Odotan kirjettäsi, voi hyvin

Syksyllä tutkin kirjakaupassa teosta, joka tuntui olevan minua varten räätälöity. Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtokirja 7+7 lupasi takakannen mukaan "avointa ja syvälle menevää ajatuksenvaihtoa elämän keskeltä":

- - kaksi kirjailijaa pohtii kirjeissään muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Yksinomaan tällä tekstillä kirja sai rastin miltei jokaiseen henkilökohtaiseen kiinnostusruutuuni! (Paljastan, isyys ei ollut yksi näistä.) Selasin teosta seisten, talvipompassani hikoillen, sormet malttamattomina sivuja lehteillen.
Sillä kertaa opus jäi kuitenkin kaupan uutuuspinoon, mutta mieleni palasi siihen aika ajoin. Onneksi jälkikapitalistisen aikamme messias, Joulupukki, oli nuuhkinut haaveeni esille ja kas, aattona paketista paljastui mikäpä muukaan kuin tämän levottoman ajan kirjeenvaihto.

Jos jollekulle on vielä epäselvää, kyseessä ovat kaksi ehdottomiin lempikirjailijoihini lukeutuvaa hahmoa kotimaiselta kentältä. Ihailen heidän kykyään käyttää kieltä, arvostan heidän ammattitaitoaan ja ällistyn kerran toisensa perään sitä, miten he romaaneillaan osaavatkin koskettaa jotain olennaista juuri minussa.
Juhan kanssa tosin olen ajautunut etsikkoon ainakin Minun Amerikkani (ja vähän myös Ihmettä kaikki -teoksen) myötä: jo tuolloin tekstistä paljastui ihminen, jonka luen osaksi omaa sukupolveani ja jonka ajattelun kuulautta olen arvostanut, mutta jonka havainnointiin ja ennen kaikkea sen julkituomiseen nyt hieman petyin.

Kuinka ollakaan, päästessäni lukukokemuksessani 7+7:n #metoo-kohtaan, sama ärtymys kuohahti minussa jälleen. Itkonen kirjoittaa case Louhimiehestä ja Koko Hubaran blogitekstistä. Häntä harmittaa syyllistäminen, #notallmen, eikä hän tunnu pääsevän ollenkaan itsestään yli. Hän on hyvien puolella, muttei löydä paikkaansa liittolaisena,

Vaatimus on mahdoton: toisaalta pitäisi pitää ääntä, toisaalta olla hiljaa.

Luin tätä pätkää uudestaan ja uudestaan, yrittäen löytää kulmaa johon tarttua. Mikä tässä nimenomaisessa hiukan marisevassa ja kyllä, mielensäpahoittaneessa tilityksessä minua niin risoi? (Mielenpahoittamisestahan puhuttaisiin, jos Itkonen olisi oikeuksiaan peräävä etnisen tai sukupuoli-/seksuaalivähemmistön edustaja.)
Ehkä jälleen kerran eniten se, että ihminen, jonka jo ammattinsa vuoksi pitäisi olla mielikuvituksenkäytöltään ylivertainen, juuttuu omaan subjektiiviseen asemaansa eikä näe metsää puilta. Hän yrittää kyllä:

Mitä siitä, jos tunnenkin oloni epämukavaksi? Niinhän minun kuuluukin tuntea. Jos valkoinen, keski-ikäinen mies pelkää #metoo-kampanjaa, on toki mahdollista, että hän pelkää ainoastaan omien asemansa ja omien tiedostamattomien etuoikeuksiensa menettämistä.
- -
On totta, että miehet ovat pitäneet yhteiskunnassa suhteetonta meteliä. On totta, että se on tapahtunut naisten kustannuksella. On ehkä välillä aikakin vaieta.

Mutta sitten kuitenkin:

- - En voi käynnistää kampanjaa, jossa kerron, miksi teen asioita, joita en tee. Ja minua suoraan sanoen vituttaa lukea tällaista ja tietää, ettei minulla näin laaditussa retorisessa asetelmassa ole edes mahdollisuutta puolustautua.

Tähän haluaisin sanoa, että ymmärrän subjektin tuohtumisen. Tokihan se suututtaa, jos omalle takille roiskahtaa jonkun muun oksennusta. Minun on kuitenkin vaikea tavoittaa syytä siihen, että hän, yhä sangen etuoikeutetussa asemassa ja näin aivan oikeaan kirjaan painettavaa tekstiä tuottavana kulttuurihenkilönä päättää käyttää ääntään ja mainittua asemaansa tähän: oman tilanteensa valitteluun. Että todella, yhä, vieläkin, aina vain kaikki näyttää palautuvan siihen, miten häntä tuskastuttaa ja hänen positionsa tuntuu hankalalta ja epäreilulta.

Lisäksi minua sieppaa se sellainen tuhnuinen ja kädenlämpöinen "tolkun ihmisyys", jota Juhakin tuntuu peräänkuuluttavan.

Ajatus miesten yhteisestä kampanjasta ja solidaarisesta vartaistuesta on naiiviudessaan miltei liikuttava.
- -
Kulttuuri ei kuitenkaan muutu käskemällä. Se ei muutu niin, että kolumnissa julistetaan muutoksen tapahtuneen tai jääneen tapahtumatta. Hyviä asioita tapahtuu, mutta ne tapahtuvat vähitellen, eivät yhdessä rysäyksessä.

Jälleen kerran koulutetun, älykkään ihmisen ajatuksen alatekstinä on sellainen naiiviudessaan miltei liikuttava idea siitä, että asioita tapahtuu ja olosuhteet muuttuvat itsestään - ikään kuin inhimillinen kulttuurimme olisi jollain tavalla sisäsyntyisesti reaktiivinen ja itseään korjaava, ihmisistä irrallinen organismi, jossa asiat kyllä maagisesti kehittyvät kun olosuhteet ovat oikeat. Että Absoluuttisesti Parempi Huominen olisi kuin tomaatintaimi, joka vääjäämättä alkaa kantaa hedelmää kun vain auringonvaloa, lämpöä ja kosteutta on kylliksi.
Semmoinen uutisväläys tähän, että asiat muuttuvat kun niitä muutetaan: kun joku toimii, julistaa, käskee ja ponnistelee niiden parantamiseksi.
(Vielä pienenä selvennyksenä mainittakoon (kun retoriikan taso nyt kerran näyttää sitä vaativan), että "kehitys" ja "parannus" riippuvat luonnollisesti näkökulmasta. Kuten joku viisaampi ajatuksen jossain muotoili, tasa-arvoisempi huominen saattaa etuoikeutetun näkökulmasta näyttää huononnukselta aiempaan asiain tolaan.)

Sitten oli vielä tämä miltei koomisen absurdi virke, joka pani tosissaan pohdiskelemaan sitä todellisuutta, josta käsin tätä tekstiä on tuotettu:

Avarasti ajateltuna kompensaatioajatusta voi kai pitää oikeudenmukaisenakin, mutta ongelmana on, että rangaistuksen kärsivät silloin eri miehet kuin rikoksia tehneet.

Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että tyhmyyteen ei tarvitse vastata tyhmyydellä eikä asioiden tekeminen silkasta takaisinmaksun perspektiivistä ole kovin kestävää saati moraalisesti ylevää. Mutta Juha, ymmärräthän miten historia ylipäänsä toimii? Tietenkin rangaistuksen kärsivät eri ihmiset kuin rikoksia tehneet, ajattele nyt vaikka esimerkiksi ilmastonmuutosta tai mitä tahansa isoa ilmiötä ihmiskunnan historiassa. Ja toisaalta: miten voisimmekaan poimia pelkät rusinat pullasta ja nauttia menneisyyden sukupolvien työn hedelmistä ja jättää niiden aiheuttaminen kustannusten maksamisen jollekulle toiselle?

Siteeraamieni vuodatusten hengessä haluan todeta, että minusta tuntuu kohtuuttoman raskaalle ja epämotivoivalle lukea arvossapitämäni ajattelijan tuottamaa tekstiä, joka on sisällöltään näin heppoista. Ihmiset toki usein ovat pikkumaisia ja kaunaisia eikä heidän osakseen juuri koskaan tunnu koituvan heille kuuluvaa arvostusta ja ihailua. Tämän myönnän ja allekirjoitan ilomielin, oma käteni pojottaen pystyssä virheen merkiksi eturintamassa. Silti toivoisin, että ne, joille (painettua) palstatilaa myönnetään, käyttäisivät sitä johonkin muuhun kuin itsesäälissä ja epäreiluuden kokemuksessaan rypemiseensä.
Eihän tällainen nyt järin valoisaa saati mairittelevaa kuvaa kansamme terävimmistäkään kirjoittajista luo.

Tiedän miten sydän toimii

Kävin eilen katsomassa J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja. Siitä saakka päässäni on kellunut ajatuksenpalasia, jotka väistävät sanoja laiskan itsetietoisesti, kuin saippuoituina, härnäten.
Yritän pakottaa niitä nyt väkisin kirjaimiksi koska tuntuu että täytyy, toivottakaa onnea.


Kuva valkokankaalla on ison osan aikaa tarkoituksellisen epäskarppi. Se symboloi ehkä vedenalaisuutta, sitä, miten hukkuva maailman näkee - ehkä sitä, millaiseksi maailma muuttuu kun itse on kyvytön kiinnostumaan enää sen merkityksistä. Efekti luo unenomaisen tunnelman ja tuntuu vaimentavan myös äänet. Se vaivaa ja häiritsee mutta pakottaa keskittymään.

Helsinki on joko räikeästi neonvalaistu tai seepianvärinen, kuin jonkinlainen pastissi toisaalta Sin Cityn sarjakuvamaisesta, toisaalta LA Confidentialin film noir -maailmasta. Taustamusiikkia ei juuri ole tai se on ankaran modernia klassista, josta on turha etsiä melodiaa. Koirat ei tarjoa lohtua yhdellekään aistille.

Elokuvan jäljiltä ulkomaailma näyttää samanaikaisesti sekä häiritsevän yliterävältä että oudosti sumenevalta kaksoiskuvalta, kun katsoisi ympäröivää maisemaa vesipisaran läpi. Livun todellisuuden päällä mykkänä enkä halua katsoa ketään silmiin.


En ole kauhuelokuvien saati tavattoman raa'an väkivallan ystävä. Koiria katsoessani joudun toistuvasti siirtämään katseeni pois kankaalta tai peittämään silmäni, niin rujoja muutamat kohtaukset ovat. Silti ne puolustavat paikkaansa tarinankuljetuksellisina ja tunnelmaa välittävinä elementteinä.
Irtokarkkien valitsemiseen tosin kulutin aikaani aivan turhaan.


Sekä Pekka Strang että Krista Kosonen tekevät pysäyttävää jälkeä rooleissaan. Strang onnistuu kanavoimaan ahdistavan herkkävireisesti ihmistä, joka on koteloitunut menetykseensä ja joka sitten juopuu uudesta pakkomielteestään, lääkiten sisäistä haamusärkyään ulkoisella kivulla. Hän ei välttämättä halua kuolla, muttei toisaalta ole missään tapauksessa enää edes puoliksi elossakaan.

Kosonen on nähdäkseni sangen uskottava valtiatar, mutta parhaimmillaan dominan naamion rakoillessa. Monan eteisessä käyty irvokas sessio hävittää kaiken välimatkan enkä hetkeen ole varma, katsonko Kristaa vai Monaa.

Yhdessä Strang ja Kosonen lietsovat toisistaan esiin niin alastonta alkukantaisuutta, että sen katsominen tuntuu ajoittain jopa kiusallisen tungettelevalta.


Että menetys voi irrottaa yksilön niin täydellisesti muista ihmisistä, ettei takaisin enää löydä tai oikeastaan se on aivan yhdentekevää: toisiin ei enää osaa liittyä, kehenkään, mitenkään. Toisista tulee vain välineitä, joiden avulla vaalia omaa tuskaansa, kasvattaa sitä hellemmin kuin lastaan.

Kipu tuntuu yhdistävän ihmisiä kuin rakkaus. Sen äärellä kaikki ovat yhtä paljaita ja kyvyttömiä piilottamaan ytimensä. Kumpi kertoo ihmisestä enemmän: se mikä häntä satuttaa vai se mistä hän saa nautintonsa? Voiko niiden välille ylipäänsä tehdä eroa?

Täydellinen kontrollinmenettäminen, antautuminen ehdoitta toisen armoille on järisyttävintä mihin ihminen voi suostua.

BDSM:stä elokuvassa on kyse yhtä paljon kuin Fight Clubissa oli väkivallasta.

Asioita, joita koirani on minulle opettanut

Jos olisin naistenlehden toimittaja, osapuilleen näillä main, puolentoista vuoden yhteiselon jälkeen kirjoittaisin kolumnin otsikolla Asioita, joita koirani on minulle opettanut. Kolumnissani olisi sitten jotain kahdeksan lämmintä ja salaviisasta kohtaa, kuten 

1. Ota nokoset aina kun mahdollista. Elämässä on turha pingottaa ja kiirehtiä.
sekä
6. Heiluta häntääsi tuntemattomille, hehän ovat vain ystäviä joita et vielä ole tavannut.

Lopussa olisi jonkinlainen katharttinen yhteenveto sekä coelholainen elämänviisaus yhteen lauseeseen kiteytettynä, ehkä lisäksi myös vanha kunnon Blaise Pascal -lainaus "Mitä enemmän ihmisiä tapaan, sitä enemmän pidän koirastani."


Koska en suureksi harmikseni ole naistenlehden toimittaja muualla kuin mielikuvitustodellisuudessani, kirjoitan kirpeän elämänmakuisen ja hiukan nihilistisen bloggauksen samalla otsikolla.

Asioita, joita koirani on minulle opettanut

1. Jos et ole varma jostain löytämästäsi asiasta, maista sitä. Sinun pitää välittömässä lähitulevaisuudessa uhkaavan, erittäin todennäköisen nälkäännääntymisen uhalla alituisesti kartoittaa ympäristöäsi mahdollisen syötävän varalta.
Syötäväksi lasketaan esimerkiksi:
- ruoka
- nenäliinat, servetit ja kuitit
- omenanraadot ja banaaninkuoret
- tunnistamaton orgaaninen aines sekä erityisesti
- paska

2. Jos et keksi mitä tekisit; jos sinua väsyttää, tylsistyttää, hermostuttaa, ahdistaa, ilahduttaa, innostuttaa; jos energiaa on liikaa tai liian niukasti; tai jos et oikein tiedä miltä sinusta tuntuu, sekoile täysillä. Näillä keinoin saat kaikkien läsnäolijoiden huomion kiinnittymään itseesi, ja sinähän tiedät ettei tässä maailmassa ole huomiota voimakkaampaa huumetta.
  
3. Välttele peseytymistä ja kaikenlaista kastumista mitä mielikuvituksekkaimmin. Tee selväksi kaikille, että vesi on mielestäsi iljettävää ja epäluotettavaa ja kelpaa (hädin tuskin) ainoastaan juomiseen - siihen tarkoitukseen tosin kelpaakin sitten ihan kaikenlainen vesi, myös suoraan ojista, lätäköistä ja merestä nautittuna.
Kun sinut lopulta vääjäämättä pakotetaan pesulle, osoita kaikin tavoin pitäväsi sitä oikeuksiesi räikeänä polkemisena ja kidutuksen veroisena hirmutekona. Syyllistä, kapinoi ja murjota.
Bonus: pesun jälkeen sinulla on jälleen syy sekoilla täysillä!

4. Lähesty kaikkia olentoja - tuttuja ja tuntemattomia, ystävällisiä ja vihamielisiä - suoraan edestä ja mahdollisimman kovalla vauhdilla. Lisäpisteitä saat, jos onnistut jossain seuraavista:
- törmäät lähestyttävään, kernaiten otsa edellä
- saat jostain asiasta kiinni hampaillasi; erityisbonusta, jos saat lähestyttävän hahmon tämän osuman johdosta piippaamaan
- mitä vähemmän tassuja välittömässä kontaktissa maan kamaran kanssa, sitä enemmän lisäpisteitä

5. Kun orava, peura tai jänis kutsuu kilpajuoksuun, älä emmi.

+ Kun kaipaat läheisyyttä ja hellintää, osoita se selvästi ja kursailematta.
Kun sitten tämän seurauksena toivottavasti saat läheisyyttä ja hellintää, ota se vastaan itsestäänselvästi ja kyselemättä.
Kun olet saanut kylliksesi läheisyyttä ja hellintää, osoita se selvästi ja kursailematta - tai kävele pois.

Väsyttää

Marraskuu näyttää jälleen mahtiaan. Olen ihan tolkuttoman väsynyt ja näköalaton, tuntuu että maailma luisuu kohti hohdotonta loppuaan vääjäämättä - eikä siinä mitään, sen minä vielä jotenkin kestäisin, mutta sen kanssa en oikein pärjää että osa kanssaeläjistäni katsoo sitä vierestä tyytyväisenä myhäillen, lisää vauhtia lykkien.

Sää väsyttää. Ei ole uutinen, että marraskuussa on pimeää ja pilvistä ja masentavaa ja usein myöskin märkää. Ei se myöskään valittamalla parane, joten totean vain: tämä matalalla roikkuva pölypussinvärinen taivas imee sieluni ja elinvoimani, jättäen jäljelle jotain virttynyttä, tunkkaista ja vain etäisesti minua muistuttavaa.

Yhteiskunnallinen keskustelu tänä vuonna ja erityisesti tuntuu että tänä syksynä on ollut jotenkin tavattoman uuvuttavaa. Olen esimerkiksi toistuvasti huomannut itse käyväni keskustelua tavalla tai toisella tai usealla eri tavalla etuoikeutetun tahon kanssa, joka itsepintaisesti ja kerta kaikkiaan kieltäytyy a) tunnustamasta omaa etuoikeutettua asemaansa ja b) asettumasta kenenkään toisen kenkiin. Usein näissä keskusteluissa olen yrittänyt lähteä etsimään sitä pienintä yhteistä nimittäjää, koettanut kaivella asiakseni sellaista näkökulmaa niin läheltä tämän kyseisen henkilön omaa elämää että hän pystyisi saamaan kiinni edes ajatuksenliepeestä. Että minkä vuoksi on tärkeää (edes yrittää) käyttää oikeita termejä tai käydä yleistä keskustelua jostain unisex-vessoista tai vaikka nyt palkkatasa-arvosta. Että miksi tällä on väliä ja mihin kaikki lopulta palautuu, mistä oikeasti on kysymys.
Tämä kaikki on kuitenkin aivan turhaa, sillä kanta on naulattu ja siitä ei jousteta, tiks lukkoon aurinko sulatti avaimet!
Tämä olisi miltei koomista jos se ei olisi niin lohduttoman surkeaa: itse en missään tapauksessa ole minkään edellämainitun topiikin asiantuntija, aika harvassa jutussa edes kokemussellainen, mutta niin vain näiden keskustelujen perusteella havaitsen olevani niin eri pallokentällä, että jos keskustelukumppani pelailee Kaisaniemessä niin minä käyn kamppailujani Jupiterissa.

Aivan erityisesti en lakkaa ällistymästä siitä, miten uskomattoman hankala konsepti punching down tuntuu monelle suomalaiselle olevan. Viime viikonloppuna tämä tietenkin nousi esiin case PPP:n myötä. En mitenkään erityisesti kaivellut uutisointia saati kommentointia aiheen tiimoilta, mutta sitä kyllä sain kyllikseni aivan vain somea ja verkkojulkaisuja selaillen. Ihan useammassakin postauksessa jälleen kerran saamelaisyhteisöön millään lailla liittymättömät henkilöt jakelivat mielipiteitään siitä, että ei tässä nunnuka-sketsissä kyllä minusta ikinä mitään ongelmaa ole ollut eikä naapurin Penankaan mielestä, ja kyllähän sen kaikki harmittomaksi huumoriksi silloinkin ymmärsivät ja kyllä on merkilliseksi uhriutumiseksi ja MIELENSÄPAHOITTAMISEKSI mennyt taas HUOH. Ja että jos tässä nyt kerran aletaan anteeksipyydellä, niin miksei pyydetä sitten anteeksi saksalaisilta ja ylioppilailta ja kaikilta maailman Marko-nimisiltä samantien! Ja potkukelkoilta!
Minusta Juho Typpö kirjoitti ihan ansiokkaasti Hesarin sivuilla aiheesta ja sen ongelmallisuudesta:

Petelius-gaten ytimessä taitaa lopulta olla se, että monet haluaisivat niiden olevan yhä tätä päivää. Peteliuksen sketsejä katsoessa he ovat voineet haaveilla ”paremmista” ajoista, jolloin vähemmistöryhmiä ei tarvinnut kuunnella, ja valtaväestö saattoi sanoa mitä vain ilman pelkoa kritiikistä.

Tämä. Tämä tämä tämä. Ennen oli sentään kunnollista :(


Viime viikolla näin useallakin someseinällä keskustelua koskien Huuhkajien saavutuksia ja muistutuksia siitä, kuinka Helmarit on tähän samaan yltänyt jo kolmesti ennen tätä. Erään tuttuni profiilissa keskustelua kävi muuan itseään naisurheilun arvostajaksi kutsuva (jonka kanssa kerran olin vähällä joutua treffeille mutta onneksi haistoin vaaran hyvissä ajoin ja peruin. Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina se.), argumentteinaan vanhat kunnon kyllähän se on fakta että miesten pelaaminen on paljon kovatasoisempaa ja että hankkikaapa ensin niitä taitoja ja katsojia ni johan alkaa tulla sponsseja ja niiden roposiakin sitte ja katellaan näitä arvostushommia sen jälkeen. Itse luin tätä kommenttiraitaa verenpaine vaarallisilla lukemilla jyskyttäen, kädet vähän vapisten ja onneksi kukaan pahaa-aavistamaton ohikulkija ei juuri sillä hetkellä puhutellut minua sillä olisin takuulla epähuomiossa karjunut puhuttelijan kumoon kuin Sepe Susi possujen talot.


Sitten siihen Greta Thunberg -aiheeseen en oikein enää jaksa edes lähteä vaikka siitäkin olen kimpaantunut tämän syksyn aikana useaan kertaan. Muuan toinen tuttuni kiteytti asian hienosti suhteuttaen Gretan uurastusta omien teinivuosiensa (vanhemmilta salassapidettyihin) turkistarhaprotesteihinsa:

Saying that kids that age "don't know what they're doing" is ridiculous and belittling. I knew exactly what I was doing, I wanted to save the world.

Sitten on niitä pienempiäkin juttuja, joista päättelen vieraantuneeni muusta ihmiskunnasta lopullisesti ja että ehkä minun ei vain pitäisi enää liikkua ihmisten ilmoilla tai puhua koskaan enää kenenkään ihmisen kanssa missään milloinkaan ikinä.

Osallistuin erääseen ideointitapahtumaan, jossa yhtenä tehtävänä oli pohtia erilaisia omia suosikki(tunne)tilojaan ja kirjoittaa niitä postit-lapulle. Niitä lappuja sitten liimailtiin seinille ja muut saivat käydä katsomassa että mitä toiset olivat fiilistelleet ja liimata pienempiä tarralappuja omiin suosikkeihinsa. Kirjoitin omaan lappuuni että ikuinen sunnuntaiaamupäivä, mielessäni kangastellen se kiireetön ja seesteinen hetki viikosta, jona vitkastelu kuuluu asiaan eikä kahvi lopu koskaan, ehkä vielä taustalla sellainen puuterinen auringonkajo ja puhtaat lakanat ja kajareissa Sarah Vaughan ja kaikki nämä peruskliseet.
Sitten kuuntelin siinä muutaman metrin päässä, kun muuan itseni ikäinen (eli ihan aikuinen ihminen jo) tavaa sitä lappua ääneen ja mylvii hohottaen että AI NIINKU ET OIS KOKO AJAN HIRVEE KRAPULA VAAN EHHEHEHEH!
Se oli masentavin hetki, jonka muistan henkilökohtaisesta tapahtumahorisontistani ehkä kymmeneen vuoteen. Ei minua loukannut se, että minun tunnelmointini ei hänelle välittynytkään, eikä sekään, että hän siinä sai sen ehdotukseni näyttäytymään omissa silmissänikin vähän naiivilta ja nolon asetelmalliselta (no okei, se kyllä vähän kismitti, jos nyt totta puhun). Mutta että hänen mielikuvitus- ja huumorihorisonttinsa on todella tämänikäisenä yhä siellä, missä se oli kun hän täytti 17, ei ollut ikää käydä baarissa eikä pituuttakaan, joten brenkkua kiskottiin jossain urheilukentän tyhjissä pukukopeissa tai ehkä koulun takana kalliolla, ja Petu ajoi sen faijan Nissanilla Mäkisten seinään kännissä ja joku oksensi sen yhden mimmin akvaarioon kotibileissä - ja miksi ihmeessä toisten ihmisten ankeat sielunmaisemat surettavat minua tällaisessa mittakaavassa? Miksi otan näin henkilökohtaisesti ja vakavissani ja PAHOITAN MIELENI?

Ma olen niin väsinüd.

30-Day Song Challenge, Day 25: A song you like by an artist no longer living

On olemassa muutamia kappaleita, jotka tulisi poistaa kaikilta karaokelistoilta aivan kautta maailman ja aikajanan kerrassaan.

Yksi näistä on Queenin Bohemian Rhapsody, sillä jokaisesta karaokeluolasta löytyy joka ilta se yksi rehvakka vonkuja, joka kuvittelee pystyvänsä vetämään kyseisen biisin - joko hauskasti tai sitten hyvin. Kumpikaan ei koskaan, toistan: koskaan ikinä milloinkaan onnistu.

Toinen on Paula Koivuniemen Aikuinen nainen. Ei, se ei naurata kun sen laulaa känninen keski-ikäinen nainen. Se ei naurata myöskään silloin, kun sen laulaa hädin tuskin täysi-ikäinen hahmo, eikä silloinkaan, kun sen laulaa minkä tahansa ikäinen känninen miesoletettu, edes polttariasuun puettuna. Tai yhtään kukaan ikinä missään, oikeastaan edes Paula itse.

Kolmas on Hallelujah, josta maailmalla on aivan oikeasti levytettynäkin moniaita versioita. Minusta kuitenkin niistä ainoa oikea on Jeff Buckleyn, jonka sydänverta tihkuva lauluääni tekee oikeutta lyriikoiden toisaalta mahtipontisuudelle ja toisaalta täydelle paljaudelle. Tätä postausta varten kaivelin verkosta erilaisia tulkintoja sanoituksille. Niiden lisäksi löysin säkeistön, jota itse en kuulemissani versioissa ole onnistunut bongaamaan, ja joka ehkä juuri siksi puhutteli minua ravistellen:

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though it all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

(Tähän kategoriaan (by an artist no longer living) kappale sopii siksikin, ettei myöskään biisin kirjoittanut Leonard Cohen vaikuta enää maanpäällisessä musiikkibisneksessä.)

Ihan oma lukunsa ovat sitten ne katteettomalla itseluottamuksella ja rajattomalla röyhkeydellä varustetut hahmot, jotka ensin tuntevat voivansa noin vain luikauttaa jonkin tämänkaltaisen klassikon jossain syyhkyisessä räkälässä kusisen syntsataustan päälle surkeisiin äänentoistovempeleisiin, ja sitten vielä katsovat aiheelliseksi alkaa versioida tai jopa improilla biisistä omaa tulkintaansa. Tällaisesta toiminnasta olisi mielestäni perusteltua langettaa jokin tuntuva sakkorangaistus tai esimerkiksi tuomita kyseinen henkilö määräaikaiseen pakkotyöhön. Listoilla on kuitenkin ihan tosi paljon sellaisiakin kappaleita, joita oma tulkinta voi hetkellisesti jopa kohentaa. Menkää ja tutkikaa ja tulkitkaa, sydäntenne kyllyydestä, mutta jättäkää kaiken teille tärkeän nimissä ainakin nämä mainitut biisit rauhaan.

Ui, Ulla, niin paljon kuin haluat

Luin Pirkko Saision Punaisen erokirjan 2003 tai 2004 ja maailmani järisi. Että elän, että saan elää tällaisessa maailmassa, jossa elää myös tämä kulttuuripersoona, ja tällaisessa kaupungissa jossa hän vaikuttaa ja vieläpä tässä samaisessa kaupunginosassa, josta hän kirjoittaa! Ahmin saman tien kaikki muutkin Kallion kirjastosta löytämäni Saisiot enkä ollut saada kyllikseni ollenkaan. Rakastin hänen tyyliään, sitä tarkkanäköisyyttä ja kykyä sekoittaa arkinen ja symbolinen, jokapäiväinen ja maaginen, ja tehdä tästä kaikesta ymmärrettävää tekstiä, sellaista, että tilanteiden sävyt ja tunteet välittyvät lähes osmoottisesti.

Entä ympäristö sitten? Aivan erityisen lumovaksi koin (ja tietyllä haaveellisen naiivilla tavalla koen yhä) 1970-luvun boheemien Helsingin. Tekstien perusteella Saisio vaikutti elävän juuri sellaista elämää, johon jollain utopistisella siteellä tunnen itse kuuluvani - kuin olisin tässä excelien ja automaattikahvin värisessä arjessani vain vaihdokkaana, ja oikeasti paikkani olisi jossain aivan muualla, tupakansavuisissa kirjoittajien työhuoneissa, yhteiskunnallisesti valveutuneiden taiteilijoiden olohuoneissa, ikuisissa punaviinitahraisissa ja suitsukkeenhajuisissa illanistujaisissa. (Ehkä siksi, että oma äitini eli hieman tämänkaltaista nuoruuttaan samoihin aikoihin Saision kanssa. Hänen ystäväpiirinsä tosin koostui lähinnä tanssijoista ja näyttelijöistä eikä niinkään kirjoittajista ja ohjaajista. Olen myös ymmärtänyt, että tuon yhteisön jäsenten sydämiä lähempänä oli pikemminkin Peyton Place kuin taistolaisuus, mikä toki sekään ei nykytiedon valossa ole lainkaan hullumpi valinta.)

Olen muodostanut vuosien aikana kuluttamastani Saisio-materiaalista päähäni haavekuvan, jossa kyseisen kulttuurihahmon elämä koostuu yksinomaan sarjasta huikaisevia seikkailuja. Niissä juhlitaan ja matkustellaan eksoottisissa kohteissa, muttei suinkaan auringon tai silkan kulinarismin perässä, ehei! Kaikkeen liittyy kulttuurintuntemus ja kyltymätön tiedonjano, kaikki tapahtumat kytkeytyvät osaksi suurempaa elämän taiteen palapeliä, ja absurdeista sattumuksista ja tukalista pinteistä syntyy hersyviä anekdootteja, joista ammentaa taiteeseensa. Siinä maailmassa eletään jatkuvan luomisen tilassa, alituisesti kiinnostavaa ja tapahtumarikasta elämää. Arkiset kommellukset näyttäytyvät nekin eräänlaisen kimaltavan tulkinnan harson läpi, eivät koskaan ainoastaan banaaleina ja uuvuttavina kuten muiden kuolevaisten elämässä, vaan jollain tavalla merkityksekkäämpinä, symboliikalla ja kirpeällä huumorilla ladattuina.

(Sivumennen sanottuna jostain perusteettomasta ja osin omahyväisestäkin syystä kuvittelin pitkään, että kirjoittava ihminen on älykäs ihminen, ja että ihminen, joka osaa esittää asiansa taitavasti sanoiksi muotoiltuna on väistämättä myös sivistynyt, viisaskin. Näinhän ei luonnollisesti ole asian laita ensinkään. Kyky käyttää sanoja taitavasti on nähdäkseni vain sitä: kyky, aivan kuten tanssijat ovat lahjakkaita kehokoordinaatiossaan tai muusikot sävelten maailmassa. Ei se automaattisesti tietenkään tuo kauniiseen muotoon sisältöä, eikä etenkään siihen muotoa synnyttävään mieleen syvyyttä.
Siksi nykyään kirjoittaja, jossa sanojen tajuun yhdistyy loputon älyllinen uteliaisuus ja laaja kulttuurinen ymmärrys tekee minuun valtavan vaikutuksen. Se on yhdistelmä taipumusta ja kovaa työtä, oman lahjansa jalostamista ja sellaisenaan ylivertaisen arvostettavaa. Muistan sivunneeni tätä aihetta vanhassa blogissani joskus kirjoittaessani Michael Cunninghamista, mutten onnistunut löytämään tekstiä linkatakseni sen tähän. Ehkä jatkan etsintöjä joskus, kun olen vähemmän haltioituneessa ja enemmän rationaalisessa mielentilassa.)


Sitten tapahtui jotain, joko Pirkolle tai sitten minulle, tai ehkä meille molemmille. Muutama vuosi sitten luin 2016 ilmestyneen romaanin Mies, ja hänen asiansa, enkä enää tunnistanut ihastustani. Muistan ajatelleeni, että teos on yhdentekevä, päähenkilö vastenmielinen ja teema epäkiinnostava, eikä kirjoittaminenkaan ollut enää sellaista että olisin lukenut sitä sydän vavahdellen, kunnioituksesta mykistyneenä.
Sitten tulivat ne muutamat Hesarin haastattelut, joiden perusteella aloin epäillä ajan ajaneen osin idolini ohi.
Meidän suhteemme oli kriisissä enkä ollut varma, selviäisikö se enää.

Siksipä suhtauduinkin skeptisellä penseydellä, kun serkkuni muutama kuukausi sitten pyysi minua kanssaan KOMiin katsomaan Valehtelijan peruukkia. 

Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén näyttelevät oman elämänsä tilanteita, ihmissuhteiden käännekohtia, ammatillisia kömmähdyksiä, itsehäpäisyn hetkiä, hurmioitumisen tiloja ja elämän pyhyyden kokemuksia.

(lainaus KOMin verkkosivuilta)

Ensinnäkin on tämä minun ja Saision suhteen kriisi. Toiseksi Marja Packalénin töihin minulla ei ole koskaan oikein ollut minkäänlaista mieleenpainuvaa suhdetta. Ja kolmanneksi tuo näytelmän aihe, oman elämänsä tilanteet, voi veljet nyt hei. Saision elämän tilanteista kaikki olennainen on käsittääkseni jo kerrottu, joko romaaneissa tai näytelmissä tai viimeistään niissä lukuisissa haastatteluissa, ja miksi ihmeessä minua pitäisi kiinnostaa jonkun Packalénin elämän tilanteista monikaan?
Vastahankaisesti suostuin kuitenkin lähtemään, yksinomaan siitä syystä että harmittelen elämäni alituista ja nähtävästi pysyväksi muodostumassa olevaa esittävän taiteen vajetilaa.

Eilisiltana kello 21.20 näytöksen päätyttyä olin ääriäni myöden onnellinen, että lähdin.


Jäsentelemättömiä ajatuksiani näkemästäni:

1) Miten omituista ja samalla lumoavaa täytyy olla elää kokonaistaideteoksessa, jota kutsuu elämäkseen. Että kaikki sattumukset, kohtaamiset ja lopulta ajatuksetkin ovat oikeastaan vain materiaalia taiteelle; että mitä tahansa voidaan käyttää ja tullaan käyttämään aihioina seuraavalle romaanille, näytelmälle, monologille. Vaatii luonteenlujuutta ja vankkaa itsetuntemusta pitää siitä huolimatta omat ääriviivansa, olla epähuomiossa liudentumatta silkaksi karikatyyriksi tai esittämään itseään - miten niin voi elää? Ja miten sen tekevät ne muut, ne, jotka ovat osa tuota elämää, ehkä tahtomattaankin? On varmasti syvästi tyydyttävää päästä kostamaan menneisyydessä itseään vastaan rikkoneille ilta toisensa jälkeen näyttämöltä käsin, mutta onko se kohtuullista?
(Tähän ajatukseen juutuin: Kumpi oikeastaan on rajumpaa, kirjoittaa elämäänsä romaaniksi, jolloin sen itse kirjoittaessaan käsittelee pois mielestään kerralla, vai uusintaa tapahtumia ilta toisensa jälkeen teatterin lavalla, jolloin tapahtuneeseen palaa itsekin aina taas ja taas? Toisaalta taas romaanin yleisö on laajempi ja siten tavoittavuus varmasti moninkertainen näytelmään verrattuna.)

2) Haluan alkaa kuunnella Marizaa, ihan todella! Olisin tehnyt sen jo kotimatkalla, mutta kuin kohtalon oikusta kuulokkeeni olivat hukassa.
Saision fado-innostus muistutti taas mieleeni, kuinka lamaannuttavan paljon maailmassa on sellaista kulttuuria, musiikkia (ja toki vaikkapa nyt elokuvia, kuvataidetta ja tanssiakin), josta minä en tiedä mitään mutta josta taatusti nauttisin. Miten ihmiset päätyvät heitä vavahduttavien taide-elämysten ja tyylilajien ääreen? Onko se suunniteltua ja määrätietoista pyrkimystä kohti uutta (ja jos niin miten rajataan se, millaista uutta?) vai onko se silkkaa sattumaa?

3) Lähes koko elämäni ajan olen ollut kivuliaan tietoinen ajan kulumisesta. Yhä tunnen jatkuvasti, että minulta on aika loppumassa, että olen tuhlannut elämästäni jo ison viipaleen enkä vieläkään ole saavuttanut sitä tai tätä, ja kuinka paljon vielä olisikaan tehtävää ja koettavaa, miten muka ennätän kaiken mikä pitää tehdä ja kokea, entä sen jonka haluan? Siksi tuntuu rauhoittavalta kuunnella kahden väkevästi elinvoimaisen seitsenkymppisen kertovan elämästään: minä olen neljäkymmenvuotiaana heidän perspektiivistään vielä vasta aika alussa, tuskin puolessavälissäkään, edessäni vielä kymmeniä vuosia kokemuksia, tapahtumia ja kohtaamisia.
Tähän krooniseen elämänhaaskaamisenpelkooni auttaa lieventävästi myös tieto kaikista niistä maailmankuuluista taiteilijoista, jotka ovat ryhtyneet luomaan vasta neljänkymmenen iässä tai jopa myöhemmin. Ei kai itseksi tulemisekseen ole parasta ennen -päiväystä?

4) Marja Packalénin vereslihaisen rehellinen tilitys yksinäisyyden kokemuksestaan puhutteli minua rajusti. Jos ensimmäisessä näytöksessä tuntui, että Saisio vie karismallaan koko show'n Packalénin jäädessä tavanomaisempine elämänpolkuineen statistiksi, toinen näytös todisti huoleni vääräksi. Että voi olla suomalaisen näyttelijätaivaan kiintotähti ja silti lopulta elämässään aivan yksin. Tunnistin Packalénin kuvailemat tilanteet ja ajatukset kirvelevän tosina.

5) Rakastan rakastan rakastan Saision tapaa tuoda arkisia havaintojaan näyttämölle. Hän kertoo niistä arvottamatta, miltei neutraalisti raportoiden, jättäen kuulijalle oivaltamisen tilan ja onnistuen välittämään tapahtumien absurdin komiikan yleisölleen. Se on samanaikaisesti ajoituksen hahmottamista ja vastaanottajien valmiustilan herkkää luotaamista, nyanssien tajua ja rytmiikkaa kauneimmillaan.


Ilmeisesti kyseisen biisin kaikki näytökset ovat jo tässä vaiheessa loppuunmyydyt, mutta suosittelenpa silti. Mene katsomaan jos voit.

30-Day Song Challenge, Day 5: A song that needs to be played loud

Aloitin roller derbyn pelaamisen joulukuussa 2010. Silloin moni asia oli toisin ja maailma, myös se meidän kuplamme ulkopuolinen, oli aika eri asennossa kuin nykyään.

Tarja Halonen oli vielä Suomen presidentti ja Barack Obama USA:n. Moni muukin asia oli vielä melko toiveikkaalla tolalla, Instagramkin oli vasta avattu eikä vielä ihan pilalla kuten nykyään.

Derbyssä oli ne kuuluisat minor-penaltyt, gear checkit ja minuutin rankut ja tuhat muuta omituista juttua. Pelejä oli ollut julkisesti nähtävillä vasta niin niukalti, että jokaisen pelin alussa vedettiin niin kutsuttu demojami, jossa kerrattiin lajin keskeisimmät pointit hitaasti ja juontajan rautalangoittaessa tapahtumia. Se oli joka kerta yhtä lystikästä, enkä tiedä auttoiko se lopulta edes oikeastaan katsojia.

Siihen maailman aikaan oli myös tapana, että ennen demojamiakaan vedettiin skate out. Joillakin joukkueilla oli näihin suunniteltuna oikein koreografiatkin, mutta me muut vain luistelimme täysillä ympäri rataa oman introbiisimme soidessa ja riehuimme koko pelijännityksen tuoman adrenaliinimme voimalla. Pelin loputtua läpsykierroksella soi jälleen voittaneen jengin kappale, ja muistanpa eräänkin kerran nieleskelleeni kyyneleitä kaikki ihokarvat tanassa Electric Sixin Gay Barin jytkiessä kajareista.

Että siitäpä, aurinkoinen Halloween-perjantai kutsuu just sua bailaamaan! Väännä volat ylös ja anna mun viedä sut homobaariin, -baariin, -baariin!