Siitä, mistä ei halua puhua, kannattaa vaieta

Olin lapsena totinen (ja omistautunut Dingo-fani). Näin elämäni ensimmäisen livekeikan - tietysti Dingon - Salon Viestin-talolla ollessani viisivuotias. Istuin äitini hartioilla ja tuijotin lumoutuneena lavalle, jonka edessä, aivan eturivissä, minua kuusi vuotta vanhempi serkkuni hillui ranteensa ympärille kiedottua sifonkihuivia heristäen ja tupeerattua tukkaansa viskellen. Keikasta en muista mitään, mutta jälkikäteen Miisa julisti onnistuneensa koskettamaan Nipaa ja ettei tämän vuoksi tulisi pesemään kättään enää koskaan. (Pakollinen korona-vitsi: Tänä päivänä toivon tuon julistuksen jo rauenneen.)

Minä olin päiväkoti-ikäinen enkä oikein edes ymmärtänyt, mikä bändissä ja erityisesti juuri Neumannissa minuun vetosi. Kun hän lauloi Nahkatakkisessa tytössä väräjävällä äänellään a capella -kohdan, minun sydämeni kääntyi nurinniskoin. Valkoisten tiikerien tiukka laukkakomppi, taustan ruoskaniskuja muistuttavat efektit ja eläimelliset välikarjahdukset saivat vatsanpohjan tuntumaan muurahaisten täyttämältä ja olon selittämättömällä tavalla levottomalta.

Sitten olivat vielä lyriikat. Niihin oli siroteltu viljalti mystisiä elementtejä kuten noitia ja aaveita, ja ne pullistelivat reissuromantiikkaa, merimiehiä ja päihteiden vaaroja. Usein, etenkin jälkikäteen tarkasteltuna niiden kryptisyys haki vertaistaan - kaiken tämän hyväksyi mukisematta, sillä lapsena monet asiat ovat käsittämättömiä ja kiihdyttäviä ja tuntuvat sisältävän sekä seikkailuja että kuolemanvaaroja, ja sellainen maailma vain on.

Kuulin joitain aikoja sitten pitkästä aikaa sattumalta kappaleen Kirjoitan. Pystyin ensinnäkin yhä laulamaan mukana miltei virheettä; pystyin myös saumatta solahtamaan niihin ajatuksiin, joita sen lyriikat pienissä aivoissani aikanaan herättivät.

Aavikolta tuulee lyöden saluunan ovet kii.
On nurkassa piano, sen äärellä aaveet tanssivat balettii. 
On seinään naulittu ässä, naula on läpi sydämen. 
Ja minä seison tässä, kun aaveet tarttuvat käsiini kuiskien.

 

Aaveet olivat luonnollisesti sellaisia Aku Ankasta tuttuja valkoiseen silmäreiälliseen kaapuun sonnustautuneita hahmoja, ei kysettäkään. Mutta balettia ne eivät mielikuvissani suinkaan tanssineet vaan piirileikkiä, riemastuneesti koikkelehtien ja toisiaan käsistä pitäen. Saluuna tuskin kuului sanavarastooni, sillä minusta tapahtumapaikkana oli selvästikin tavallinen puutalo. Mutta missä kohtaa S-kirjainta on sydän? Tässä värssyssä ei mielestäni ollut järkeä, mutta eihän aikuisten maailmassa useinkaan.

 

Ne vievät mut baaritiskille tarjoten iloliemiään.
Juovun ja pyydän pianistia soittamaan sävelmää,
Jossa on tuuli ja vesi, niitty ja omenapuu.
Aavikon laidalta tuulee.
On kaunista se, mitä muistoissain tapahtuu.

 

Tämän säkeistön kaihoisuus lävisti pateettisen runotytön sydämeni erehtymättä. Minusta tuo sävelmä kuulosti kauneimmalta koskaan kirjoitetulta, olin sen sisällä ja pystyin haistamaan tuulen kantaman suolantuoksun ja omenankukat, ja sieluni oli pakahtua tuon juopuneen muistelijan vuoksi.

 

Kirjoitan seiniin autiotalojen.
Kirjoitan, kuinka sinua tarvitsen.
Kirjoitan rappukäytäviin yksinäisten.
Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan.

 

Vanhainkodit tiesin, samoin erilaiset palveluasuntolat. Niinpä kuvittelin, että on olemassa jonkinlaisia kerrostalonmuotoisia säilytysyksikköjä myöskin yksinäisille ihmisille, ja että niiden seiniin Neumann kävi tussailemassa hempeitä rivejään. (Tämän rohkaisemana yritin samaa itsekin, huopakynällä meidän tavallisen taloyhtiömme tavallisen elementtikerrostalon tavalliseen rappaukseen. Sain hirveät torut talonmieheltä ja musertavan häpeän kannettavakseni.) 

 

Sammun ja uneksin intiaanista, joka mua opettaa,
Että ihmisillä on siivet ja rakastavaisilla luvattu maa.
Tuo vanha intiaaninainen rukoilee unessa puolestani.
Se sirottaa liekkeihin tuhkaa, ja minä näen sinun kasvosi edessäni.

 

Koska Neumann on Porista, hänen fraseerauksensa on välillä sangen omintakeista. Olin kasvanut länsirannikon tuntumassa itsekin, mutten silti ymmärtänyt jäännöslopukkeetonta puheenpartta: niinpä vuosia luulin, että luvattuma on jotain ikävän ihottuman kaltaista, jota esiintyy erityisesti rakastavaisilla, ehkäpä jonkinlaisena rangaistuksena.

 

Herään siihen, kun saluunastani juoksee joku pois.
Se ei ole aave, joka mieltäni kiusata vois.
Minä tiedän, että olit täällä jossakin.
Ei ole niittyä eikä vettä, joka omenapuutamme kastelisi kauemmin.

 

Tämä säkeistö herätti minussa voimakkaan tunnevasteen kuumehoureesta. Se oli samanaikaisesti kauhistuttava ja kiehtova, surullinen ja kiihdyttävä, juokse sen perään, ehdit vielä varmasti!

 

Kun joitain vuosia sitten eräällä road tripillä lanseerasimme ystävieni kanssa Dingon lyriikoita tutkivan neumatismin aatesuunnan ja tätä harjoittavan neumaatikkojen yhdistyksen, vain pieni sirkama minusta vitsaili. Loppuosa oli kuolemanvakavissaan.

Lauletussa musiikissa vokalisti on minulle rampauttavan tärkeä. Kuten Ruuhkaradiossa kerran keskustelimme, toisille laulaja on vain yksi instrumentti muiden joukossa. Nähdäkseni näin sen tulisikin olla: osanen kokonaisuudesta, täydentämässä soundia ihmisäänen ulottuvuuksin.
Minä en kuitenkaan pääse siitä yli. Esimerkiksi Kurt Vilen Pretty Pimpin' on minulta iäksi pilalla, sillä hänen äänestään mieleeni johtuu Paperi T ja siitä suorana jatkumona taas kaikki tämän maailman pseudosyvälliset kolmen pennin koticoelhot lyriikkanikkareina ja sitten en pysty enää mihinkään. Aivan erityisesti minua raastaa Vilen tapa ääntää mirror, m-kirjain uskomattoman nasaalisena ja iitä venyttäen, niin että saan inhonpuistatuksia silkasta mielikuvasta.
Kesä 2015 oli tavattoman raskasta aikaa Radio Helsingin uskolliselle kuulijalle, sen verran tiuhaan kyseinen raita siellä soi.


Kuulin radiosta mainoksen Museokortista. Se tuntui kuuluvan johonkin muinaiseen, vielä hatarin muistikuvin mieleeni kiinnittyvään aikaan ja huomasin banaalisti ajattelevani Handmaid's Talea ja Gileadin ihmisiä, tältäkö tuntui muistaa jotain joka oli ajallisesti vasta hetki sitten mutta kulttuurillisesti valovuosien päässä?
Kun nyt, elettyämme kaksi viikkoa poikkeusaikaa tuntuu tältä, miltä tuntuukaan vappuna? Tai kesäkuun toisella viikolla, tai elokuussa? Minä olen sentään toistaiseksi voinut henkisesti hyvin, tutkinut innokkaasti uusia mahdollisuuksia elää ja toimia näitä erityisiä tilanteita hyödyntäen. Monilla on jo nyt ollut paljon vaikeampaa. Jännittää ja pelottaa nähdä, millainen maailma tämän karanteenisuojapeitteen alta lopulta kuoriutuukaan - millainen maailma ja millaiset ihmiset.

Koskettamisesta

Satuin tänään lukemaan Jussi Sudenlehden artikkelin Onko järjen vallankumous saanut meidät unohtamaan kosketuksen merkityksen? Se kertoo Hanna Brotheruksen miehille tarkoitetusta tanssiryhmästä, jossa Sudenlehden mukaan työskennellään liikkeen kautta tutkien ja harjoitellen koskettamista.

Meillä kotona halailtiin paljon. Olimme tiivis tiimi, yksinhuoltajaäiti ja hänen ainoa tyttärensä, toistemme lomaan kasvaneet. Vielä varhaisteini-ikäisenä vaelsin arkiaamuisin oman herätyskelloni soitua äidin sänkyyn jatkamaan unia vielä hetkeksi hänen kylkeensä. Läheisen koskettaminen oli sillä lailla vaivatonta kuin se parhaimmillaan on: sellaista, ettei siihen tarvitse erikseen keskittyä tai uhrata ajatuksia.
Yhä edelleen, kun joskus jään yökylään äitini luo, illan päätteeksi hän hieroo päänahkaani ja kasvojani niin, että vuoteeseen hoipertelee nirvanaan vaivutettu, ytimiään myöden rentoutunut aikuisyksilö. En osaa ratkaista, johtaako tähän nimenomainen akupisteiden manipulointi vai yksinkertaisesti se, että arjessaan kosketusta vailla nääntyvä ihoni imee kaiken kontaktin itseensä pesusienen lailla ja alkaa sitten nuokkua kosketuksella kyllästettynä.

Tästä mutkattomuudesta huolimatta muiden ihmisten koskettaminen on minulle joka kerta pulmallista. En ole sitä ihmistyyppiä, joka luontevasti laskisi kätensä toisen olalle keskustelun tuoksinassa, tarttuisi keskustelukumppaninsa pöydällä lepääviin käsiin tai kuten eräs muinainen ystäväni, piirtäisi sormellaan toisen tatuoinnin ääriviivoja oman puheenvuoronsa aikana, hajamielisesti ja puolihuolimattomasti kuin lapsi, selvästi liikettään itse edes rekisteröimättä. Olen liian tietoinen oman kehoni rajoista, omani ja sen toisen. En halua ylittää näkymätöntä, tunkeilla toisen alueelle. En halua tulla tulkituksi väärin.

Luonnollisesti olen viettiolento siinä missä kuka tahansa muukin, enkä missään tapauksessa vastusta eroottista kosketusta. Silti minua surettaa se, että kaikki aikuisten välinen kosketus on aikuisen (yksinelävän) ihmisen maailmassa niin latautunutta, niin merkityksistä painavaa, että viaton, toverillinen, yhteisöön kuulumista ilmaiseva koskettaminen on moninkertaisesti hankalampaa kuin sen toivoisi olevan.
Ihminen, laumaeläin, tarvitsee kosketusta. Hänen koko minuutensa muovautuu kosketuksen kautta - muistan lukeneeni tutkimuksista, joissa havaittiin vauvan psyykkisen kehityksen vahingoittuvan pahan kerran, jos tämä jäi vaille kosketusta ensimmäisinä kuukausinaan. Nyky-yhteiskunnassa koskettaminen on kuitenkin perin juurin seksualisoitu tai vähintäänkin eristetty yksityiselämän piiriin.

 Kontaktiharjoituksessa miehet näyttävät toisilleen kehostaan kohdan, joka eniten kaipaa kosketusta, ja lähtevät liikkeelle musiikin mukaan, jolloin parin pitää koskea kohtaa koko tanssin tai liikkeen ajan. Hetken salissa on shamanistinen tunnelma. Epämääräistä liikettä, pää toisen kainalossa tai koko vartalo toisen käsissä.

Tämä kohta tekstissä herätti kaipauksen. Muistan, miten derbyssä parasta oli kehojen sulaminen yhdeksi, joukkueeksi, työvälineeksi. Ruumiinosat menettivät muut merkityksensä, koskettamisesta tuli jälleen luontevaa, turhat reviirirajat purkautuivat. Se heijastui myös siihen, millaisen siivun reaalimaailmasta keholleen valtasi: miten otti ja käytti tilaa, miten sen teki suhteessa muihin kehoihin ja niitä asuttaviin ihmisiin. Sen myötä tuntui oikealta ja ongelmattomalta olla muutenkin lähellä toisia, kontaktissa koko vartalon mitalta, osana yhdessä rentoutuvaa laumaa.
Sitä, kollektiivista ruumiillisuutta ja luonnollista läheisyyttä kaipaan, toisinaan niin että ihoani särkee.

"Puheella voi valehdella, keho ei valehtele", Brotherus sanoo.

Odotan kirjettäsi, voi hyvin

Syksyllä tutkin kirjakaupassa teosta, joka tuntui olevan minua varten räätälöity. Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtokirja 7+7 lupasi takakannen mukaan "avointa ja syvälle menevää ajatuksenvaihtoa elämän keskeltä":

- - kaksi kirjailijaa pohtii kirjeissään muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Yksinomaan tällä tekstillä kirja sai rastin miltei jokaiseen henkilökohtaiseen kiinnostusruutuuni! (Paljastan, isyys ei ollut yksi näistä.) Selasin teosta seisten, talvipompassani hikoillen, sormet malttamattomina sivuja lehteillen.
Sillä kertaa opus jäi kuitenkin kaupan uutuuspinoon, mutta mieleni palasi siihen aika ajoin. Onneksi jälkikapitalistisen aikamme messias, Joulupukki, oli nuuhkinut haaveeni esille ja kas, aattona paketista paljastui mikäpä muukaan kuin tämän levottoman ajan kirjeenvaihto.

Jos jollekulle on vielä epäselvää, kyseessä ovat kaksi ehdottomiin lempikirjailijoihini lukeutuvaa hahmoa kotimaiselta kentältä. Ihailen heidän kykyään käyttää kieltä, arvostan heidän ammattitaitoaan ja ällistyn kerran toisensa perään sitä, miten he romaaneillaan osaavatkin koskettaa jotain olennaista juuri minussa.
Juhan kanssa tosin olen ajautunut etsikkoon ainakin Minun Amerikkani (ja vähän myös Ihmettä kaikki -teoksen) myötä: jo tuolloin tekstistä paljastui ihminen, jonka luen osaksi omaa sukupolveani ja jonka ajattelun kuulautta olen arvostanut, mutta jonka havainnointiin ja ennen kaikkea sen julkituomiseen nyt hieman petyin.

Kuinka ollakaan, päästessäni lukukokemuksessani 7+7:n #metoo-kohtaan, sama ärtymys kuohahti minussa jälleen. Itkonen kirjoittaa case Louhimiehestä ja Koko Hubaran blogitekstistä. Häntä harmittaa syyllistäminen, #notallmen, eikä hän tunnu pääsevän ollenkaan itsestään yli. Hän on hyvien puolella, muttei löydä paikkaansa liittolaisena,

Vaatimus on mahdoton: toisaalta pitäisi pitää ääntä, toisaalta olla hiljaa.

Luin tätä pätkää uudestaan ja uudestaan, yrittäen löytää kulmaa johon tarttua. Mikä tässä nimenomaisessa hiukan marisevassa ja kyllä, mielensäpahoittaneessa tilityksessä minua niin risoi? (Mielenpahoittamisestahan puhuttaisiin, jos Itkonen olisi oikeuksiaan peräävä etnisen tai sukupuoli-/seksuaalivähemmistön edustaja.)
Ehkä jälleen kerran eniten se, että ihminen, jonka jo ammattinsa vuoksi pitäisi olla mielikuvituksenkäytöltään ylivertainen, juuttuu omaan subjektiiviseen asemaansa eikä näe metsää puilta. Hän yrittää kyllä:

Mitä siitä, jos tunnenkin oloni epämukavaksi? Niinhän minun kuuluukin tuntea. Jos valkoinen, keski-ikäinen mies pelkää #metoo-kampanjaa, on toki mahdollista, että hän pelkää ainoastaan omien asemansa ja omien tiedostamattomien etuoikeuksiensa menettämistä.
- -
On totta, että miehet ovat pitäneet yhteiskunnassa suhteetonta meteliä. On totta, että se on tapahtunut naisten kustannuksella. On ehkä välillä aikakin vaieta.

Mutta sitten kuitenkin:

- - En voi käynnistää kampanjaa, jossa kerron, miksi teen asioita, joita en tee. Ja minua suoraan sanoen vituttaa lukea tällaista ja tietää, ettei minulla näin laaditussa retorisessa asetelmassa ole edes mahdollisuutta puolustautua.

Tähän haluaisin sanoa, että ymmärrän subjektin tuohtumisen. Tokihan se suututtaa, jos omalle takille roiskahtaa jonkun muun oksennusta. Minun on kuitenkin vaikea tavoittaa syytä siihen, että hän, yhä sangen etuoikeutetussa asemassa ja näin aivan oikeaan kirjaan painettavaa tekstiä tuottavana kulttuurihenkilönä päättää käyttää ääntään ja mainittua asemaansa tähän: oman tilanteensa valitteluun. Että todella, yhä, vieläkin, aina vain kaikki näyttää palautuvan siihen, miten häntä tuskastuttaa ja hänen positionsa tuntuu hankalalta ja epäreilulta.

Lisäksi minua sieppaa se sellainen tuhnuinen ja kädenlämpöinen "tolkun ihmisyys", jota Juhakin tuntuu peräänkuuluttavan.

Ajatus miesten yhteisestä kampanjasta ja solidaarisesta vartaistuesta on naiiviudessaan miltei liikuttava.
- -
Kulttuuri ei kuitenkaan muutu käskemällä. Se ei muutu niin, että kolumnissa julistetaan muutoksen tapahtuneen tai jääneen tapahtumatta. Hyviä asioita tapahtuu, mutta ne tapahtuvat vähitellen, eivät yhdessä rysäyksessä.

Jälleen kerran koulutetun, älykkään ihmisen ajatuksen alatekstinä on sellainen naiiviudessaan miltei liikuttava idea siitä, että asioita tapahtuu ja olosuhteet muuttuvat itsestään - ikään kuin inhimillinen kulttuurimme olisi jollain tavalla sisäsyntyisesti reaktiivinen ja itseään korjaava, ihmisistä irrallinen organismi, jossa asiat kyllä maagisesti kehittyvät kun olosuhteet ovat oikeat. Että Absoluuttisesti Parempi Huominen olisi kuin tomaatintaimi, joka vääjäämättä alkaa kantaa hedelmää kun vain auringonvaloa, lämpöä ja kosteutta on kylliksi.
Semmoinen uutisväläys tähän, että asiat muuttuvat kun niitä muutetaan: kun joku toimii, julistaa, käskee ja ponnistelee niiden parantamiseksi.
(Vielä pienenä selvennyksenä mainittakoon (kun retoriikan taso nyt kerran näyttää sitä vaativan), että "kehitys" ja "parannus" riippuvat luonnollisesti näkökulmasta. Kuten joku viisaampi ajatuksen jossain muotoili, tasa-arvoisempi huominen saattaa etuoikeutetun näkökulmasta näyttää huononnukselta aiempaan asiain tolaan.)

Sitten oli vielä tämä miltei koomisen absurdi virke, joka pani tosissaan pohdiskelemaan sitä todellisuutta, josta käsin tätä tekstiä on tuotettu:

Avarasti ajateltuna kompensaatioajatusta voi kai pitää oikeudenmukaisenakin, mutta ongelmana on, että rangaistuksen kärsivät silloin eri miehet kuin rikoksia tehneet.

Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että tyhmyyteen ei tarvitse vastata tyhmyydellä eikä asioiden tekeminen silkasta takaisinmaksun perspektiivistä ole kovin kestävää saati moraalisesti ylevää. Mutta Juha, ymmärräthän miten historia ylipäänsä toimii? Tietenkin rangaistuksen kärsivät eri ihmiset kuin rikoksia tehneet, ajattele nyt vaikka esimerkiksi ilmastonmuutosta tai mitä tahansa isoa ilmiötä ihmiskunnan historiassa. Ja toisaalta: miten voisimmekaan poimia pelkät rusinat pullasta ja nauttia menneisyyden sukupolvien työn hedelmistä ja jättää niiden aiheuttaminen kustannusten maksamisen jollekulle toiselle?

Siteeraamieni vuodatusten hengessä haluan todeta, että minusta tuntuu kohtuuttoman raskaalle ja epämotivoivalle lukea arvossapitämäni ajattelijan tuottamaa tekstiä, joka on sisällöltään näin heppoista. Ihmiset toki usein ovat pikkumaisia ja kaunaisia eikä heidän osakseen juuri koskaan tunnu koituvan heille kuuluvaa arvostusta ja ihailua. Tämän myönnän ja allekirjoitan ilomielin, oma käteni pojottaen pystyssä virheen merkiksi eturintamassa. Silti toivoisin, että ne, joille (painettua) palstatilaa myönnetään, käyttäisivät sitä johonkin muuhun kuin itsesäälissä ja epäreiluuden kokemuksessaan rypemiseensä.
Eihän tällainen nyt järin valoisaa saati mairittelevaa kuvaa kansamme terävimmistäkään kirjoittajista luo.

Tiedän miten sydän toimii

Kävin eilen katsomassa J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja. Siitä saakka päässäni on kellunut ajatuksenpalasia, jotka väistävät sanoja laiskan itsetietoisesti, kuin saippuoituina, härnäten.
Yritän pakottaa niitä nyt väkisin kirjaimiksi koska tuntuu että täytyy, toivottakaa onnea.


Kuva valkokankaalla on ison osan aikaa tarkoituksellisen epäskarppi. Se symboloi ehkä vedenalaisuutta, sitä, miten hukkuva maailman näkee - ehkä sitä, millaiseksi maailma muuttuu kun itse on kyvytön kiinnostumaan enää sen merkityksistä. Efekti luo unenomaisen tunnelman ja tuntuu vaimentavan myös äänet. Se vaivaa ja häiritsee mutta pakottaa keskittymään.

Helsinki on joko räikeästi neonvalaistu tai seepianvärinen, kuin jonkinlainen pastissi toisaalta Sin Cityn sarjakuvamaisesta, toisaalta LA Confidentialin film noir -maailmasta. Taustamusiikkia ei juuri ole tai se on ankaran modernia klassista, josta on turha etsiä melodiaa. Koirat ei tarjoa lohtua yhdellekään aistille.

Elokuvan jäljiltä ulkomaailma näyttää samanaikaisesti sekä häiritsevän yliterävältä että oudosti sumenevalta kaksoiskuvalta, kun katsoisi ympäröivää maisemaa vesipisaran läpi. Livun todellisuuden päällä mykkänä enkä halua katsoa ketään silmiin.


En ole kauhuelokuvien saati tavattoman raa'an väkivallan ystävä. Koiria katsoessani joudun toistuvasti siirtämään katseeni pois kankaalta tai peittämään silmäni, niin rujoja muutamat kohtaukset ovat. Silti ne puolustavat paikkaansa tarinankuljetuksellisina ja tunnelmaa välittävinä elementteinä.
Irtokarkkien valitsemiseen tosin kulutin aikaani aivan turhaan.


Sekä Pekka Strang että Krista Kosonen tekevät pysäyttävää jälkeä rooleissaan. Strang onnistuu kanavoimaan ahdistavan herkkävireisesti ihmistä, joka on koteloitunut menetykseensä ja joka sitten juopuu uudesta pakkomielteestään, lääkiten sisäistä haamusärkyään ulkoisella kivulla. Hän ei välttämättä halua kuolla, muttei toisaalta ole missään tapauksessa enää edes puoliksi elossakaan.

Kosonen on nähdäkseni sangen uskottava valtiatar, mutta parhaimmillaan dominan naamion rakoillessa. Monan eteisessä käyty irvokas sessio hävittää kaiken välimatkan enkä hetkeen ole varma, katsonko Kristaa vai Monaa.

Yhdessä Strang ja Kosonen lietsovat toisistaan esiin niin alastonta alkukantaisuutta, että sen katsominen tuntuu ajoittain jopa kiusallisen tungettelevalta.


Että menetys voi irrottaa yksilön niin täydellisesti muista ihmisistä, ettei takaisin enää löydä tai oikeastaan se on aivan yhdentekevää: toisiin ei enää osaa liittyä, kehenkään, mitenkään. Toisista tulee vain välineitä, joiden avulla vaalia omaa tuskaansa, kasvattaa sitä hellemmin kuin lastaan.

Kipu tuntuu yhdistävän ihmisiä kuin rakkaus. Sen äärellä kaikki ovat yhtä paljaita ja kyvyttömiä piilottamaan ytimensä. Kumpi kertoo ihmisestä enemmän: se mikä häntä satuttaa vai se mistä hän saa nautintonsa? Voiko niiden välille ylipäänsä tehdä eroa?

Täydellinen kontrollinmenettäminen, antautuminen ehdoitta toisen armoille on järisyttävintä mihin ihminen voi suostua.

BDSM:stä elokuvassa on kyse yhtä paljon kuin Fight Clubissa oli väkivallasta.

Asioita, joita koirani on minulle opettanut

Jos olisin naistenlehden toimittaja, osapuilleen näillä main, puolentoista vuoden yhteiselon jälkeen kirjoittaisin kolumnin otsikolla Asioita, joita koirani on minulle opettanut. Kolumnissani olisi sitten jotain kahdeksan lämmintä ja salaviisasta kohtaa, kuten 

1. Ota nokoset aina kun mahdollista. Elämässä on turha pingottaa ja kiirehtiä.
sekä
6. Heiluta häntääsi tuntemattomille, hehän ovat vain ystäviä joita et vielä ole tavannut.

Lopussa olisi jonkinlainen katharttinen yhteenveto sekä coelholainen elämänviisaus yhteen lauseeseen kiteytettynä, ehkä lisäksi myös vanha kunnon Blaise Pascal -lainaus "Mitä enemmän ihmisiä tapaan, sitä enemmän pidän koirastani."


Koska en suureksi harmikseni ole naistenlehden toimittaja muualla kuin mielikuvitustodellisuudessani, kirjoitan kirpeän elämänmakuisen ja hiukan nihilistisen bloggauksen samalla otsikolla.

Asioita, joita koirani on minulle opettanut

1. Jos et ole varma jostain löytämästäsi asiasta, maista sitä. Sinun pitää välittömässä lähitulevaisuudessa uhkaavan, erittäin todennäköisen nälkäännääntymisen uhalla alituisesti kartoittaa ympäristöäsi mahdollisen syötävän varalta.
Syötäväksi lasketaan esimerkiksi:
- ruoka
- nenäliinat, servetit ja kuitit
- omenanraadot ja banaaninkuoret
- tunnistamaton orgaaninen aines sekä erityisesti
- paska

2. Jos et keksi mitä tekisit; jos sinua väsyttää, tylsistyttää, hermostuttaa, ahdistaa, ilahduttaa, innostuttaa; jos energiaa on liikaa tai liian niukasti; tai jos et oikein tiedä miltä sinusta tuntuu, sekoile täysillä. Näillä keinoin saat kaikkien läsnäolijoiden huomion kiinnittymään itseesi, ja sinähän tiedät ettei tässä maailmassa ole huomiota voimakkaampaa huumetta.
  
3. Välttele peseytymistä ja kaikenlaista kastumista mitä mielikuvituksekkaimmin. Tee selväksi kaikille, että vesi on mielestäsi iljettävää ja epäluotettavaa ja kelpaa (hädin tuskin) ainoastaan juomiseen - siihen tarkoitukseen tosin kelpaakin sitten ihan kaikenlainen vesi, myös suoraan ojista, lätäköistä ja merestä nautittuna.
Kun sinut lopulta vääjäämättä pakotetaan pesulle, osoita kaikin tavoin pitäväsi sitä oikeuksiesi räikeänä polkemisena ja kidutuksen veroisena hirmutekona. Syyllistä, kapinoi ja murjota.
Bonus: pesun jälkeen sinulla on jälleen syy sekoilla täysillä!

4. Lähesty kaikkia olentoja - tuttuja ja tuntemattomia, ystävällisiä ja vihamielisiä - suoraan edestä ja mahdollisimman kovalla vauhdilla. Lisäpisteitä saat, jos onnistut jossain seuraavista:
- törmäät lähestyttävään, kernaiten otsa edellä
- saat jostain asiasta kiinni hampaillasi; erityisbonusta, jos saat lähestyttävän hahmon tämän osuman johdosta piippaamaan
- mitä vähemmän tassuja välittömässä kontaktissa maan kamaran kanssa, sitä enemmän lisäpisteitä

5. Kun orava, peura tai jänis kutsuu kilpajuoksuun, älä emmi.

+ Kun kaipaat läheisyyttä ja hellintää, osoita se selvästi ja kursailematta.
Kun sitten tämän seurauksena toivottavasti saat läheisyyttä ja hellintää, ota se vastaan itsestäänselvästi ja kyselemättä.
Kun olet saanut kylliksesi läheisyyttä ja hellintää, osoita se selvästi ja kursailematta - tai kävele pois.

Väsyttää

Marraskuu näyttää jälleen mahtiaan. Olen ihan tolkuttoman väsynyt ja näköalaton, tuntuu että maailma luisuu kohti hohdotonta loppuaan vääjäämättä - eikä siinä mitään, sen minä vielä jotenkin kestäisin, mutta sen kanssa en oikein pärjää että osa kanssaeläjistäni katsoo sitä vierestä tyytyväisenä myhäillen, lisää vauhtia lykkien.

Sää väsyttää. Ei ole uutinen, että marraskuussa on pimeää ja pilvistä ja masentavaa ja usein myöskin märkää. Ei se myöskään valittamalla parane, joten totean vain: tämä matalalla roikkuva pölypussinvärinen taivas imee sieluni ja elinvoimani, jättäen jäljelle jotain virttynyttä, tunkkaista ja vain etäisesti minua muistuttavaa.

Yhteiskunnallinen keskustelu tänä vuonna ja erityisesti tuntuu että tänä syksynä on ollut jotenkin tavattoman uuvuttavaa. Olen esimerkiksi toistuvasti huomannut itse käyväni keskustelua tavalla tai toisella tai usealla eri tavalla etuoikeutetun tahon kanssa, joka itsepintaisesti ja kerta kaikkiaan kieltäytyy a) tunnustamasta omaa etuoikeutettua asemaansa ja b) asettumasta kenenkään toisen kenkiin. Usein näissä keskusteluissa olen yrittänyt lähteä etsimään sitä pienintä yhteistä nimittäjää, koettanut kaivella asiakseni sellaista näkökulmaa niin läheltä tämän kyseisen henkilön omaa elämää että hän pystyisi saamaan kiinni edes ajatuksenliepeestä. Että minkä vuoksi on tärkeää (edes yrittää) käyttää oikeita termejä tai käydä yleistä keskustelua jostain unisex-vessoista tai vaikka nyt palkkatasa-arvosta. Että miksi tällä on väliä ja mihin kaikki lopulta palautuu, mistä oikeasti on kysymys.
Tämä kaikki on kuitenkin aivan turhaa, sillä kanta on naulattu ja siitä ei jousteta, tiks lukkoon aurinko sulatti avaimet!
Tämä olisi miltei koomista jos se ei olisi niin lohduttoman surkeaa: itse en missään tapauksessa ole minkään edellämainitun topiikin asiantuntija, aika harvassa jutussa edes kokemussellainen, mutta niin vain näiden keskustelujen perusteella havaitsen olevani niin eri pallokentällä, että jos keskustelukumppani pelailee Kaisaniemessä niin minä käyn kamppailujani Jupiterissa.

Aivan erityisesti en lakkaa ällistymästä siitä, miten uskomattoman hankala konsepti punching down tuntuu monelle suomalaiselle olevan. Viime viikonloppuna tämä tietenkin nousi esiin case PPP:n myötä. En mitenkään erityisesti kaivellut uutisointia saati kommentointia aiheen tiimoilta, mutta sitä kyllä sain kyllikseni aivan vain somea ja verkkojulkaisuja selaillen. Ihan useammassakin postauksessa jälleen kerran saamelaisyhteisöön millään lailla liittymättömät henkilöt jakelivat mielipiteitään siitä, että ei tässä nunnuka-sketsissä kyllä minusta ikinä mitään ongelmaa ole ollut eikä naapurin Penankaan mielestä, ja kyllähän sen kaikki harmittomaksi huumoriksi silloinkin ymmärsivät ja kyllä on merkilliseksi uhriutumiseksi ja MIELENSÄPAHOITTAMISEKSI mennyt taas HUOH. Ja että jos tässä nyt kerran aletaan anteeksipyydellä, niin miksei pyydetä sitten anteeksi saksalaisilta ja ylioppilailta ja kaikilta maailman Marko-nimisiltä samantien! Ja potkukelkoilta!
Minusta Juho Typpö kirjoitti ihan ansiokkaasti Hesarin sivuilla aiheesta ja sen ongelmallisuudesta:

Petelius-gaten ytimessä taitaa lopulta olla se, että monet haluaisivat niiden olevan yhä tätä päivää. Peteliuksen sketsejä katsoessa he ovat voineet haaveilla ”paremmista” ajoista, jolloin vähemmistöryhmiä ei tarvinnut kuunnella, ja valtaväestö saattoi sanoa mitä vain ilman pelkoa kritiikistä.

Tämä. Tämä tämä tämä. Ennen oli sentään kunnollista :(


Viime viikolla näin useallakin someseinällä keskustelua koskien Huuhkajien saavutuksia ja muistutuksia siitä, kuinka Helmarit on tähän samaan yltänyt jo kolmesti ennen tätä. Erään tuttuni profiilissa keskustelua kävi muuan itseään naisurheilun arvostajaksi kutsuva (jonka kanssa kerran olin vähällä joutua treffeille mutta onneksi haistoin vaaran hyvissä ajoin ja peruin. Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina se.), argumentteinaan vanhat kunnon kyllähän se on fakta että miesten pelaaminen on paljon kovatasoisempaa ja että hankkikaapa ensin niitä taitoja ja katsojia ni johan alkaa tulla sponsseja ja niiden roposiakin sitte ja katellaan näitä arvostushommia sen jälkeen. Itse luin tätä kommenttiraitaa verenpaine vaarallisilla lukemilla jyskyttäen, kädet vähän vapisten ja onneksi kukaan pahaa-aavistamaton ohikulkija ei juuri sillä hetkellä puhutellut minua sillä olisin takuulla epähuomiossa karjunut puhuttelijan kumoon kuin Sepe Susi possujen talot.


Sitten siihen Greta Thunberg -aiheeseen en oikein enää jaksa edes lähteä vaikka siitäkin olen kimpaantunut tämän syksyn aikana useaan kertaan. Muuan toinen tuttuni kiteytti asian hienosti suhteuttaen Gretan uurastusta omien teinivuosiensa (vanhemmilta salassapidettyihin) turkistarhaprotesteihinsa:

Saying that kids that age "don't know what they're doing" is ridiculous and belittling. I knew exactly what I was doing, I wanted to save the world.

Sitten on niitä pienempiäkin juttuja, joista päättelen vieraantuneeni muusta ihmiskunnasta lopullisesti ja että ehkä minun ei vain pitäisi enää liikkua ihmisten ilmoilla tai puhua koskaan enää kenenkään ihmisen kanssa missään milloinkaan ikinä.

Osallistuin erääseen ideointitapahtumaan, jossa yhtenä tehtävänä oli pohtia erilaisia omia suosikki(tunne)tilojaan ja kirjoittaa niitä postit-lapulle. Niitä lappuja sitten liimailtiin seinille ja muut saivat käydä katsomassa että mitä toiset olivat fiilistelleet ja liimata pienempiä tarralappuja omiin suosikkeihinsa. Kirjoitin omaan lappuuni että ikuinen sunnuntaiaamupäivä, mielessäni kangastellen se kiireetön ja seesteinen hetki viikosta, jona vitkastelu kuuluu asiaan eikä kahvi lopu koskaan, ehkä vielä taustalla sellainen puuterinen auringonkajo ja puhtaat lakanat ja kajareissa Sarah Vaughan ja kaikki nämä peruskliseet.
Sitten kuuntelin siinä muutaman metrin päässä, kun muuan itseni ikäinen (eli ihan aikuinen ihminen jo) tavaa sitä lappua ääneen ja mylvii hohottaen että AI NIINKU ET OIS KOKO AJAN HIRVEE KRAPULA VAAN EHHEHEHEH!
Se oli masentavin hetki, jonka muistan henkilökohtaisesta tapahtumahorisontistani ehkä kymmeneen vuoteen. Ei minua loukannut se, että minun tunnelmointini ei hänelle välittynytkään, eikä sekään, että hän siinä sai sen ehdotukseni näyttäytymään omissa silmissänikin vähän naiivilta ja nolon asetelmalliselta (no okei, se kyllä vähän kismitti, jos nyt totta puhun). Mutta että hänen mielikuvitus- ja huumorihorisonttinsa on todella tämänikäisenä yhä siellä, missä se oli kun hän täytti 17, ei ollut ikää käydä baarissa eikä pituuttakaan, joten brenkkua kiskottiin jossain urheilukentän tyhjissä pukukopeissa tai ehkä koulun takana kalliolla, ja Petu ajoi sen faijan Nissanilla Mäkisten seinään kännissä ja joku oksensi sen yhden mimmin akvaarioon kotibileissä - ja miksi ihmeessä toisten ihmisten ankeat sielunmaisemat surettavat minua tällaisessa mittakaavassa? Miksi otan näin henkilökohtaisesti ja vakavissani ja PAHOITAN MIELENI?

Ma olen niin väsinüd.

30-Day Song Challenge, Day 25: A song you like by an artist no longer living

On olemassa muutamia kappaleita, jotka tulisi poistaa kaikilta karaokelistoilta aivan kautta maailman ja aikajanan kerrassaan.

Yksi näistä on Queenin Bohemian Rhapsody, sillä jokaisesta karaokeluolasta löytyy joka ilta se yksi rehvakka vonkuja, joka kuvittelee pystyvänsä vetämään kyseisen biisin - joko hauskasti tai sitten hyvin. Kumpikaan ei koskaan, toistan: koskaan ikinä milloinkaan onnistu.

Toinen on Paula Koivuniemen Aikuinen nainen. Ei, se ei naurata kun sen laulaa känninen keski-ikäinen nainen. Se ei naurata myöskään silloin, kun sen laulaa hädin tuskin täysi-ikäinen hahmo, eikä silloinkaan, kun sen laulaa minkä tahansa ikäinen känninen miesoletettu, edes polttariasuun puettuna. Tai yhtään kukaan ikinä missään, oikeastaan edes Paula itse.

Kolmas on Hallelujah, josta maailmalla on aivan oikeasti levytettynäkin moniaita versioita. Minusta kuitenkin niistä ainoa oikea on Jeff Buckleyn, jonka sydänverta tihkuva lauluääni tekee oikeutta lyriikoiden toisaalta mahtipontisuudelle ja toisaalta täydelle paljaudelle. Tätä postausta varten kaivelin verkosta erilaisia tulkintoja sanoituksille. Niiden lisäksi löysin säkeistön, jota itse en kuulemissani versioissa ole onnistunut bongaamaan, ja joka ehkä juuri siksi puhutteli minua ravistellen:

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though it all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

(Tähän kategoriaan (by an artist no longer living) kappale sopii siksikin, ettei myöskään biisin kirjoittanut Leonard Cohen vaikuta enää maanpäällisessä musiikkibisneksessä.)

Ihan oma lukunsa ovat sitten ne katteettomalla itseluottamuksella ja rajattomalla röyhkeydellä varustetut hahmot, jotka ensin tuntevat voivansa noin vain luikauttaa jonkin tämänkaltaisen klassikon jossain syyhkyisessä räkälässä kusisen syntsataustan päälle surkeisiin äänentoistovempeleisiin, ja sitten vielä katsovat aiheelliseksi alkaa versioida tai jopa improilla biisistä omaa tulkintaansa. Tällaisesta toiminnasta olisi mielestäni perusteltua langettaa jokin tuntuva sakkorangaistus tai esimerkiksi tuomita kyseinen henkilö määräaikaiseen pakkotyöhön. Listoilla on kuitenkin ihan tosi paljon sellaisiakin kappaleita, joita oma tulkinta voi hetkellisesti jopa kohentaa. Menkää ja tutkikaa ja tulkitkaa, sydäntenne kyllyydestä, mutta jättäkää kaiken teille tärkeän nimissä ainakin nämä mainitut biisit rauhaan.