30-Day Song Challenge, Day 28: A song by an artist whose voice you love

Kävinpä aikanaan kovasti katsomassa nykytanssia. Osin siksi, että muutamakin ystäväni sai edullisia tai ilmaisia korruptiolippuja tapahtumiin, mutta osin kyllä myös ihan puhtaasta mielenkiinnosta lajia kohtaan. Halusin oppia ymmärtämään paremmin kehollista ilmaisua (vaikkakin kerran noihin aikoihin luin Hesarista sellaisen jutun, jonka tavoitteena oli purkaa nykytanssin ympäriltä sitä hähmäistä magiikkaa ja vaikeatajuisuuden vieraannuttavaa auraa, ja siinä muuan alan ammattilainen sanoi aiheesta hienosti että "eihän kaurapuuroakaan tarvitse yrittää ymmärtää, senkun syö." Tätä siteeraan kernaasti edelleen aina tilaisuuden tullen.)

Kerran sitten satuin näkemään Studio Elsassa HDC:n biisin (olisikohan se muuten voinut olla tämä?), jossa musiikkina oli paitsi ei mitään myöskin muistaakseni ainakin kolme eri versiota biisistä Feeling Good (jota jostain syystä yritin äsken googlata nimellä New Day. Eipä löytynyt, jännä.). Muistelen, että sen kaiketi tunnetuimman version lisäksi siellä olisi ollut Musen tulkinta aiheesta sekä sitten ehkä vielä joku muu, jota en nyt kuollakseni muista.

Minulle Nina Simonen versio on se ainoa oikea, ja olisin voinut panna pääni pantiksi siitä, että se on myöskin ollut orkkislevytys aiheesta. Eipä vainenkaan. Se tosin julkaistiin samana vuonna kuin alkuperäinen musikaaliäänityskin, ja megahitiksi se nousi vasta vuoden 1994 Volkkarimainoksen myötä. "Varma" luuloni osoittautukin siis jälleen kerran vain markkinavoimien aivoihini ujuttamaksi valemuistoksi.

Nina Simonen ääni on lumoava, ällistyttävä ja alkuvoimainen. En pysty paikantamaan vuotta, johon ensikosketukseni siihen ajoittuu, mutta sen herättämän tunteen muistan yhä: mikä tämä ääni on? Millaiselle olennolle se kuuluu? Ääni on niin toismaailmallinen, että tuntuu banaalilta yrittää laatikoida sitä jotenkin konventionaalisesti (samoin kuin sivumennen sanoen Cigarettes After Sexin vokalistin äänikin. Ko. bändin Apocalypse oli toinen ehdokkaani tähän haasteen kohtaan.). Voisin kuvitella sen myös jakavan mielipiteitä näiden ominaisuuksiensa vuoksi - en kuitenkaan koskaan ole törmännyt ihmiseen, joka julkisesti kehtaisi myöntää esims vihaavansa Nina Simonea. Tästä vedän seuraavia päätelmiä: a) sellaisia ihmisiä ei ole olemassakaan, tai b) sellaisia ihmisiä on, mutta heillä on kylliksi järkeä olla mainostamatta tätä merkittävää puutetta inhimillisyydessään, tai c) sellaisia ihmisiä on, eivätkä he vaivaudu piilottelemaan tätä merkittävää puutetta inhimillisyydessään, mutta heidän polkunsa eivät onneksi koskaan ole sattuneet risteämään omani kanssa.

30-Day Song Challenge, Day 6: A song that makes you want to dance

Elinpä kerran sellaista elämänvaihetta, että minulla oli ihan oikea kantabaari. Siellä roikuttiin joka viikonloppu, joskus sekä perjantaina että lauantaina, ja se oli monellakin lailla älyttömän kätevää. Kun oli tutustunut henkilökuntaan, pääsi myös juhlapyhinä tolkuttomien jonojen ohi ihan vain moikkaamalla. Joskus saattoi saada juomia edukkaammin, ja biisitoiveet menivät läpi poikkeuksetta. (Kerran sain myös erään räkäkännisen, punaviiniä päälleni holvaavan öykkärin heitätettyä ulos baarin tiloista - sillä ei toki välttämättä ollut mitään tekemistä luotujen kaveruussuhteiden kanssa.)

Nyt moni voi ajatella, että olin noihin aikoihin ehkä rajatapausalkoholisti ja vähintäänkin hiukan säälittävä baarityrkky. Saatoin hyvinkin olla, mutta tuntui myös aidon kotoisalta, että ravintolan tuulikaapissa saattoi pistäytyä vaihtamassa kuulumisia ihan keskellä viikkoakin, kotimatkalla vaikkapa leffanäytöksestä. Tai jos ei perjantai-iltana keksinyt kerrassaan mitään tekemistä eikä kukaan kaverikaan halunnut tehdä mitään, saattoi hankkiutua kantabaariin tanssimaan, ja aina siellä oli tuttuja joiden seuraan oli tervetullut hengaamaan.

Noihin aikoihin toki juhlittiin raskaasti, mutta usein baarissa myös jorattiin tunteja putkeen. Tuolloin tutustuin ilmiöön nimeltä nestehukkapäänsärky, joka syntyi yksinkertaisesti siitä, että lauteilla veivattiin hiki roiskuen, ilman tietenkään mitään järkeviä vedentankkaustaukoja.

Ihailin tuolloin (ja vieläkin) P!nkin tinkimätöntä asennetta ja habitusta. Yhtenä jouluna, ehkä 2008, sain lahjaksi Funhousesta sellaisen edition, jossa oli samoissa kansissa paitsi perus-cd myös dvd, jossa olivat tallessa kaikki artistin siihen saakka ilmestyneet musavideot. Sitä luuppasin ruudullani viikkotolkulla ja kuinka ollakaan, erityisesti mieleeni on painunut juurikin U + UR Handin video, jonka nyt poikkeuksellisesti linkkaan pelkän biisin asemesta. Itse asiassa nyt kun asiaa tarkemmin mietin ja katsoin videon pitkästä aikaa uudestaan, muistin että:
a) nyrkkeilijä-P!nkin tukka oli the L Wordin Shanen ohella mielessäni, kun 2009 valitsin (jälleen uutta) hiusmallia itselleni ja kävelin silloisen luottokampaajani pakeille inspiraatiokuvia hikisissä kourissani rutistaen, ja
b) prätkäkorjaamo-P!nkin stillkuvan lähetin tatuointiartistilleni referenssiksi, kun suunnittelimme prätkäderbypinup-kuvaani vuonna 2011 (?).

Lisäksi biisi kanavoi oivallisesti nuore(hko)n vihaisen naisen uhmaa ja uhoa,

You know you are
High five and talking shit
But you are going home alone
Aren't ya?

#pojatontyhmii #grlpwr

Nykyään P!nkin sosiaalista mediaa seuraavana tunnen omituista ambivalenssia artistin ärhäkästä suhtautumisesta sometrolleihin. Yhtäältä minusta on mielettömän virkistävää, että joku oikeasti jaksaa yhä nousta kaiken maailman jeesustelijoita ja eikö-kukaan-ajattele-edes-lapsia -vouhkaajia vastaan ja käyttää toisinaan erittäinkin kyseenalaista kieltä niin tehdessään - toisaalta kokemus on osoittanut, etteivät trollit konfrontoimalla mihinkään katoa, ja että voisikohan energiaansa ja kiukkuaan kanavoida jotenkin hedelmällisemminkin? Myös jos itse vaalin ja vaadin asiallista käytöstä ja kielenkäyttöä niiltä, joiden kanssa olen eri mieltä internetissä, miksi toiseen suuntaan kohdistuvaan kommunikaatioon pätisivät eri säännöt?
Niin monta kysymystä, niin vähän vastauksia.

Hair of Aquarius

Olen siirtynyt radiotaajuuksilla kuuntelemaan lähes yksinomaan Yle Puhetta. Sen aamuohjelma on tällä hetkellä se, jonka kuuntelemisesta en leimahda spontaanisti tuleen turhautumisesta - ainakaan ihan joka aamu. (Ihan kauheasti muistikuvia minulla ei ohjelmasta ajalta ennen elokuuta 2019 ole, mutta väitänpä Anna Cadian tuoneen taianomaisesti lisää kiinnostavuutta ko. show'hun.)


Aamun jälkeen taajuudella alkaa Akti-niminen ohjelma, jossa Jussi Putkonen ja Jenny Lehtinen käsittelevät kansanradionomaisesti milloin mitäkin päivänpolttavaa aihetta. Perjantaisin työstän usein kotikonttorilta käsin, minkä vuoksi ehdin kuulla myös tämän ohjelmaslotin sisällön tavallisesti alusta loppuun saakka. Viime perjantaina aiheena oli ihmisten karvoitus, ja kuten arvata saattaa suoraan lähetykseen soittajilla oli monenlaista asiaa topiikkia koskien ja vähän sen vierestäkin.

(Sivumennen sanoen tämäntyyppisiin ohjelmiin soittajathan ovat aivan oma ihmistyyppinsä. Siinä missä ne hahmot, jotka ostelevat Jyskistä ja Hobby Hallista niitä Live Laugh Learn -tyyppisiä sisustustauluja ovat niitä samoja, jotka salaa haaveilevat osallistuvansa johonkin Love Island -tyyppiseen reality show'hun, monet Aktiin soittelijat ovat niitä sellaisia jotka ovat sisustaneet ryijyillä ja pahkaesineillä jo kolmenkymmenen vuoden ajan vailla ironian häivääkään ja katsovat vhs:ille nauhoittamiaan Karpolla on asiaa -vuosikertoja aina perjantai-iltaisin muutaman näkäräisen jälkeen, silmät herrojen kepuloinnin paljastumisen äärellä epäoikeudenmukaisuudesta kyyneltyen.)


Erityisesti keskusteluun osallistujista korviin pistivät ne vankat individualistit, jotka ilmeisesti kuvittelevat elävänsä jonkinlaisessa kulttuurityhjiössä ja tekevänsä kaikki valintansa itse, yksinomaan omien henkilökohtaisten mieltymystensä perusteella ja kaiken maailman yleisistä tendensseistä viis veisaten.

Väitänpä, että kun elää yhteiskunnan osasena, ei voi välttyä vaikutteilta. Toki valintansa voi tehdä yleisen muodin mukaisesti tai sen vastaisesti tai aivan miten vain, mutta on naiivia yrittää väittää omien preferenssiensä kumpuavan ihan pelkästään jonkinlaisesta neitseellisestä ajatusten virrasta ja mä nyt vaan tykkään tästä näin. (Aivan samoin kuin on turha väittää että poikalapset ihan geneettisistä syistä tykkäisivät autoleluista ja pyssyistä ja sinisestä väristä, ikinä ei oo sille mitään tyrkytetty ja ihan ite on aina saanut valita. It's called culture, honey.)


Ohjelmaan soitti ainakin kaksi äänen perusteella iäkkäämpää mieshenkilöä, joilla oli Mielipide naisten karvoituksesta. Olen myös omissa läheisimmissäkin ympyröissäni havainnut jännittävän ilmiön, jossa vanhempi ihminen - tavallisesti mies - olettaa itsestäänselvästi mielipiteellään olevan merkitystä ja painoarvoa koko muulle maailmalle, ja että se näin ollen kannattaa ilmoittaa kantavalla äänellä ja ehkä vielä keskeisintä pointtia toistaen, vaikka tarkemmin ajatellen kukaan ei edes oikeastaan kysynyt. Näiden kahden herran mielipiteet olivat, että naisten pitäisi jättää alapäänsä ajelematta (nimimerkki Nurminen, neljäkymmentä merta nähnyt merimies jolla oli selvästi mennyt käsitteinä ainakin albiinous ja alopecia iloisesti sekaisin, "mulla on kaverinakin albiino, ei sillä kasva karvat" maalaili maailmanlopun mielikuvaa posliininaisten "häpyhuulien välistä tursottavasta korvasienestä", joka "levitetään pitkin reisiä".)

Mielipidettä ei myöskään suinkaan esitetty mielipiteenä vaan toimintaohjeena tai jopa -määräyksenä: naisilla pitäisi olla enemmän seitkytluvun meininkiä alakerrassa. Tällä preferenssillä ei tokikaan ollut mitään tekemistä oman syntymävuoden ja sitä myöden oman seksuaalisen heräämisen ajoittumisen ja senhetkisen vallallaolevan karvamuodin kanssa, ehei! Tämä on absoluuttinen totuus, ja hän näki että niin oli hyvä, ja karvansa ajelevat naiset ovat vain naurettavia, tyhjäpäisiä pintamuodin perässä kekkuloitsijoita, joille jonkun fiksumman, mielellään miehen, tulee kertoa miten tässä maailmassa oikein eletään ja miehiä miellytetään!


Nämä hahmot ovat kasvaneet maailmassa, jossa sanomiselle validaatioksi riitti genitaalit ja yleensä vielä ikä sillä lailla kääntäen, että mitä vanhempi henkilö, sitä painavampi sana. Nämä hahmot ihan oikeasti vaikuttivat olevan sitä mieltä, että heidän kannattaa, on järkevää, ehkä jopa suotavaa soittaa aivan valtakunnalliselle radiokanavalle suoraan lähetykseen ja kertoa nämä preferenssinsä ääneen, ehkä jopa ystävälliseksi ajateltuna vinkkinä kaikille tämän maailman naisille.

Näihin puheenvuoroihin kiteytyi samalla humoristisesti mutta myös äärettömän surullisesti mennyt maailma ja se valtava mullistus, jonka läpi nämä olentoparat ovat jo joutuneet pusertumaan. Yksilötasolla koomista, jopa traagista - yhteisön tasolla lähinnä huolestuttavaa. Tämä on se sukupolvi, joka suurelta osin pitää yhä valtaa yhteiskunnassamme.

Mikään älyttömän tuore huomiohan tämä ei luonnollisestikaan ole. Tämä näennäisen kepeä karvakeskustelu taas vain kerran teki näkyväksi asenteita ja olettamuksia, joihin pohjautuvalla maailmankuvalla tätä yhteiskuntaa yhä pyöritetään - ja miten kivikautiselta se omasta kuplastani käsin tuntuukaan. Ei ihme, että muutoksen hitaus turhauttaa välillä niin että aivoja kirvelee.

30-Day Song Challenge, Day 8: A song about drugs or alcohol

En edes muista, mitä ihmettä muinoin tiedonjanoissani googlailin, kun päädyin jollekin vauva.fi-tyyppiselle keskustelufoorumille hääbiisilankaan. Hirveän synkkä on se sellainen bridezilla-kurimus, johon jotkut ihmiset tuntuvat suistuvan - ilmeisesti myös usein täysin vapaaehtoisesti ja jopa halukkaasti. Etenkin perinteisiä sukupuolirooleja vaalivissa ympyröissä yhä edelleen lukuisat pikkutytöt suunnittelevat omia häitään hartaasti, vuosi- tai jopa vuosikymmen tolkulla etukäteen; laativat toivelistoja, piirtävät havainnekuvia. Tulevan, tässä vaiheessa vielä kuvitteellisen kumppanin rooliksi jää toimia kumileimasimena ja hyväksyä kaikki, jääden omissa häissään silkaksi stuntnäyttelijäksi.

Tämä kävi ilmi noista huuruisista keskustelupalstaviesteistä, joita ihmiset kirjoittavat ja toiset ihmiset lukevat ilmeisen vakavissaan, suurta antaumusta välittäen. Sitä koomisemmassa valossa minusta näyttäytyivät nuo biisisuunnitelmat, jotka pitivät sisällään vaikkapa The Policen eeppisen mustasukkaisuussaagan Every Breath You Taken: että oikeastiko tämä mielestäsi ilmentää kaikkein korkeinta rakkauden muotoa, sairaalloista kyttäämistä, omistushalua ja pakkomielteistä käytöstä? Jotenkin jos taustatyötä on jaksettu nähdä vaikkapa kaiken maailman värisymboliikan ja onnenkivien etsimisessä, miksei sitten laulujen lyriikkoihin perehtymisessä?

Yllättävän suosittu vaikutti olevan myös Lou Reedin Perfect Day. Itse muistan saaneeni ensikosketuksen kappaleeseen Trainspottingin myötä, mistä syystä myös nielaisin purematta kuulemani teorian laulun todellisesta merkityksestä. Kuulin jostain, esihistoriallisella pre-internetiaalisella 90-luvulla, että kyseessä olisi oikeasti rakkauslaulu Kuningas Heroiinille, jonka kanssa Lou Reedillä olisi ollut intohimoinen rakkaussuhde 70-luvulla. Hyväuskoisena ja hyvän tarinan arvon tunnistavana ruokin ja levitin tuota juttua itsekin, innoissani tästä mehevästä twististä kauniin balladin taustalla. Kelaa et tosi monet haluaa sen niiden hääbiisiks, oh the irony!

Niinpä valintani tähän haasteen kohtaan oli ilmiselvä. Vasta alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä ryhdyin hiukan tutkimaan aikanaan kuulemani väitteen todenperäisyyttä - ja kas! Wikipedian (joo joo tiedetään) mukaan moinen tulkinta on silkkaa kukkua ja skandaalinhakuisten juorukellojen sepitettä:

Some commentators have further seen the lyrical subtext as displaying Reed's romanticized attitude towards a period of his own addiction to heroin. This popular understanding of the song as an ode to addiction led to its inclusion in the soundtrack for Trainspotting, a film about the lives of heroin addicts.[3] However, this interpretation, according to Reed himself, is "laughable." In an interview in 2000, Reed says that, "No. You're talking to the writer, the person who wrote it. No that's not true [that the song is about heroin use]. I don't object to that, particularly...whatever you think is perfect. But this guy's vision of a perfect day was the girl, sangria in the park, and then you go home; a perfect day, real simple. I meant just what I said."[4]

Miten tylsää, Perfect Day on sittenkin aivan oikea kuvaus täydellisestä päivästä todellisen ihmisrakastetun kanssa! (Tosin en taida olla ainoa, jolle tämä selvisi vasta nyt. Tuon Wikipedia-viitteen [4] takaa löytyy Raised on Radion Youtubeen lataama haastattelu, jonka kommenteissa nimimerkki Jecrix on ällistellyt 8 kuukautta sitten että "So it's not about heroin?!" Helpottaa vähän, etten ole ollut yksinäni tähän päivään saakka hyväuskoinen ja viihdyttävän kertomuksen pauloissa.)
Ja että ehkä noilla tämän valheellisen teorian kehittelijöillä oli alun perinkin mennyt sekaisin tämä biisi ja Heroin, jonka lyriikoissa toki sangen eksplisiittisesti kuvataan ns. ränniintykittelyä ja sen autuutta/kirousta:

Heroin, be the death of me
Heroin, it's my wife and it's my life
Because a mainer to my vein
Leads to a center in my head
And then I'm better off than dead

Tarina on kuitenkin liian hyvä hukattavaksi - eikä vähiten siksi, että se toimii myös ensiluokkaisena lähdekritiikin oppituntina: vaikka juttu olisi miten mehukas (ja ehkä etenkin silloin), se ei välttämättä ole totuutta nähnytkään.

30-Day Song Challenge, Day 24: A song by a band you wish were still together

Yleensähän ihmisten voimakkaimmat bändivaikuttimet ja musiikillisesti eniten persoonaa määrittävät kokemukset kohdataan teini-iässä tai parikymppisinä (eikä tämä vaikutusalttius toki rajoitu musiikkiin). Taannoin pohdimme, onko enää ylipäänsä mahdollista saada mistään samanlaisia kicksejä kuin nuorena: kun kaikki oli uutta, ennenkokematonta, tajunnanräjäyttävää ja siksi niin voimakkaasti sielua muovaavaa. Itse uskon sen olevan yhä mahdollista - ei enää toki välttämättä (ehkä jopa toivottavasti) yhtä usein kuin silloin, mutta kuitenkin.

Tätä haasteen kohtaa pohtiessani päädyin kahteen bändiin, jotka olivat 2000-luvun taitteessa ja uuden vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla itselleni ehkä ne merkittävimmät.

1990-luvun puolivälissä tärkein sosiaalinen viitekehykseni oli äänenmuodostuksellisesti tavoitteellinen sekakuoro, jonka vaikutuksen alaisena opin muun muassa juomaan viinaa ja pussailemaan. Kuoron miltei kaikki muut jäsenet, erityisesti miehet, olivat musiikillisia multitalentteja: he paitsi tuottivat millaista musaa vain itse soittaen ja laulaen myös kuluttivat minun näkökulmastani melko kunnianhimoista kevyttä musiikkia, jossa tavallisesti oli jotain muutakin jekkua kuin näyttävä keulakuva ja tarttuva rytmi. "Punkissa ei oo mitään muuta kiinnostavaa kuin se, miten ne pystyy hakkaamaan peruskomppia niin nopeesti", kuului eräänkin ansioituneen hahmon vankka mielipide.

Klassinen ei odotusten vastaisesti koskaan tarttunut minuun nihkeää ja suorituskeskeistä asennetta syvemmälle, mutta mallioppimisen tuloksena harjoittelin kuuntelemaan muun muassa Pekka Pohjolaa, The Policea ja R.E.M.iä.
Ja Ultra Brata, jota en vielä Vapaaherran elämää -albumin aikoihin pystynyt sietämään falskien laulustemmojen ja naivististen lyriikoiden vuoksi oikein ollenkaan.

Vuosituhannen vaihteessa Ultra Bra kuitenkin pesiytyi sieluuni, ja kävin tosiaan yhdellä Tavastian jäähyväiskeikalla sitten itkemässä minäkin - hauskana kuriositeettina mainittakoon, että muuan noista muinaisista kuorotovereistani vaikutti tällä kertaa lavalta käsin, jousisektion suunnalta.
Suhteestani orkesteriin ja heidän vuoden 2017 comeback-keikkaansa kirjoitinkin jo tarkemmin täällä.
Ja kuten tuonkin tekstin loppusanoissa mainitsen, tämä ei ole se yhtye, jonka yhä tahtoisin olevan kasassa ja jonka tuotantoa haluaisin vielä reaaliajassa kuluttaa. 

Toinen bändi, joka liittyy kiinteästi omaan henkilöhistoriaani astui elämääni ehkä 2004. Myös sen ensimmäistä albumia olin hieman halveksinut, ymmärtämättä kaikkea sekoilun alle tallentunutta hienoutta. Näin yhtyeen keikalla On the Rocksissa ennen megasuosiota, ja kuten kaikki hipsterit tietävät, ne on niitä parhaita hetkiä kun itse tietää pitelevänsä käsissään harvinaista helmeä muiden nähdessä vasta kivensirun.

Olen sitä koulukuntaa, joka kaipaa eniten juuri Kovempien käsien aikaista PMMP:tä ja sitä livekeikkaenergiaa, jonkalaiseen eivät Veden varaanin musiikillisesti kunnianhimoiset viisut enää omasta mielestäni yltäneet. Keski-ikäisen ihmisen sentimentaalisella kaiholla luulen haluavani yhä sitä hienhajuista asennepunkia, vaikken todellisuudessa tiedä jaksaisinko kuunnella sitä enää ensinkään. Mutta keikalle jos vielä pääsisin, varmasti menisin.

Surettaa, että vaikka Vesalahan toki on ehkä Suomen musikaalisin olento ja yleinen renessanssinero, ei hänen sooloprojektinsa näppäile minussa oikein minkäänlaisia kieliä. Mira puolestaan on minusta upea hahmo ja vieläpä älyttömän mukava ihminen ja haluaisin älyttömästi diggailla hänen nykytekemisiäänkin täysillä. Kuitenkin myös hänen musapersoonansa puhutteli minua syvimmin osana PMMP:tä.

Matoja kiteyttää täsmällisesti aivan kaiken, mitä PMMP:ssä ja oikeastaan koko 2000-luvun ensimmäisessä vuosikymmenessä kaipaan.

Vika on tietenkin aina minussa
minulla ei ole lainkaan tapoja

(Sanojeni vakuudeksi googlasin vielä lyriikat, jotta tulisi täsmällisempää kamaa. Ni hakukoneen ekana hittinä tuli tällainen:

)

30-Day Song Challenge, day 1: A song you like with a colour in the title

Tiedän ihmisiä, jotka laativat Spotify-soittolistoja loogisesti ja järkevästi vaikkapa genreittäin tai esimerkiksi tunnetiloja varten, ja nimeävät niitä niin ettei jälkikäteen synny epäselvyyttä listan sisällöstä. Fiilislistoja toki teen itsekin, mutta useimmat kokoelmani ovat leimallisesti johonkin tiettyyn paikkaan ja erityiseen ajankohtaan kytkeytyviä ja siten täysin mahdottomia jäsentää tuon spatiaalis-temporaalisen lokeron ulkopuolella.

Listojen nimeämisestä sen verran, että esimerkiksi Etiopialaista perinnemusiikkia, Apina piippaa ja Nakuna matata ovat oikein kelvollisia - ja sivumennen sanoen nimigenrenä inspiroituneet häikäilemättä Nuun muinaisesta Onko ok käyttää viittaa? -listasta (joka nimenä on nerokkainta mitä on).

Muutin tosiaan keväällä 2018 noin kolmentoista miljoonan Kallio-vuoden jälkeen Käpylään, ja jotenkin se elämänvaihe tuntui sisältävän lupauksia seikkailusta monin tavoin. Aavistelin monien paikalleen kivettyneiden asioiden muuttuvan; kaikki tämä tuntui vaativan aivan uudentyyppistä soundtrackiä taustakseen.

Samana keväänä huhtikuussa päivänvalon näki Janelle Monaen Dirty Computer. Aiempi kontaktini artistin tuotantoon käsitti lähinnä satunnaisen Dance Apocalypticin ja Yogan fanittelun. Dirty Computer oli kuitenkin niin törkeän kova lätty, etten moneen viikkoon oikein pystynyt kuuntelemaan muuta. Janelle Monaesta tuli minulle se sellainen julkean seksuaalinen, viekoitteleva ja samaan aikaan täysin itseriittoinen olento, jota kuunnellessa tuli yhtä aikaa kuuma ja kylmä ja kaikki maailman tuntemukset. (Essi Kummun Hyvästi pojat -romaanissa muuatta hahmoa kuvailtiin vähän samansuuntaisesti muun muassa jotenkin niin, että hänestä vuoti aistillisuutta jonka kanssa hän itse oli jo tehnyt rauhan, tai jotenkin näin se minulle välittyi ja nythän se kirjakin on eri paikassa kuin itse olen enkä harmikseni pääse tarkistamaan täsmällistä sanamuotoa.)
Että on yhtä aikaa erittäin tietoinen ympärilleen levittämästä itsestäänselvästä erotiikasta ja hämmennyksestä kuin kukkea teini, ja silti täysin kontrollissa, ohjaksissa ynnä kuskin pukilla kuin kypsä aikuinen ainakin. Että joku on, että joku onkin, voi veljet.

I Got the Juice on ehdoton oma suosikkini, mutta sen nimessä ei ole mainittu väriä. Teknisestihän Pynk ei myöskään ole varsinaisesti väri, mutta se hyväksytään koska pinkkiin se todellakin viittaa ja pimppiin myös, ja on jotenkin kokonaisuudessaan niin oivallinen että sen kanssa on vieläkin vähän hankala pärjätä. 

30-Day Song Challenge, Day 7: A song to drive to

Hirveän moni nykyinen suosikkimusiikkini on tullut elämääni jonkun ihmisen myötä - näin vanhana omavaraisuuteen pyrkivänä kiilusilmäisenä feministinä hävettää suorastaan myöntää, että tosi moni jonkun joskus tärkeän miehen mukana. Löydän toki itsekin musiikkia, mutta monet etenkin klassikkoikonit ovat raivanneet tiensä sydämeeni jonkin toisen tunteen varjolla.

(Olen myös aina ollut pikkuisen katkera siitä, ettei meillä kotona ollut sellaisia cooleja ja musiikillisesti valveutuneita vanhempia tai isojasisaruksia, jotka olisivat soittaneet jotain Jefferson Airplanea tai edes Stevie Wonderia niin että ne olisivat siitä koti-ilmastosta siirtyneet suoraan myös minun verenkiertooni.)

Muinoin eräs eksä kertoi fanitelleensa teini-iässään jykevästi Dead Kennedysejä ja Ramoneseja. Tunteakseni olevani lähempänä häntä etsin rakastuneen parikymmenvuotiaan vimmaisella tarmolla käsiini kaiken mainittuihin yhtyeisiin liittyvän musiikkimateriaalin ja aloin päättäväisesti upottautua. Ja onhan kyynisimmänkin rokkipoliisin myönnettävä, ettei ole juuri parempaa tunnetta kuin startata joskus huhtikuussa, ensimmäisten kuivien katujen aikaan tyhjälle moottoritielle, pudottaa pilottilasit silmille, tuupata Sheena Is A Punk Rocker soimaan ja kääntää volaa pikkuisen yli Kuuloliiton suositusten.