Tiedän ihmisiä, jotka laativat Spotify-soittolistoja loogisesti ja järkevästi vaikkapa genreittäin tai esimerkiksi tunnetiloja varten, ja nimeävät niitä niin ettei jälkikäteen synny epäselvyyttä listan sisällöstä. Fiilislistoja toki teen itsekin, mutta useimmat kokoelmani ovat leimallisesti johonkin tiettyyn paikkaan ja erityiseen ajankohtaan kytkeytyviä ja siten täysin mahdottomia jäsentää tuon spatiaalis-temporaalisen lokeron ulkopuolella.
Listojen nimeämisestä sen verran, että esimerkiksi Etiopialaista perinnemusiikkia, Apina piippaa ja Nakuna matata ovat oikein kelvollisia - ja sivumennen sanoen nimigenrenä inspiroituneet häikäilemättä Nuun muinaisesta Onko ok käyttää viittaa? -listasta (joka nimenä on nerokkainta mitä on).
Muutin tosiaan keväällä 2018 noin kolmentoista miljoonan Kallio-vuoden jälkeen Käpylään, ja jotenkin se elämänvaihe tuntui sisältävän lupauksia seikkailusta monin tavoin. Aavistelin monien paikalleen kivettyneiden asioiden muuttuvan; kaikki tämä tuntui vaativan aivan uudentyyppistä soundtrackiä taustakseen.
Samana keväänä huhtikuussa päivänvalon näki Janelle Monaen Dirty Computer. Aiempi kontaktini artistin tuotantoon käsitti lähinnä satunnaisen Dance Apocalypticin ja Yogan fanittelun. Dirty Computer oli kuitenkin niin törkeän kova lätty, etten moneen viikkoon oikein pystynyt kuuntelemaan muuta. Janelle Monaesta tuli minulle se sellainen julkean seksuaalinen, viekoitteleva ja samaan aikaan täysin itseriittoinen olento, jota kuunnellessa tuli yhtä aikaa kuuma ja kylmä ja kaikki maailman tuntemukset. (Essi Kummun Hyvästi pojat -romaanissa muuatta hahmoa kuvailtiin vähän samansuuntaisesti muun muassa jotenkin niin, että hänestä vuoti aistillisuutta jonka kanssa hän itse oli jo tehnyt rauhan, tai jotenkin näin se minulle välittyi ja nythän se kirjakin on eri paikassa kuin itse olen enkä harmikseni pääse tarkistamaan täsmällistä sanamuotoa.)
Että on yhtä aikaa erittäin tietoinen ympärilleen levittämästä itsestäänselvästä erotiikasta ja hämmennyksestä kuin kukkea teini, ja silti täysin kontrollissa, ohjaksissa ynnä kuskin pukilla kuin kypsä aikuinen ainakin. Että joku on, että joku onkin, voi veljet.
I Got the Juice on ehdoton oma suosikkini, mutta sen nimessä ei ole mainittu väriä. Teknisestihän Pynk ei myöskään ole varsinaisesti väri, mutta se hyväksytään koska pinkkiin se todellakin viittaa ja pimppiin myös, ja on jotenkin kokonaisuudessaan niin oivallinen että sen kanssa on vieläkin vähän hankala pärjätä.
18.10.2019
30-Day Song Challenge, Day 7: A song to drive to
Hirveän moni nykyinen suosikkimusiikkini on tullut elämääni jonkun ihmisen myötä - näin vanhana omavaraisuuteen pyrkivänä kiilusilmäisenä feministinä hävettää suorastaan myöntää, että tosi moni jonkun joskus tärkeän miehen mukana. Löydän toki itsekin musiikkia, mutta monet etenkin klassikkoikonit ovat raivanneet tiensä sydämeeni jonkin toisen tunteen varjolla.
(Olen myös aina ollut pikkuisen katkera siitä, ettei meillä kotona ollut sellaisia cooleja ja musiikillisesti valveutuneita vanhempia tai isojasisaruksia, jotka olisivat soittaneet jotain Jefferson Airplanea tai edes Stevie Wonderia niin että ne olisivat siitä koti-ilmastosta siirtyneet suoraan myös minun verenkiertooni.)
Muinoin eräs eksä kertoi fanitelleensa teini-iässään jykevästi Dead Kennedysejä ja Ramoneseja. Tunteakseni olevani lähempänä häntä etsin rakastuneen parikymmenvuotiaan vimmaisella tarmolla käsiini kaiken mainittuihin yhtyeisiin liittyvän musiikkimateriaalin ja aloin päättäväisesti upottautua. Ja onhan kyynisimmänkin rokkipoliisin myönnettävä, ettei ole juuri parempaa tunnetta kuin startata joskus huhtikuussa, ensimmäisten kuivien katujen aikaan tyhjälle moottoritielle, pudottaa pilottilasit silmille, tuupata Sheena Is A Punk Rocker soimaan ja kääntää volaa pikkuisen yli Kuuloliiton suositusten.
(Olen myös aina ollut pikkuisen katkera siitä, ettei meillä kotona ollut sellaisia cooleja ja musiikillisesti valveutuneita vanhempia tai isojasisaruksia, jotka olisivat soittaneet jotain Jefferson Airplanea tai edes Stevie Wonderia niin että ne olisivat siitä koti-ilmastosta siirtyneet suoraan myös minun verenkiertooni.)
Muinoin eräs eksä kertoi fanitelleensa teini-iässään jykevästi Dead Kennedysejä ja Ramoneseja. Tunteakseni olevani lähempänä häntä etsin rakastuneen parikymmenvuotiaan vimmaisella tarmolla käsiini kaiken mainittuihin yhtyeisiin liittyvän musiikkimateriaalin ja aloin päättäväisesti upottautua. Ja onhan kyynisimmänkin rokkipoliisin myönnettävä, ettei ole juuri parempaa tunnetta kuin startata joskus huhtikuussa, ensimmäisten kuivien katujen aikaan tyhjälle moottoritielle, pudottaa pilottilasit silmille, tuupata Sheena Is A Punk Rocker soimaan ja kääntää volaa pikkuisen yli Kuuloliiton suositusten.
15.10.2019
30-Day Song Challenge, day 18: A song from the year you were born
Kas, kävipä sopivasti! Pyöreiden täyttämiseeni on tässä juurikin vielä puolitoista kuukautta aikaa, joten mattimyöhäisetkin ehtivät tämän myötä alkaa miettiä mitä satumaista minulle lahjaksi antavatkaan! Ihan itseäkin jännittää jo.
Kun olin 20, keski-ikäisyys = kuolema. Kuten kaikki nuoret minäkin mietin, mitä järkeä on kenenkään elää yli kolmikymppiseksi kun ei siellä ole enää mitään odotettavaa paitsi nivelreuma ja virtsankarkailusuojat.
Sittemmin nelikymppisyys on lanseerattu houkuttelevammin, ja sallikaa kun sanon, lapset: ne naistenlehtien kaikki puheet uudesta upeammasta kukoistuskaudesta ovat totta! Tai siis ne voivat olla totta, varmastikaan lupaukset paremmasta elämästä eivät jokaiselle realisoidu mutta niinhän se tässä maailmassa menee, ja jos olet ollut yläasteella koulun suosituin, on ehkä vaan ihan reilua että me muut saadaan sitten pitää nämä aikuisvuodet itsellämme vai mitä.
Takaisin asiaan.
(Olen kirjoittanut tästä ennenkin, varmaan useitakin kertoja, mutten nyt tähän hätään löytänyt ainuttakaan referenssiä. Jos - kun - siis toistan itseäni, voitte lohduttaa itseänne ajattelemalla että vanhuus ei tule yksin. Se tulee itseään toistaen ja samoja väsyneitä huomioita jankuttaen.)
Kun olin 20, en pitänyt itsestäni juurikaan. Olin pinnalta mielettömän itsevarma: kovaääninen, voimakastahtoinen ja vähän vihainen. Oikeasti tietenkin halusin vain että joku kertoisi minulle kaiken järjestyvän, ja että oon oikeasti tosi söpö ja just oikean kokoinen.
(Paljon muutahan en toki halua nykyäänkään, paitsi luonnollisesti nukkua vähintään 8 tuntia joka yö. Nykyään sentään tunnustan tämän rehdisti ääneen sen sijaan että yrittäisin verhota kaikkea tätä valheellisen itseriittoisuuden taakse.)
Kun olin 20, tein paljon huonoja valintoja enkä pitänyt itsestäni huolta.
Kun olin 30, kovinkaan moni asia ei tämän osalta ollut muuttunut.
Sittemmin jotain on tapahtunut, sillä nykyään olen useimmiten minusta ihan mukiinmenevä tyyppi joka ansaitsee useimmiten ihan hyviä asioita. Olen ehkä viitenä päivänä seitsemästä hyvässä valossa omastakin mielestäni aika vetävännäköinen. Tunnen lukuisia upeita ihmisiä, jotka sietävät seuraani ja joita saan kutsua ystävikseni - minkä tulkitsen tarkoittavan sitä, että taidan olla itsekin monin tavoin aika onnistunut.
Kokoani jaksan murehtia ehkä kolmena päivänä kuukaudesta.
Tämä kaikki kasvukipuilu nivoutuu ällistyttävän sulavasti päivän biisiin, jonka itse löysin vuonna 1994 (tai ehkä 1995, Suomessa kun eletään) elokuvan Reality Bites myötä.
(Saman elokuvan innoittamana marssin muuten kampaajalle Winona Ryderin kuvan kanssa, että teepäs mulle myös tuollainen ihana huolettomannäköinen rikottu, öö, jonkinlainen polkka. Sain mitä halusin, mutta suureksi harmikseni naama sen tukan alla ei sitten kuitenkaan muuttunut yhtään sen winonaisemmaksi.)
Mieleeni on ikuisesti piirtynyt kohtaus, jossa leffan jengi hengailee huoltiksella hyväksikäytettyään ensin Winonan näyttelemän Lelainan iskän luottokorttia saadakseen käyttökäsbää. Huoltiksen kajareista alkaa soida The Knackin My Sharona. "Evian is naive spelled backwards."
Ja kas vol. 2, kun ryhdyin googlailemaan kappaleita vuodelta 1979, kävikin varsinainen hillopulla. Että siitäpä sitten, ja leffankin suosittelen katsomaan yhä vielä. Se on raivostuttavan iätön kuvaus typeristä tenavista, jotka kuvittelevat olevansa syvällisiä ja ennen kaikkea aikuisia. Ja se on myös liikuttavasti aikansa lapsi, joka näin tulevaisuusperspektiivistä näyttää hitaalta, naiivilta ja jotenkin sydäntäsärkevän kotoisalta.
Kun olin 20, keski-ikäisyys = kuolema. Kuten kaikki nuoret minäkin mietin, mitä järkeä on kenenkään elää yli kolmikymppiseksi kun ei siellä ole enää mitään odotettavaa paitsi nivelreuma ja virtsankarkailusuojat.
Sittemmin nelikymppisyys on lanseerattu houkuttelevammin, ja sallikaa kun sanon, lapset: ne naistenlehtien kaikki puheet uudesta upeammasta kukoistuskaudesta ovat totta! Tai siis ne voivat olla totta, varmastikaan lupaukset paremmasta elämästä eivät jokaiselle realisoidu mutta niinhän se tässä maailmassa menee, ja jos olet ollut yläasteella koulun suosituin, on ehkä vaan ihan reilua että me muut saadaan sitten pitää nämä aikuisvuodet itsellämme vai mitä.
Takaisin asiaan.
(Olen kirjoittanut tästä ennenkin, varmaan useitakin kertoja, mutten nyt tähän hätään löytänyt ainuttakaan referenssiä. Jos - kun - siis toistan itseäni, voitte lohduttaa itseänne ajattelemalla että vanhuus ei tule yksin. Se tulee itseään toistaen ja samoja väsyneitä huomioita jankuttaen.)
Kun olin 20, en pitänyt itsestäni juurikaan. Olin pinnalta mielettömän itsevarma: kovaääninen, voimakastahtoinen ja vähän vihainen. Oikeasti tietenkin halusin vain että joku kertoisi minulle kaiken järjestyvän, ja että oon oikeasti tosi söpö ja just oikean kokoinen.
(Paljon muutahan en toki halua nykyäänkään, paitsi luonnollisesti nukkua vähintään 8 tuntia joka yö. Nykyään sentään tunnustan tämän rehdisti ääneen sen sijaan että yrittäisin verhota kaikkea tätä valheellisen itseriittoisuuden taakse.)
Kun olin 20, tein paljon huonoja valintoja enkä pitänyt itsestäni huolta.
Kun olin 30, kovinkaan moni asia ei tämän osalta ollut muuttunut.
Sittemmin jotain on tapahtunut, sillä nykyään olen useimmiten minusta ihan mukiinmenevä tyyppi joka ansaitsee useimmiten ihan hyviä asioita. Olen ehkä viitenä päivänä seitsemästä hyvässä valossa omastakin mielestäni aika vetävännäköinen. Tunnen lukuisia upeita ihmisiä, jotka sietävät seuraani ja joita saan kutsua ystävikseni - minkä tulkitsen tarkoittavan sitä, että taidan olla itsekin monin tavoin aika onnistunut.
Kokoani jaksan murehtia ehkä kolmena päivänä kuukaudesta.
Tämä kaikki kasvukipuilu nivoutuu ällistyttävän sulavasti päivän biisiin, jonka itse löysin vuonna 1994 (tai ehkä 1995, Suomessa kun eletään) elokuvan Reality Bites myötä.
(Saman elokuvan innoittamana marssin muuten kampaajalle Winona Ryderin kuvan kanssa, että teepäs mulle myös tuollainen ihana huolettomannäköinen rikottu, öö, jonkinlainen polkka. Sain mitä halusin, mutta suureksi harmikseni naama sen tukan alla ei sitten kuitenkaan muuttunut yhtään sen winonaisemmaksi.)
Mieleeni on ikuisesti piirtynyt kohtaus, jossa leffan jengi hengailee huoltiksella hyväksikäytettyään ensin Winonan näyttelemän Lelainan iskän luottokorttia saadakseen käyttökäsbää. Huoltiksen kajareista alkaa soida The Knackin My Sharona. "Evian is naive spelled backwards."
Ja kas vol. 2, kun ryhdyin googlailemaan kappaleita vuodelta 1979, kävikin varsinainen hillopulla. Että siitäpä sitten, ja leffankin suosittelen katsomaan yhä vielä. Se on raivostuttavan iätön kuvaus typeristä tenavista, jotka kuvittelevat olevansa syvällisiä ja ennen kaikkea aikuisia. Ja se on myös liikuttavasti aikansa lapsi, joka näin tulevaisuusperspektiivistä näyttää hitaalta, naiivilta ja jotenkin sydäntäsärkevän kotoisalta.
14.10.2019
30-Day Song Challenge: day 4 A song that reminds you of someone you'd rather forget
Unet ovat ikävä todellisuuden haarakonttori. Omani ovat sangen usein sangen eläväisiä ja herättävät niin voimakkaita tunteita, että niitä on herättyäänkin hankala jättää huomiotta. Niiden aiheuttama yleistunnelma jää usein viipyilemään, joskus kokonaiseksi päiväksi, ja se jos mikä on aika usein häiritsevää. Aivan samantekevää, että järjellä kyllä ymmärtää kaiken tuon olevan vain oman alitajuntansa kutomaa pirullista lukinseittiä: kun tuntuu niin tuntuu niin tuntuu, ja siitä on paha päästä etenemään.
Viime yönä jouduin jälleen kontaktiin muuannen menneisyyden hahmon kanssa. Poikkeuksetta unikohtaamisemme ovat sydämellisiä ja lämpimiä, ja vielä tajuihin tuloni jälkeenkin puoliksi odotan puhelimen soivan ja kaiken jatkuvan onnellisissa merkeissä siitä, mihin se joskus tuhat vuotta sitten jäi. Nykyelämäni ei kaipaisi tämänkaltaisia omituisia fantasiatakaumia lainkaan - ei vähiten siksi, että menen aina hiukan tolaltani näistä (unista! Vittu unista!) ja sitten kestää taas monta päivää tavoittaa ote arkeen ankkuroidusta todellisuudesta ja koko tuon ajan olo on epätodellinen ja mieleen saattaa juolahtaa että pitäisikö tässä oikeastaan ottaa pari puhelua tai kirjoitella muutama sähköpostiviesti, ja järki karjuu kaikki mittarit punaisella että EI TODELLAKAAN ja onneksi useimmiten se ääni läpäisee muut suunnitelmat eikä mitään typeryyksiä tehdä.
Ja sitten seuraa melankolia ja haikeus, jos ei muuta niin omaa kadotettua nuoruutta kohtaan, ja onhan se nyt surullista ja jotenkin keski-ikäisyyden irvokas perikuva istua jossain saderoiskeisen ikkunan äärellä tuijottamassa lokakuun loputtomaan harmauteen ja haaveilla murheellisesti huokaillen viidentoista vuoden taakse kun vielä oli elämää edessä ja toiveita toteutettavaksi ja sydänsuruja itkettäväksi.
Eikä oikeastaan haluaisi edes kuulla, että se toinen on jatkanut elämäänsä eikä mieti menneitä juuri koskaan. Koska eihän se oikeasti ole, se ei vain voi tunnustaa yhä kaipaavansa.
Oh how do you remember me?
The one that made you laugh until you cried
I hope you're feeling happy now
Skunk Anansie: Just Because You Feel Good
Viime yönä jouduin jälleen kontaktiin muuannen menneisyyden hahmon kanssa. Poikkeuksetta unikohtaamisemme ovat sydämellisiä ja lämpimiä, ja vielä tajuihin tuloni jälkeenkin puoliksi odotan puhelimen soivan ja kaiken jatkuvan onnellisissa merkeissä siitä, mihin se joskus tuhat vuotta sitten jäi. Nykyelämäni ei kaipaisi tämänkaltaisia omituisia fantasiatakaumia lainkaan - ei vähiten siksi, että menen aina hiukan tolaltani näistä (unista! Vittu unista!) ja sitten kestää taas monta päivää tavoittaa ote arkeen ankkuroidusta todellisuudesta ja koko tuon ajan olo on epätodellinen ja mieleen saattaa juolahtaa että pitäisikö tässä oikeastaan ottaa pari puhelua tai kirjoitella muutama sähköpostiviesti, ja järki karjuu kaikki mittarit punaisella että EI TODELLAKAAN ja onneksi useimmiten se ääni läpäisee muut suunnitelmat eikä mitään typeryyksiä tehdä.
Ja sitten seuraa melankolia ja haikeus, jos ei muuta niin omaa kadotettua nuoruutta kohtaan, ja onhan se nyt surullista ja jotenkin keski-ikäisyyden irvokas perikuva istua jossain saderoiskeisen ikkunan äärellä tuijottamassa lokakuun loputtomaan harmauteen ja haaveilla murheellisesti huokaillen viidentoista vuoden taakse kun vielä oli elämää edessä ja toiveita toteutettavaksi ja sydänsuruja itkettäväksi.
Eikä oikeastaan haluaisi edes kuulla, että se toinen on jatkanut elämäänsä eikä mieti menneitä juuri koskaan. Koska eihän se oikeasti ole, se ei vain voi tunnustaa yhä kaipaavansa.
Oh how do you remember me?
The one that made you laugh until you cried
I hope you're feeling happy now
Skunk Anansie: Just Because You Feel Good
11.10.2019
30-Day Song Challenge, day 12: a song from your preteen years
Kun yritin äkkiseltään miettiä, mitä musiikkia esiteini-ikäisenä (eli noin vuosina 1989-1991) kuuntelin, en pystynyt palauttamaan mieleeni ainuttakaan kappaletta. Teinivuosilta olisi luonnollisesti irronnut vaikka mitä referenssiä, mutta esiteininä? Olin jo viittä vaille googlaamassa "hits from 1991", kun keksin alkaa muistella ihmisiä joiden kanssa noihin aikoihin hengailin. Muistin erään Riikan, jolla oli kaksi marsua ja jonka luona yökyläilin taajaan. (Heidän perheensä asui omakotitalossa ja heillä oli luonnollisesti myös upea takapiha, jota kadehdin enemmän kuin välitin myöntääkään. Riikalla oli myös aivan kammottavan raskas, 7 vuotta meitä nuorempi pikkuveli, joka piinasi ja kidutti meitä kaikin tavoin aina tilaisuuden tullen. Uskomatonta, miten pahaa tuhoa niin pieni laktoosi-intolerantikko onnistuikaan kylvämään ympärilleen.)
Olin pyytänyt neljä vuotta itseäni vanhempaa perhetuttua äänittämään c-kasetille Michael Jacksonin Dangerousin (julkaistu 1991) ja soitin sitä Riikalle eräänä viikonloppuiltana. Valot oli sammutettu ja kumpikin makasi odottaen oman peittonsa alla (ja se, joka odottaa tästä käynnistyvän jonkin tunnustuksellisen esiteini-ikäisen eroottisen fantasian pettyy karvaasti).
Heal the World räjäytti Riikan pankin. "Michael Jackson on mun lempilaulaja ja tää on paras biisi ikinä!" hän huokaisi vaikuttuneena.
Neljä vuotta vanhempi (ja siten luonnollisesti übercool) Maria oli taiteillut kasetin kansilehteen levyn nimen käsin pelottavalla, Halloween-henkisellä valuvalla fontilla. Kasetin kansien sisällä oli lappu "Moi Ansku, tässä tää "kassu".". Jos 1990-luvun alussa LOL olisi jo trendannut Suomessa, se olisi todellakin päättänyt tämän viestin.
Black or Whiten sanoma iski nuoreen sosiaalisen oikeuden soturiin, joka muutamaa vuotta myöhemmin kiersi välitunneilla keräämässä allekirjoituksia Animalian vetoomuksiin. Todellisuudessahan 1980-90-lukujen taitteen Varsinais-Suomi oli yhtä demografisesti yhtä monimuotoinen ja sisäsiittoinen kuin jokin Keskilännen punaniskakeskittymä (eikä tilanne oletettavasti ole noista ajoista juuri muuttunut), joten kokemani myötäpöyristys maailman tapahtumista ja ihmisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta oli luonteeltaan sangen hypoteettista ja lähinnä Benettonin mainoskuviin perustuvaa. Se oli kuitenkin juuri niin puhdasta ja ehdotonta kuin se 12-vuotiaalla voi parhaimmillaan olla: kaikki erilaisii, kaikki samanarvoisii. Musiikkivideo teki minuun mielettömän vaikutuksen, etenkin sen viimeinen puoliminuuttinen, jossa kasvot vaihtuvat sulautuen toisikseen ällistyttävällä tavalla ja alleviivaten ihastuttavan kirkasotsaisesti biisin sanomaa.
Näin jälkikäteen harmittaa, että Michael Jacksonista ei koskaan tullut minulle kuitenkaan musiikillista idolia tai vahvaa vaikuttajaa. Olisi tänä päivänä todella paljon katu-uskottavampaa viitata häneen tai vaikkapa Princeen (tai edes Madonnaan) varhaisten vuosiensa musiikkimaun muovaajana kuin Bryan Adamsiin, kuten kirvelevin sydämin joudun totuuden nimissä tekemään.
Olin pyytänyt neljä vuotta itseäni vanhempaa perhetuttua äänittämään c-kasetille Michael Jacksonin Dangerousin (julkaistu 1991) ja soitin sitä Riikalle eräänä viikonloppuiltana. Valot oli sammutettu ja kumpikin makasi odottaen oman peittonsa alla (ja se, joka odottaa tästä käynnistyvän jonkin tunnustuksellisen esiteini-ikäisen eroottisen fantasian pettyy karvaasti).
Heal the World räjäytti Riikan pankin. "Michael Jackson on mun lempilaulaja ja tää on paras biisi ikinä!" hän huokaisi vaikuttuneena.
Neljä vuotta vanhempi (ja siten luonnollisesti übercool) Maria oli taiteillut kasetin kansilehteen levyn nimen käsin pelottavalla, Halloween-henkisellä valuvalla fontilla. Kasetin kansien sisällä oli lappu "Moi Ansku, tässä tää "kassu".". Jos 1990-luvun alussa LOL olisi jo trendannut Suomessa, se olisi todellakin päättänyt tämän viestin.
Black or Whiten sanoma iski nuoreen sosiaalisen oikeuden soturiin, joka muutamaa vuotta myöhemmin kiersi välitunneilla keräämässä allekirjoituksia Animalian vetoomuksiin. Todellisuudessahan 1980-90-lukujen taitteen Varsinais-Suomi oli yhtä demografisesti yhtä monimuotoinen ja sisäsiittoinen kuin jokin Keskilännen punaniskakeskittymä (eikä tilanne oletettavasti ole noista ajoista juuri muuttunut), joten kokemani myötäpöyristys maailman tapahtumista ja ihmisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta oli luonteeltaan sangen hypoteettista ja lähinnä Benettonin mainoskuviin perustuvaa. Se oli kuitenkin juuri niin puhdasta ja ehdotonta kuin se 12-vuotiaalla voi parhaimmillaan olla: kaikki erilaisii, kaikki samanarvoisii. Musiikkivideo teki minuun mielettömän vaikutuksen, etenkin sen viimeinen puoliminuuttinen, jossa kasvot vaihtuvat sulautuen toisikseen ällistyttävällä tavalla ja alleviivaten ihastuttavan kirkasotsaisesti biisin sanomaa.
Näin jälkikäteen harmittaa, että Michael Jacksonista ei koskaan tullut minulle kuitenkaan musiikillista idolia tai vahvaa vaikuttajaa. Olisi tänä päivänä todella paljon katu-uskottavampaa viitata häneen tai vaikkapa Princeen (tai edes Madonnaan) varhaisten vuosiensa musiikkimaun muovaajana kuin Bryan Adamsiin, kuten kirvelevin sydämin joudun totuuden nimissä tekemään.
10.10.2019
30-Day Song Challenge - Day 26
Joskus vuosituhannen alkupuoliskolla kuuman blogihuuman aikaan erilaiset haasteet olivat bloggailun suola. Muistan silloin tehneeni erään biisihaasteen - siitä on nyt kulunut jo niin kauan aikaa, etten itsekään enää muista silloin valitsemiani biisejä. Voin siis kaikin mokomin käyttää ne uudestaan ja esitellä ne aivan tuoreina oivalluksina nyt.
Toki myös tehtävänanto on eri (ja minäkin olen). Tähän tämänkertaiseen törmäsin Facebookissa ja vaikka muistan nähneeni saman haasteen pyörimässä oman somekuplani sisällä kai noin vuosi sitten viimeksi, jostain syystä nyt se osui johonkin tohkeushermoon ja tunsin pakottavaa tarvetta ryhtyä tuumasta toimeen.
Yllättävän vaikeaa on valita sellaisia biisejä, joihin itse on vilpittä kiinnittynyt syystä tai toisesta, ja välttää sellaista typerää pseudopätemistä ja "oikeiden" biisivalintojen valokeilassa paistattelua. Yritän tosi kovasti olla rehti ja suoraselkäinen, vaikka se sitten tarkoittaisikin noloja ja yleensä pikemminkin vain oman pimennetyn makuuhuoneen uumenissa salaa, kuulokkeilla ja peiton alla kuunneltavia kalkatuksia (LOL ikään kuin se voisi tarkoittaa muka jotain muutakin).
Tässä siis ensin haaste kokonaisuudessaan sekä disclaimerit: tuskin postaan biisiä päivässä, enkä todellakaan tee tätä järjestyksessä. Saattaa myös olla, että joinain päivinä en pysty valitsemaan ja postaankin vaikka kaksi biisiä yhden asemesta.
Mutta tässä siis koko homman runko:
1. A song you like with a colour in the title.
2. A song you like with a number in the title
3. A song that reminds you of summertime
4. A song that reminds you of someone you'd rather forget
5. A song that needs to be played loud
6. A song that makes you want to dance
7. A song to drive to
8. A song about drugs or alcohol
9. A song that makes you happy
10. A song that makes you sad
11. A song you never get tired of
12. A song from your preteen years
13. A song you like from the 70s
14. A song you'd love to be played at your wedding
15. A song that you like that's a cover by another artist
16. A song that's a classic favourite
17. A song you'd sing a duet with someone on karaoke
18. A song from the year you were born
19. A song that makes you think about life
20. A song that has many meanings to you
21. A song you like with a person's name in the title
22. A song that moves you forward
23. A song you think everyone should listen to
24. A song by a band you wish were still together
25. A song you like by an artist no longer living
26. A song that makes you want to fall in love
27. A song that breaks your heart
28. A song by an artist whose voice you love
29. A song you remember from your childhood
30. A song that reminds you of yourself
Monethan näistä ovat aivan käsittämättömän korneja, a song that makes you think about life, oikeasti nyt hei. Osa on myös sangen monitulkintaisia ja siinä ehkä osittain piileekin koko haasteen hienous: että voi itse valita näkökulmansa ja räiskiä sieltä, eikä kukaan voi tulla sanomaan että väärin meni, nolla pistettä.
Mitäpä tässä siis enää aikailemaan!
Aloitan kohdasta 26 koska voin: A song that makes you want to fall in love. Haluaisin rakastua, jotta voisin soittaa ja siteerata The Nationalin Slow Show'ta tuolle sydämeni valitulle:
Kerran muuan ystäväni esitti niin osuvan luonnehdinnan rakkauden ja himon välisestä yhteydestä, että olen sen koomin siteerannut sitä innokkaasti aina tilaisuuden tullen, ja usein myös ihan muutenkin vain: jos ei naurata, ei paneta. Tämä, rakkaat kanssaeläjät, on totta jos jokin tässä maailmassa ylipäänsä totta on. Kaikkein parasta on tietysti se sellainen kahdenkeskinen tyhmäily, ne omat pienen sisäpiirin jutut, jotka naurattavat vain teitä kahta eikä niitä muille oikein viitsi edes sanoa ääneen. Koska kuten kaikki koskaan toista ihmistä aidosti lähellä olleet tietävät, upeinta ja kammottavinta ihmissuhteelle antautumisessahan on se kohta, jossa tohtii esiintyä aivan paljaana, kertoa kaikki pelottavimmat ja älyttömimmät juttunsa ja luottaa ettei se toinen oitis riennä säikähtäneenä pakosalle.
Biisi kiteyttää mielestäni erinomaisesti sen, miltä tuntuu kun maailma on vinossa ja omituinen ja itse aina vähän epäsopiva, ja kuitenkin siinä samaisessa maailmassa on joku, jonka luona on koti, ja miten millään muulla ei oikeastaan ole edes merkitystä.
Matt Beringerin syvä ja merkillisen lakoninen ääni toteamassa nämä rivit on oikeastaan minulle täydellinen auditiivinen kuva romanttisesta rakkaudesta.
Sisällölle vetää vertoja minun mielessäni lähinnä Kings of Leonin Cold Desertin rivi hand over your heart / let's go home.
Toki myös tehtävänanto on eri (ja minäkin olen). Tähän tämänkertaiseen törmäsin Facebookissa ja vaikka muistan nähneeni saman haasteen pyörimässä oman somekuplani sisällä kai noin vuosi sitten viimeksi, jostain syystä nyt se osui johonkin tohkeushermoon ja tunsin pakottavaa tarvetta ryhtyä tuumasta toimeen.
Yllättävän vaikeaa on valita sellaisia biisejä, joihin itse on vilpittä kiinnittynyt syystä tai toisesta, ja välttää sellaista typerää pseudopätemistä ja "oikeiden" biisivalintojen valokeilassa paistattelua. Yritän tosi kovasti olla rehti ja suoraselkäinen, vaikka se sitten tarkoittaisikin noloja ja yleensä pikemminkin vain oman pimennetyn makuuhuoneen uumenissa salaa, kuulokkeilla ja peiton alla kuunneltavia kalkatuksia (LOL ikään kuin se voisi tarkoittaa muka jotain muutakin).
Tässä siis ensin haaste kokonaisuudessaan sekä disclaimerit: tuskin postaan biisiä päivässä, enkä todellakaan tee tätä järjestyksessä. Saattaa myös olla, että joinain päivinä en pysty valitsemaan ja postaankin vaikka kaksi biisiä yhden asemesta.
Mutta tässä siis koko homman runko:
1. A song you like with a colour in the title.
2. A song you like with a number in the title
3. A song that reminds you of summertime
4. A song that reminds you of someone you'd rather forget
5. A song that needs to be played loud
6. A song that makes you want to dance
7. A song to drive to
8. A song about drugs or alcohol
9. A song that makes you happy
10. A song that makes you sad
11. A song you never get tired of
12. A song from your preteen years
13. A song you like from the 70s
14. A song you'd love to be played at your wedding
15. A song that you like that's a cover by another artist
16. A song that's a classic favourite
17. A song you'd sing a duet with someone on karaoke
18. A song from the year you were born
19. A song that makes you think about life
20. A song that has many meanings to you
21. A song you like with a person's name in the title
22. A song that moves you forward
23. A song you think everyone should listen to
24. A song by a band you wish were still together
25. A song you like by an artist no longer living
26. A song that makes you want to fall in love
27. A song that breaks your heart
28. A song by an artist whose voice you love
29. A song you remember from your childhood
30. A song that reminds you of yourself
Monethan näistä ovat aivan käsittämättömän korneja, a song that makes you think about life, oikeasti nyt hei. Osa on myös sangen monitulkintaisia ja siinä ehkä osittain piileekin koko haasteen hienous: että voi itse valita näkökulmansa ja räiskiä sieltä, eikä kukaan voi tulla sanomaan että väärin meni, nolla pistettä.
Mitäpä tässä siis enää aikailemaan!
Aloitan kohdasta 26 koska voin: A song that makes you want to fall in love. Haluaisin rakastua, jotta voisin soittaa ja siteerata The Nationalin Slow Show'ta tuolle sydämeni valitulle:
I wanna hurry home to you
Put on a slow, dumb show for you
To crack you up
Kerran muuan ystäväni esitti niin osuvan luonnehdinnan rakkauden ja himon välisestä yhteydestä, että olen sen koomin siteerannut sitä innokkaasti aina tilaisuuden tullen, ja usein myös ihan muutenkin vain: jos ei naurata, ei paneta. Tämä, rakkaat kanssaeläjät, on totta jos jokin tässä maailmassa ylipäänsä totta on. Kaikkein parasta on tietysti se sellainen kahdenkeskinen tyhmäily, ne omat pienen sisäpiirin jutut, jotka naurattavat vain teitä kahta eikä niitä muille oikein viitsi edes sanoa ääneen. Koska kuten kaikki koskaan toista ihmistä aidosti lähellä olleet tietävät, upeinta ja kammottavinta ihmissuhteelle antautumisessahan on se kohta, jossa tohtii esiintyä aivan paljaana, kertoa kaikki pelottavimmat ja älyttömimmät juttunsa ja luottaa ettei se toinen oitis riennä säikähtäneenä pakosalle.
Biisi kiteyttää mielestäni erinomaisesti sen, miltä tuntuu kun maailma on vinossa ja omituinen ja itse aina vähän epäsopiva, ja kuitenkin siinä samaisessa maailmassa on joku, jonka luona on koti, ja miten millään muulla ei oikeastaan ole edes merkitystä.
You know I dreamed about you
For twenty-nine years before I saw you
You know I dreamed about you
I missed you for, for twenty-nine years
Matt Beringerin syvä ja merkillisen lakoninen ääni toteamassa nämä rivit on oikeastaan minulle täydellinen auditiivinen kuva romanttisesta rakkaudesta.
Sisällölle vetää vertoja minun mielessäni lähinnä Kings of Leonin Cold Desertin rivi hand over your heart / let's go home.
7.10.2019
Derbykupla
Vietin viikonlopun isossa derbyturnauksessa Pasilassa. Olen ollut eläköityneenä pelaamisesta nyt puolitoista vuotta ja unohtanut paljon, mutta aina pistäytyessäni lajitapahtumissa pääsen sukeltamaan hetkeksi siihen samaan hien- ja rannesuojienhajuiseen maagisuuteen nauttimaan olostani ihan vain minuna.
Aloitin derbyn loppuvuonna 2010. Maailma, Suomi ja ympäröivä todellisuus olivat silloin kovin erilaiset - minulle derby-yhteisö näyttäytyi onnelana, joka hyväksyi jokaisen ja syleili kaikkia (paitsi natseja) ulkoisiin seikkoihin katsomatta.
Olin siihen saakka potenut ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta selittämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta suurimman osan elämästäni. Tiedän nyt tämän olevan ihmisyyden kovinta ydintä: illuusio omasta erityislaatuisuudesta, joka tuntuu kirkkaan panssarilasin lailla erottavan yksilön kaikista muista, saaden aikaan perimmäistä ja parantamatonta irrallisuutta ja kyvyttömyyttä liittyä muihin. Silloin kuitenkin tunsin vain olevani se kuuluisa lumihiutale, kieppumassa universumin kaiuttomassa tyhjyydessä, pateettisena, melankolisena ja ikuisesti eristyksissä.
Derby-yhteisö ei tuonut minulle satumaista ja yhtäkkistä parannusta tähän, mutta ihmisryhmänä se tuntui erityiseltä. Se tuntui siltä, että minäkin mahduin olemaan, kokonaan ja kaikkineni. En ollutkaan liian kookas, kärkäs ja kovaääninen, vaan kerrankin juuri oikeanlainen. Sopiva.
Siitä tuli minun sosiaalinen ja ideologinen turvapaikkani moneksi vuodeksi, ja huolimatta siitä että myöhemmin monesti huomasin olevani dinosaurus, jonka näkemykset ja käsitykset olivat paitsi auttamattoman vanhentuneita myöskin monilta osiltaan täysin epävalideja ja merkityksettömiä, se myös opetti itsereflektiota, tiedostavuutta ja ehkä hitusen nöyryyttäkin.
Se opetti minut pohtimaan tarkemmin, kuinka kärkevät sanani asettaa.
Myöhemmin olen ymmärtänyt omien etuoikeuksieni toimineen tässäkin puskurina: täydellistä yhteisöä ei tosimaailmassa ole olemassakaan, eikä derbykuplakaan ole yhtä tasa-arvoinen saati auvoisa kaikille jäsenilleen. Merkillepantava se on kuitenkin reaktiivisuutensa ja monin osin myös proaktiivisuutensa ansiosta. Kuten mikä tahansa yhteiskunnan osanen se on kaukana valmiista, mutta toisin kuin moni yhteiskunnan osanen se sentään pyrkii työskentelemään aidosti paremman inklusiivisuuden eteen.
Tällä kaudella lajin kattojärjestö WFTDA on lähestynyt asiaa julkaisemalla uuden Cody of Conductin ja siihen liittyen tapahtumajuontajille erityisen Announcer Inclusion Policyn. Sen tavoitteena on pyrkiä käyttämään mahdollisimman täsmällistä kieltä sekä kitkeä kaikenlainen kasuaali syrjintä ja epäasiallisuus juontajien (julkisesta) puheesta ("Utilize a community member's correct pronoun or other identifiers - - Eradicate marginalization and discrimination from calls").
Oma äidinkieleni ei sukupuolita persoonapronomineja, vaikka monia muita asioita sukupuolittaa sitten senkin edestä. Tästä syystä she/her - he/him - they/them -keskustelu on minulle erityisen haasteellinen. Olen tähän viikonloppuun saakka ajatellut, että saatavilla olevista vaihtoehdoista they/them on tasa-arvoisin ja siksi kelpaava käytettäväksi aina tilaisuuden tullen - itse asiassa omina viimeisinä pelivuosinani, kun aihetta ensi kertaa yhteisössä julkisesti lähestyttiin, ilmoitin solidaarisuussyistä sen omaksi persoonapronominikseni pelidokumentteihin. Järkeilyni kulki kutakuinkin siten, että koska äidinkieleni ei tee eroa tämän asian suhteen, ei eroa ole myöskään omassa päässäni, ja koska se siten on omalle identiteetilleni yhdentekevää, voisin yhtä hyvin auttaa turhan sukupuolittamisen häivyttämisessä ilmoittamalla preferoivani itse neutraalia persoonapronominia. Näin siis kaikessa naiiviudessani kuvittelin osoittavani olevani hyvien puolella ja tarjoavani tällä pienellä eleellä vaatimattoman tukeni LGBTIQ-yhteisölle.
Tänä viikonloppuna ymmärsin, että tähänastinen toimintani oli myös tulkittavissa eräänlaiseksi kolonialisoinniksi. Koska itse olen cis-nainen enkä siis nonbinääri/muunsukupuolinen, on oma korrekti persoonapronominini englanniksi she/her. They/them on varattu heille, jotka eivät mahdu perinteisten jaotteluiden muodostamiin ahtaisiin lokeroihin. Peliaikoinani ja vielä nytkin ilmoittamalla hyväksyväni itsestäni kumman tahansa pronominin ("she/her but also happy with they/them") olin kuvitellut tekeväni palveluksen muille ja helpottavani heidän valintojaan keskustelutilanteissa. Näin toimiessani olin kuitenkin missannut oikeastaan koko homman pointin: persoonapronominivalinnassa ei suinkaan ole kyse keskustelukumppanin homman helpottamisesta ("ihan sama mulle") vaan siitä, että asioilla on täsmälliset nimet ja termit, ja niitä tulee mahdollisuuksien mukaan käyttää. Jos oikeasta pronominista ei ole varmaa tietoa eikä sitä pääse kohteelta itseltään varmistamaan, tulee keksiä keino kiertää sen käyttö esimerkiksi nimeä (tai vaikkapa pelitilanteissa joukkueen pelipaidan väriä ja pelaajanumeroa) käyttämällä.
(HUOM! Tämä on oma tulkintani saamastani ohjeistuksesta sekä tapahtumassa aiheen tiimoilta käydystä keskustelusta. Näin ollen siis myös mahdolliset, jopa todennäköiset virhetulkinnat ovat omiani eivätkä kenenkään muun vastuulla.)
Tämä kaikki on nyt kuitenkin vain johdatusta varsinaiseen pihviini.
Vaikka minua juontajan ominaisuudessa kovasti hermostuttikin tämä pronominitilanne ja pystyin jo sieluni korvin kuulemaan ne lukuisat änkytys-, mokailu- ja häpeämistilanteet, joita oma kömmähtelyni ei-äidinkielen suossa rämpiessäni tulisivat viikonlopun myötä aiheuttamaan, sydämeni lauloi läpi koko tämän keskustelun.
Työarjessani keskustelun tasoa kuvaavat parhaiten kaksi elävän elämän esimerkkiä viime viikolta. Kuopion järkyttävää kouluiskua seuraavana päivänä eräs työyhteisööni kuuluva kysyi ensi töikseen töihin tultuaan, että eikö ollutkin niin että ko. iskun tekijä oli "ulkomaalaistaustainen".
Toinen esitti vakavissaan, että tällaisiin tekoihin johtavia mielenterveysongelmia ei pääsisi syntymään, kun nuoriso pantaisiin nuorempina töihin - implisiittisesti ilmaistuna siis että eipä ehtisi kaiken maailman elintaso-ongelmia kuten mielenterveyden järkkymistä vatvomaan kun olisi oikeitakin pulmia setvittäväksi.
Voitte kuvitella, miten hedelmällistä tällaisessa asenneilmapiirissä olisi edes yrittää avata keskustelua vaikkapa nyt sukupuoli-identiteetistä.
Toinen tämänhetkinen sosiaalinen viitekehykseni on koira.
Minusta on upeaa olla osana yhteisöä, joka ensinnäkin ylipäänsä käy identiteettipoliittista keskustelua ja toiseksi on valmis reagoimaan ja korjaamaan tilaisuuden tullen itseään, kehittyäkseen alituisesti paremmaksi ja turvallisemmaksi ympäristöksi kaikille. Nautin syvästi keskustelun abstraktiotasosta, sen sävystä ja aivan erityisesti sen pyrkimyksestä.
On myös äärimmäisen virkistävää tulla itse hyväksytyksi omana itsenään. Palatessani vierailemaan derbykuplaan voin luottaa mahtuvani olemaan minä, kokonaan ja täysin. Minun ei viikonlopun aikana tarvitse kerrankin selittää tai perustella itseäni ja valintojani kenellekään. Se tuntuu siltä kuin palaisi kotiin. Tämä yhteisö ei varmastikaan ole täydellinen tai edes paras mahdollinen, mutta se on minun yhteisöni.
(Kun sitten tämän sanottuani muistan olevani kuitenkin monilta osin aina voittajien puolella, valkoinen, keskiluokkainen Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattama cis-hetero, voin ehkä tavoittaa kalvaan häivähdyksen tavalla tai toisella marginaalissa elävien todellisuudesta ja siitä, mitä derby-yhteisö heille voi parhaimmillaan tarkoittaakaan.)
Aihetta sivuten suosittelen myös lämpimästi kahta Yle Areenasta löytyvää audiovisuaalista tuotosta. Ensimmäinen on entisen joukkuetoverini Aira Vehaskarin ohjaama Manning up, joka seuraa transsukupuolisen stand up -koomikko Jamie McDonaldin muutostarinaa. Toinen on sekin Docstop-tuotanto Pillupäiväkirjat, joka kaltaiselleni luutuneelle keski-ikäiselle edustaa raikasta nykyhetken ajankuvaa. Jos nykynuorten maailma on somen ja yleisen maailmantilanteen vuoksi huomattavasti omaa nuoruusaikaani raadollisempi, on se monin paikoin myös lohdullisempi, toiveikkaampi ja joustavampi kuin itse heidän iässään osasin edes kuvitella mahdolliseksi.
Aloitin derbyn loppuvuonna 2010. Maailma, Suomi ja ympäröivä todellisuus olivat silloin kovin erilaiset - minulle derby-yhteisö näyttäytyi onnelana, joka hyväksyi jokaisen ja syleili kaikkia (paitsi natseja) ulkoisiin seikkoihin katsomatta.
Olin siihen saakka potenut ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta selittämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta suurimman osan elämästäni. Tiedän nyt tämän olevan ihmisyyden kovinta ydintä: illuusio omasta erityislaatuisuudesta, joka tuntuu kirkkaan panssarilasin lailla erottavan yksilön kaikista muista, saaden aikaan perimmäistä ja parantamatonta irrallisuutta ja kyvyttömyyttä liittyä muihin. Silloin kuitenkin tunsin vain olevani se kuuluisa lumihiutale, kieppumassa universumin kaiuttomassa tyhjyydessä, pateettisena, melankolisena ja ikuisesti eristyksissä.
Derby-yhteisö ei tuonut minulle satumaista ja yhtäkkistä parannusta tähän, mutta ihmisryhmänä se tuntui erityiseltä. Se tuntui siltä, että minäkin mahduin olemaan, kokonaan ja kaikkineni. En ollutkaan liian kookas, kärkäs ja kovaääninen, vaan kerrankin juuri oikeanlainen. Sopiva.
Siitä tuli minun sosiaalinen ja ideologinen turvapaikkani moneksi vuodeksi, ja huolimatta siitä että myöhemmin monesti huomasin olevani dinosaurus, jonka näkemykset ja käsitykset olivat paitsi auttamattoman vanhentuneita myöskin monilta osiltaan täysin epävalideja ja merkityksettömiä, se myös opetti itsereflektiota, tiedostavuutta ja ehkä hitusen nöyryyttäkin.
Se opetti minut pohtimaan tarkemmin, kuinka kärkevät sanani asettaa.
Myöhemmin olen ymmärtänyt omien etuoikeuksieni toimineen tässäkin puskurina: täydellistä yhteisöä ei tosimaailmassa ole olemassakaan, eikä derbykuplakaan ole yhtä tasa-arvoinen saati auvoisa kaikille jäsenilleen. Merkillepantava se on kuitenkin reaktiivisuutensa ja monin osin myös proaktiivisuutensa ansiosta. Kuten mikä tahansa yhteiskunnan osanen se on kaukana valmiista, mutta toisin kuin moni yhteiskunnan osanen se sentään pyrkii työskentelemään aidosti paremman inklusiivisuuden eteen.
Tällä kaudella lajin kattojärjestö WFTDA on lähestynyt asiaa julkaisemalla uuden Cody of Conductin ja siihen liittyen tapahtumajuontajille erityisen Announcer Inclusion Policyn. Sen tavoitteena on pyrkiä käyttämään mahdollisimman täsmällistä kieltä sekä kitkeä kaikenlainen kasuaali syrjintä ja epäasiallisuus juontajien (julkisesta) puheesta ("Utilize a community member's correct pronoun or other identifiers - - Eradicate marginalization and discrimination from calls").
Oma äidinkieleni ei sukupuolita persoonapronomineja, vaikka monia muita asioita sukupuolittaa sitten senkin edestä. Tästä syystä she/her - he/him - they/them -keskustelu on minulle erityisen haasteellinen. Olen tähän viikonloppuun saakka ajatellut, että saatavilla olevista vaihtoehdoista they/them on tasa-arvoisin ja siksi kelpaava käytettäväksi aina tilaisuuden tullen - itse asiassa omina viimeisinä pelivuosinani, kun aihetta ensi kertaa yhteisössä julkisesti lähestyttiin, ilmoitin solidaarisuussyistä sen omaksi persoonapronominikseni pelidokumentteihin. Järkeilyni kulki kutakuinkin siten, että koska äidinkieleni ei tee eroa tämän asian suhteen, ei eroa ole myöskään omassa päässäni, ja koska se siten on omalle identiteetilleni yhdentekevää, voisin yhtä hyvin auttaa turhan sukupuolittamisen häivyttämisessä ilmoittamalla preferoivani itse neutraalia persoonapronominia. Näin siis kaikessa naiiviudessani kuvittelin osoittavani olevani hyvien puolella ja tarjoavani tällä pienellä eleellä vaatimattoman tukeni LGBTIQ-yhteisölle.
Tänä viikonloppuna ymmärsin, että tähänastinen toimintani oli myös tulkittavissa eräänlaiseksi kolonialisoinniksi. Koska itse olen cis-nainen enkä siis nonbinääri/muunsukupuolinen, on oma korrekti persoonapronominini englanniksi she/her. They/them on varattu heille, jotka eivät mahdu perinteisten jaotteluiden muodostamiin ahtaisiin lokeroihin. Peliaikoinani ja vielä nytkin ilmoittamalla hyväksyväni itsestäni kumman tahansa pronominin ("she/her but also happy with they/them") olin kuvitellut tekeväni palveluksen muille ja helpottavani heidän valintojaan keskustelutilanteissa. Näin toimiessani olin kuitenkin missannut oikeastaan koko homman pointin: persoonapronominivalinnassa ei suinkaan ole kyse keskustelukumppanin homman helpottamisesta ("ihan sama mulle") vaan siitä, että asioilla on täsmälliset nimet ja termit, ja niitä tulee mahdollisuuksien mukaan käyttää. Jos oikeasta pronominista ei ole varmaa tietoa eikä sitä pääse kohteelta itseltään varmistamaan, tulee keksiä keino kiertää sen käyttö esimerkiksi nimeä (tai vaikkapa pelitilanteissa joukkueen pelipaidan väriä ja pelaajanumeroa) käyttämällä.
(HUOM! Tämä on oma tulkintani saamastani ohjeistuksesta sekä tapahtumassa aiheen tiimoilta käydystä keskustelusta. Näin ollen siis myös mahdolliset, jopa todennäköiset virhetulkinnat ovat omiani eivätkä kenenkään muun vastuulla.)
Tämä kaikki on nyt kuitenkin vain johdatusta varsinaiseen pihviini.
Vaikka minua juontajan ominaisuudessa kovasti hermostuttikin tämä pronominitilanne ja pystyin jo sieluni korvin kuulemaan ne lukuisat änkytys-, mokailu- ja häpeämistilanteet, joita oma kömmähtelyni ei-äidinkielen suossa rämpiessäni tulisivat viikonlopun myötä aiheuttamaan, sydämeni lauloi läpi koko tämän keskustelun.
Työarjessani keskustelun tasoa kuvaavat parhaiten kaksi elävän elämän esimerkkiä viime viikolta. Kuopion järkyttävää kouluiskua seuraavana päivänä eräs työyhteisööni kuuluva kysyi ensi töikseen töihin tultuaan, että eikö ollutkin niin että ko. iskun tekijä oli "ulkomaalaistaustainen".
Toinen esitti vakavissaan, että tällaisiin tekoihin johtavia mielenterveysongelmia ei pääsisi syntymään, kun nuoriso pantaisiin nuorempina töihin - implisiittisesti ilmaistuna siis että eipä ehtisi kaiken maailman elintaso-ongelmia kuten mielenterveyden järkkymistä vatvomaan kun olisi oikeitakin pulmia setvittäväksi.
Voitte kuvitella, miten hedelmällistä tällaisessa asenneilmapiirissä olisi edes yrittää avata keskustelua vaikkapa nyt sukupuoli-identiteetistä.
Toinen tämänhetkinen sosiaalinen viitekehykseni on koira.
Minusta on upeaa olla osana yhteisöä, joka ensinnäkin ylipäänsä käy identiteettipoliittista keskustelua ja toiseksi on valmis reagoimaan ja korjaamaan tilaisuuden tullen itseään, kehittyäkseen alituisesti paremmaksi ja turvallisemmaksi ympäristöksi kaikille. Nautin syvästi keskustelun abstraktiotasosta, sen sävystä ja aivan erityisesti sen pyrkimyksestä.
On myös äärimmäisen virkistävää tulla itse hyväksytyksi omana itsenään. Palatessani vierailemaan derbykuplaan voin luottaa mahtuvani olemaan minä, kokonaan ja täysin. Minun ei viikonlopun aikana tarvitse kerrankin selittää tai perustella itseäni ja valintojani kenellekään. Se tuntuu siltä kuin palaisi kotiin. Tämä yhteisö ei varmastikaan ole täydellinen tai edes paras mahdollinen, mutta se on minun yhteisöni.
(Kun sitten tämän sanottuani muistan olevani kuitenkin monilta osin aina voittajien puolella, valkoinen, keskiluokkainen Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattama cis-hetero, voin ehkä tavoittaa kalvaan häivähdyksen tavalla tai toisella marginaalissa elävien todellisuudesta ja siitä, mitä derby-yhteisö heille voi parhaimmillaan tarkoittaakaan.)
Aihetta sivuten suosittelen myös lämpimästi kahta Yle Areenasta löytyvää audiovisuaalista tuotosta. Ensimmäinen on entisen joukkuetoverini Aira Vehaskarin ohjaama Manning up, joka seuraa transsukupuolisen stand up -koomikko Jamie McDonaldin muutostarinaa. Toinen on sekin Docstop-tuotanto Pillupäiväkirjat, joka kaltaiselleni luutuneelle keski-ikäiselle edustaa raikasta nykyhetken ajankuvaa. Jos nykynuorten maailma on somen ja yleisen maailmantilanteen vuoksi huomattavasti omaa nuoruusaikaani raadollisempi, on se monin paikoin myös lohdullisempi, toiveikkaampi ja joustavampi kuin itse heidän iässään osasin edes kuvitella mahdolliseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)