silloin joutuisi kerran toisensa jälkeen perustelemaan ja selittelemään itseään erinäisille tahoille, itseään ja perhettään? Vai olisiko mukavampaa, että häntä ja hänen perhettään kohdeltaisiin kunnioittavasti ja arvostavasti, ilman turhia oletuksia jotka paitsi hankaloittavat myös vaarantavat hänen arkeaan?
Taas kerran toivoisin, että ihmiset ihan vähän vetäisivät päätään pois omasta pyllystään ja kysyisivät itseltään muutaman kysymyksen. Jos jokin asia vaikuttaa minusta triviaalilta tai kuriositeetilta, olisiko se sitä, jos olisin sattunut syntymään toisenlaiseen kehoon, toisenlaisilla aivoilla varustettuna, toisenlaiseen kulttuuriin? Vaatiiko asian huomioonottaminen minulta kohtuuttomia tai epämiellyttävän tuntuisia ponnistuksia - ja jos tuntuu vaativan, miksi näin?
Voitaisko yhdessä yrittää olla ihan pikkuisen parempia ihmisiä toisiamme kohtaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)